Kauan sitten Saksassa - oppitunti ihmiskunnan pahuudesta
Löysin vanhoja kuvia vuodelta 2009, joita en todellakaan saisi jäädä nyt pläräämään, saati kirjoittamaan niistä blogiin. Näin huomaan kuitenkin tekeväni. Vierailin tuona vuonna Münchenissa, varsin kiehtovassa ja kulinaarisessakin kaupungissa, jolla on raskas historia. Kuten nyt koko Saksalla. Koska matkaan liittyi synttärijuhlinta, vain osa porukasta lähti masentumaan Dachaun keskitysleirille. Minä kuuluin tietysti heihin.
Paikalla oli myös saksalainen koululuokka, ehkä kuului jopa opetussuunnitelmaan tehdä vierailu Konzentrationslagerille. Osa teineistä räki siihen aikaan (ehkä vieläkin) tuttuun tapaan kivetykselle keskellä rinkiä, mutta kyllä siellä myös monen oppilaan puntti tutisi. Saksa on tehnyt merkittävää työtä menneisyyden työstämisen eteen, paljon enemmän kuin monet muut maat. Vaikkapa Belgia, syytä olisi katsella peruutuspeiliin etenkin siirtomaapolitiikan suhteen.
Se mikä Dachaussa oli erityisen karmivaa, on paikan tunnelma ja sijainti keskellä pittoreskia kyläasutusta. Itse leirihän näyttää, jollei tiedä sen funktiosta, joltain kesäleiripaikalta. Alunperin Dachau oli ruutitehdas, joka otettiin käyttöön poliittisille vangeille vuonna 1933. Siten se oli ensimmäisiä keskitysleirejä. Sitä ei rakennettu lopullista ratkaisua (Endlösung) varten, mutta osaksi tätä kammottavaa leiriverkostoa se päätyi varsin pian.
Viimeisimmän kuvan rakennuksessa muistaakseni suoritettiin vankien hiusten ajelut ja tatuoinnit - vannomaan en kuitenkaan näin pitkän ajan jälkeen mene. Siellä oli vangeista kuvia seinällä. Vaikka pahuuden tunteita ei voi verrata, täällä kaikki kauhu meni luihin ja ytimiin. Toisin kuin Auschwitzissa, täällä ei ollut jatkuvasti melodramaattisesti elämöiviä jenkkituristeja. Täällä oli vain hiljaisuus, tuuli kasvoilla, sileiksi astutut kivet jalkojen alla.
Jostain syystä minun oli pakko ottaa muutama pieni kivi kotiin. Ne ovat tälläkin hetkellä perinnepelargoniani Carmenin juurella, sileinä ja valkoisina. Mietin aina katsoessani kiviä, että ehkä ne kaikki vangit, jotka ovat kivillä astuneet ja joutuneet tuhotuiksi tällä leirillä, saavat nyt palan paremmasta paikasta. En tiedä onko se monellekaan taivaspaikka, usko korkeampaan katosi ymmärrettävästi osalla ikuisiksi ajoiksi. Silti jostain kumpuaa toivo, muttei läheskään kaikilla. Heitä emme näe keskitysleiridokumenteissa, he eivät hymyile amerikkalaistuneiden perheiden ja lukuisten lastenlastensa äärellä.
He kirjoittavat sellaisia romaaneja kuin Imre Kertesz ja Elie Wiesel. Kohtalottomuudessa aistin paljon samaa kuin Wieselin Tuuleen tatuoidussa. Kummatkin suosittelen lukemaan. Minulla on molemmat omana, sillä ne kestävät aikaa. Niiden on kestettävä aikaa. Kumpikaan niistä ei ole puhdas keskitysleirikirja, vaan tarina siitä, mitä tapahtuu näennäisesti selviytyneille. Eivät he selvinneet, heistä tuli eläviä kuolleita, ehkä menestyneitäkin. Mutta he eivät kyenneet elämään normaalia elämää, johon kuuluu monien itsestäänselvyytenä pitämä elämän jatkuvuus.
Jollei usko enää muuhun kuin maailman pahuuteen, jos menettää kyvyn uteliaisuuteen ja toivoon, kuinka ihmiselle käy? Kuinka käy ihmiskunnalle?
Dachau jätti sanattomuuden, joka kesti bussimatkan ajan takaisin Müncheniin. Illalla söimme silti iloiten italialaisessa ravintolassa kera viinin ja monen ruokalajin menun. Olin saanut lääkäriltä luvan matkustaa, sillä kuukautta aiemmin makasin vielä sairaalassa letkuruokinnassa. Tällä matkalla painoin vain 46 kiloa. Neljässätoista vuodessa on sentään tullut lähes yhtä monta kiloa lisää. Tuo ateria Dachaun jälkeen oli ensimmäinen kunnollinen pitkä ateria, jonka pystyin syömään alusta loppuun. Muistan yhä sen ähkyn, jonka voi kokea vain pitkäkestoisen pakkopaaston jälkeen. Moni asia siinä matkassa oli vertauskuvallista, moni asia sen muistellussa on edelleen.
Samaistun enemmän syvästi kärsineiden ihmisten elämään kuin keskiluokkaisen ruohonleikkaajan, jonka suurin ongelma on, löytyykö ruokakaupasta riittävän napakkaa parsaa. Voi tuntua muulta, elämöidessäni arvoviinin jokaista nyanssia. Mutta maistan ne erityisen hyvinä siksi, että mietin joka kerta, onko tämä viimeinen mahdollisuus.
Viinien kohdalla usein on. Jokainen vuosikerta on erilainen, viini myös muuttuu jokaisesta kypsytyskuukaudesta usein edukseen. Et voi koskaan maistaa samaa uudelleen, kuten et voi elää hetkeä toisen kerran.
Kappas. Minulla oli sittenkin epäselvä kuva tästä yhdessä ravintolassa juodusta erinomaisesta viinistä. Ostimme toisen pullon, kun se maksoi vain 26 euroa. Sehän on ilmainen suomalaisiin ravintolahintoihin tottuneena. Tätä ei saa Alkosta, muita Bordeaux´n ala-alueen Medocin viinejä toki saa. Tuskin enää vuosikertoja 2005 tai 2009 kovinkaan helpolla. Kyytipoikana oli perisaksalaiseen tapaan porsaan noisetteja parsakaalilla ja jollain perunahässäkällä ja punaviinikastikkeella. Jälkiruokana turmiollista Lagavulin -viskiä.
Kaikki aina ihmettelevät, miten voin muistaa yksityiskohtaisesti ateriat ja viinit vuosien takaa. Mutta jollet ole elämäsi aikana miettinyt muuta kuin sitä, koska saat seuraavan kerran ruokaa, tälle on varsin luonnollinen selitys.
En mitenkään yritä rinnastaa omia elämänkokemuksiani keskitysleirivankien tragediaan ja sodasta kärsivien ahdinkoon, mutta uskon kollektiiviseen alitajuntaan. Jostain syystä olen aina tuntenut tämän kaiken niin voimakkaana, etten voi elää turvallisen tiedostamatonta elämää, jossa asiat otetaan itsestäänselvyyksinä. On suorastaan pelottavaa, miten moni astelee tällä harhapolulla. On pelottavaa, että keskitysleiri voi sijaita keskellä tavallista asutusta, emäntien hämmentäessä liemiään avoimen ikkunan ääressä, hengittäen yhtä aikaa hetki sitten eläneiden ihmisten tuhkaa.
Tämä on ihmiskunta, tämä on maailma, jossa elämme ja kuolemme. Jollain tavalla tästä pitäisi nauttia välissä. Lobotomiaa en kuitenkaan toivo. Ajattelevia ihmisiä on jo muutenkin liian vähän. Algoritmit ajattelevat jo puolestamme.
Seuraavaksi minulle varmaan mainostetaan matkoja keskitysleirille ja Tsernobyliin. Kärsimys tuotteistetaan pakettimatkaksi, jossa voimme ensin kauhistella, sitten saada kulinaarisia elämyksiä jälleen turvassa.
Juuri tuo ympäristön "normaalius" kauhistuttaa näissä paikoissa. Ainoa keskitysleiri, jossa olen käynyt on Berliinin kupeessa oelva Sachsenhausen, josta käytetään myös nimeä Oranienburgin keskitysleiri. Omakoitalot viihtyisine pihoineen ovat kiinni leirin aidassa. Amerikkalaisethan pakottivat leirien vapautuksen jälkeen kyläläiset kulkemaan hitaasti niiden läpi ja näkemään kaiken, minkä ohi he olivat katsoneet.
VastaaPoistaVastaus on tuossa erikseen, se menikin väärään kohtaan. Pahoittelut viiveestä, kun ei tästä taas tullut ilmoitusta minulle!
PoistaTotta puhut! Pahuudessa pahinta on sen luonteva sulautuminen osaksi normaaliutta. Olen nähnyt sen videon, joka pistettiin nähtäväksi kansalaisille. En tiedä, oliko se kaikille sama, mutta käsittääkseni kyse on Auschwitzin vapautuksen videosta. Ihminen on myös mestari ummistamaan silmät niin halutessaan. Tuntuu vaikealta kuvitella, että joku olisi muka oikeasti tiennyt.
VastaaPoistaMonella maalla, mukaan lukien Saksan naapurit, kuten Itävalta ja Sveitsi, olisi varmasti katsomista peiliin, kun kyse on silmien ummistamisesta naapurimaissa tapahtuneista kauheuksista (tai muista tekosista, vaikka Sveitsi väittääkin olevansa "neutraali"). Toki myös ihan itse kylässä tai viereisessä kylässä asuneet ovat ummistaneet silmiään ihan toden teolla. Itse olen käynyt vain Auschwitzissa kerran ja melko nuorena - haluaisin palata uudelleen, mutta luulen, että vierailuun pitää varautua monella tavalla. Myöskään melodramaattisten jenkkien lauma ei innosta laisinkaan...
VastaaPoistaTotta! Myös ihan kirkko voisi pestä oma likapyykkiään asian suhteen. Paavi oli todella tietoinen aiheesta, varmasti myös SPR. Eikös se päämaja ole just Sveitsissä.
PoistaMonta paikkaa voisi vielä käydä, mutta mietin, mitä se lopulta hyödyttää. Nähdä ne kauheudet. Ne olisi pitänyt muiden nähdä silloin, kun nämä asiat tapahtuivat.