Unohdetut vol 2

Viime aikoina olen kuvannut rollaattoripappoja ja kerrostaloja. Mikään ei ole siis muuttunut. Harmikseni en löydä kuvaa mammasta, joka kiiti rollollaan Varissuolta kohti Itäharjun Prismaa. Hän teki kaikkensa kiirehtiäkseen suojatiellä, nuorempien lampsiessa vieressä kuin ameebat. Ehkä ameebakin on nopeampi, kun kädessä ei ole älypuhelin. 

Entisajan suomalaisuuteen kuului mahdollisimman vähäisen vaivan aiheuttaminen. Ihmiset tahtoivat olla harmittomia muille. Tällainen vaatimattomuus nimetään nykyisin huijarisyndroomaksi, jossa ihminen ei tunnista taitojaan. Tai ehkä tunnistaa, muttei pidä itseään "minään". 

Sivistyksen mitta oli joskus lukeminen ja kyky kirjoittaa. Nyt yliopistolla ei osata tai haluta tehdä kumpaakaan. Omana opintoaikanani valitettiin eniten sitä, ettei opiskelijoiden käsialoista saa selvää. Kukaan ei kuitenkaan rutissut 600-sivuisten oppikirjojen lukemista edes englanniksi tai ruotsiksi. Lukemisen määrä oli tiedossa oppilaitokseen hakiessa. 

Moni asia on näistä päivistä muuttunut. Tenttivastaukset tehdään tietokoneilla ja monikanavainen oppiminen on jumala, joka on rapistuttanut keskittymiskyvyn. Tätä kohti olen matkalla, toivottavasti tekemään muutakin kuin sahaamaan ranteitani. Kaikenlainen ilohyppelyagenda liikkuvissa luokkatiloissa korvataan minun edessäni kynällä, karttakepillä ja ajattelulla. Tämä on vain toiveuni, joka tuskin toteutuu. 

Edellinen kirjeitä ja sanomia -luukku oli kuvattu vasemman puolen puutalokokonaisuudessa, joka on ollut pitkään heitteillä. Mehän tiedämme jo, kuinka Linnankadun puutalo paloi. Ehdin kuvata sen, osittain myös sisältä, vain viikkoa ennen paloa. Mietin, kohta joku sytyttää tämänkin rakennuksen. Leimata ei saa, mutta kriittisesti voi suhtautua kaupunkiin, joka ei käytä äärimmäisiä tehokeinoja kulttuuriperinnön suojelussa. 

Tahtoa hyvän eteen tarvitaan usein eniten. Sitä alleviivaa tuorein lukukokemukseni Estonian ihmiset (Pilgrim 2015) jonka itse asiassa luinkin toisen kerran. En muistanut, että olin jo maininnut tämän aiemmassa Estonia-kirjoituksessa vuodelta 2019. Tehokkaasti ihminen unohtaa. Tanssija Marge Rullin tarina oli tuoreimmassa muistissa, ehkä kun hän oli yksi harvoja Estonialta pelastuneita naisia. Voima ja tuuri ratkaisivat, sekä sijoitus yläkansilla. Kun tämän kirjan lukee, kylmä hiki valuu pitkin selkäpiitä. Miten pienestä elämä on kiinni, yksittäisesti merkitsemättömän tuntuisista valinnoista. 

Traumaterapia haki vasta muotoaan, oikeastaan syntyi Virossa Estonian tragedian jälkeen. Ihmiset selviytyivät, koska he eivät unohtaneet toisiaan. Virolaiset ovat perhekeskeisiä ja eri tavalla lähimmäisenrakkaita kuin suomalaiset ja ehkä ruotsalaisetkin. Me osaamme antaa kriisiapua, mutta osaammeko soitella kuulumisia? Ihminen, joka on kohdannut tragedian tai surun, jää todella usein yksin. Tämän päivän lehdessä oli jopa mielipidekirjoitus aiheesta. Ikävä fakta on, että välittämistä ei voi pakottaa. 

Sama pyrkimys harmittomuuteen, ettei ole vaivaksi muille, näkyy tavassamme suhtautua ikäviin asioihin lähipiirissä. Jätetään ennemmin rauhaan, ettei häiritä. Oikeasti teemme asian siten vain itsellemme helpoksi. Me emme osaa kohdata vaikeita asioita. 

Sellaisia ovat nykyisin myös lukeminen, kirjoittaminen ja keskittyminen olennaiseen.