Tehtaiden metamorfoosi - vaihtoehtoina purku tai sosiaalinen bunkkeri

Aika usein juoksen nämä polut läpi, Littoisten verkatehtaan kautta metsikköön. Polut kiertävät Littoistenjärven ympäri, joka tunnetaan nykyisin Villa Järvelän avantouintihypetyksestä. Itse on ole välittänyt mennä saunomaan sinne kuin kerran, sillä en pidä tunteesta silakkana suolapurkissa. Suolan korvaa nihkeä hiki pesemättömillä lauteilla. Jostain syystä avantouinti on nykyisin todella suosittua, ja jokainen itsensä trendikkääksi tunteva omistaa kylmäuintiin sopivan päähineen ja kengät. Jokainen on alle 30-vuotias. On tietysti hienoa, että perinne säilyy. 

 

Kuvien luvaton lainaaja kivitetään.

Niin maailma muuttuu, yhtä aikaa kyläkaupat tekevät kuolemaa. Verkavalinnasta ostin kenties viimeiset leivinjauheet. Olin järkyttynyt perinteisen marketin kuoppauksesta, vaikken siellä usein käynytkään. Tämä tiivistää hyvin, miksi kauppa ei käy. Ei auta, että joku ostaa joskus unohtuneen hiivan tai maidon. Ennen niin ihmisiä kuhiseva keskittymä on nyt autio, vaikka alue onkin yhteisöllinen. 

 

Nykyisin 1960-luvulla lakkautettu verkatehdas on sosiaalisten ihmisten loft-paratiisi. Itse en pystyisi asumaan näin tiiviissä yhteisössä, ellei sitten voisi olla satavarma naapureista, jotka jättävät rauhaan. Silti he olisivat todennäköisesti liian lähellä. 

Tietenkin rakennukset ovat ulkoa päin todella kauniita, sekä puutalot että tehdasrakennukset. Sisältä pelkään näiden olevan enemmän tyhjää ja rouheaa blankoa. Ainakin siltä ovat näyttäneet myynti-ilmoitukset. On silti aina parempi, että historialliset kohteet ovat asuttuja tai toimistokäytössä, kuin että ne jätettäisiin tyhjilleen. 

Tällainen kohtalo on nyt Turussa Barkerin tehtaalla ja Pukkilalla, joista jälkimmäisen purkuperusteluja epäilen. Barkerista ei varmaan vielä ole tullut viimeistä sinettiä, mutta sinne todella suunniteltiin asuntoja eikä lähtökohtaisesti toivottu purkua. Toisin kävi Pukkilan kohdalla. 

Viimeiset hetket käsillä Pitkämäessä. 

Olen kuvannut tätä Turun kaakelitehtaan eli myöhemmin Pukkilan rakennusta useaan otteeseen. Tässä vähän rupuisempia kännykkäkuvia. Ensimmäisten Littoisten järkkärikuvien latautuminen kesti ikuisuuden, joten luovutan niiden suhteen. Pukkilan alueen ja koko Turun omistava liikemies Vaiste ei luovuttanut tahtotilansa kanssa. Saukonojaakin mukaillaan nyt ihmisten tarpeiden mukaiseksi sepeliojaksi. Ihminen puuttuu luonnolliseen, jota pitkin kalat vaeltavat. 

Oikeastaan olen sanaton näiden kuvien äärellä. Turussa harvoin muuttuu mikään parempaan. Täällä kaavoitus menee usein yhä niin, että tietyt liikemiehet sanelevat suunnan. Joka muuta väittää, ei ole asiaan tarpeeksi perehtynyt. 

Mietin, miten tämä Turun tauti on saatu tehtyä seinään ilman kenenkään puuttumista asiaan. Miten on edes yletytty? Joka tapauksessa vuoden kulttuuriteko, kiitos. 

Minun piti jatkaa tätä kirjoitusta vielä Barkerin kuvilla, mutta ne ovat vain järkkärillä, ja viime aikaiset kaavoitusuutiset toteutettuina myös Naantalin Tallipuistossa ovat liikaa. Tallipuistossa ei ollut tehdasrakennusta, ainoastaan rautakautista metsää, jäänteitä esihistoriallisesta asutuksesta. Lähellä kyllä oli sata vuotta sitten urkutehdas, joka on purettu jo ajat sitten. Mutta senkin jäänteet ovat yhä löydettävissä. Tallipuisto piti lanata, koska ruokakauppa haluaa laajentaa. Naantaliin halutaan myös Tokmanni. Sinne meni lapsuuteni tärkeä metsä. 

Mitä jää jäljelle Pukkilasta? Ehkä nimi taloyhtiölle, "joka vaalii historiaa". Luin juuri toistamiseen Turun kaakeliuunitehtaasta kertovan tietokirjan, pitäisi siitä kirjoittaa tännekin. Ernst Minuth käätyisi haudassaan, jos tämän hävityksen näkisi. 

Kehitys kehittyy. 

Koko jutun pointti on varmasti se, että teollisuuden historian vaaliminen on arvokasta. Usein vanhat tehdasrakennukset nähdään vain romutettavina turhina laitoksina, jotka vieläpä sijaitsevat kalliilla maalla. Ennen Pitkämäkikin oli aivan laitakaupunkia. Mutta pääpaikka sijaitsi nykyisessä Auranhelmessä, opiskelijatalossa. Se taisikin olla ensimmäisiä kunnostettuja tehdasrakennuksia Turussa. Sitä ennen kaikki vain surutta purettiin. 

Vaikka sisus olisi pelkkää valkoista, vaikka Pukkilasta jäisi vain nämä kuoret, ne ovat säästämisen arvoiset. Tuhottua ei saa takaisin. On surullista, miten harvalle ihmiselle tällä on väliä.

Aloitin nyt vihdoin Iida Rauman Hävityksen lukemisen. Olen saanut oman käsikirjoitukseni niin pitkälle, että uskallan lukea muutakin Turusta. En yhtään ihmettele, että olen pohtinut aivan samoja asioita samoilla kulmilla. Ihmisyys on niin helppo tuhota, erityisesti rakennetut reliikit. Huojentavaa on, että kukaan ei enää kuolleena muista kaltoinkohtelua. Mutta jotain meistä jää. 

Usein kuulen saumurin äänen juostessani pitkin Barkerin rantaa. Öisin se muuttuu kirjoituskoneen naputukseksi, sellaisen rautaisen, joita vielä sota-aikoina käytettiin. Uskon, ne ovat myös ääniä menneestä, minunkin suvustani. Olen aikakapseli. Siksi tuntuu järkyttävältä katsoa ympärille ja todeta, miten vähän ajalla on muille väliä.

Vain sen maksimointi on tärkeää.