Ehdin rakastaa häntä

Sain suosituksen lukea toimittaja Meri Eskolan esikoisteoksen kaunon saralla, joka käsittelee yksinkertaista kysymystä: äiti, rakastitko minua yhtään? Eskolan äiti teki lööppeihin päätyneen itsemurhan vuonna 1981. Helsingin kaasuräjähdyksessä tuhoutui kokonainen osa talosta, samalla lapsen oikeus äitiinsä. Kokonainen tulevaisuus. Monen ihmisen elämä.

Ehdin rakastaa häntä (WSOY 2023) on vaikuttava, paikoin vahvan alleviivaava teos tuskasta, jonka keskellä itsemurhan tehneen lapsi joutuu elämään. Jossain muistaakseni kritisoitiin tätä kirjaa liiallisesta valituksesta, elämän pitää jatkua, ynnä muuta. Jos kaunokirja on ainut tapa saada muut kuulemaan hätä, ainut tapa prosessoida ulkoisesti menestyvän ihmisen näkymätöntä surua, joka raastaa sisintä jokainen hetki, eikö ihmisellä ole oikeus tehdä niin? Julkaistavan teoksen kohdalla etenkin, jos osaa kirjoittaa, pukea tunteensa sanoiksi. Tässä teoksessa alleviivaus todella toimii. Ei ole muuta kuin kysymykset vailla vastauksia, syytökset vailla kuulijoita. Kaikki ympärillä on teflonia. Ei ole tarttumapintaa muuhun kuin hetkellisiin yrityksiin rakentaa pelottava jatkuvuus.

Samaistuin monin kohdin teoksen sisältöön, vaikken onneksi ole lähiperheenjäsentäni itsemurhalle menettänyt. Mutta kaukaisemmassa suvussa näitäkin tragedioita riittää, ja toisenlaisen surun synnyttämät tunteet ovat olleet minulla jossain määrin samantapaisia. On kuitenkin muistettava, ettei suruja voi koskaan verrata. On yksilöllistä, miten kukakin reagoi mihinkin, ja millä tavoin se näyttäytyy tai on näkymättä. 

Surun näkymättömyyden ja kohtaamattomuuden seuraukset ovat jotenkin kaikkein traagisinta itse menetyksen lisäksi. Muiden nähdessä monet elämän asiat omina valintoina, jopa menestyksenä, on itse maailman yksinäisin ihminen vailla kaivattua tapaa elää. Muita ihmisiä kiinnostaa lopulta hyvin vähän toinen ihminen. Ehkä Eskola olisi saanut toisenlaisen lapsuuden, jos kukaan olisi polvistynyt eteen aidosti empaattisena kysyen, miten voit. Jos kukaan olisi tehnyt niin hänen äidilleen, ennen tämän päätöstä vääntää hellannupit kaakkoon.

Ehdin rakastaa häntä on tärkeä ja rohkea kirja aiheesta, joka koskettaa suoraan vuosittain satoja suomalaisia. Kun itsemurhan tehneiden läheiset lasketaan mukaan, lukema nousee viiteen tuhanteen. Minusta on järkyttävää, että tämän aiheen tulkinnassa voidaan nähdään teos valittavana terapiaromaanina. Kyllä tämä on jotain aivan muuta kuin brotherusmainen hyväosaisen tilitys. Tämä on ylisukupolvinen todistusvoima tuhosta, josta voi silti kasvaa ajan myötä jotain kaunista. Vaikkapa romaani.

Toivon Eskolalle kaikkea hyvää, kuten toivon kaikille heille, jotka ovat läheisensä tavalla tai toisella menettäneet. Siksi julkaisen tämän kirjoituksen blogissa näin uuden vuoden alla. Nämä ovat vaikeita aikoja todella monille ihmisille. Itse en samaistu lainkaan kuohari-iloon, vaikka sitä yritän joka vuosi harrastaa. Pikemminkin uusi vuosi on haikean surullinen juhla. Elämän paino on niin raskas viitta kantaa, että kompensaatioksi voi tarvita keventävää kuplaa. Kunhan vain ihminen ei asu sen sisällä. Eskolan teos yhtä aikaa rikkoo kuplan, johon sureva kysymättä Suomessa yhä sijoitetaan. Surun tulisi olla yhtä näkyvää kuin ilo, joka sekin on usein kielletty.

Armollista uutta vuotta 2024 kaikille, olkoon se edes piirun verran parempi kuin nykyinen.