Lamaloma

Möykky sisälläni on painanut pitkään. Tämä on se musta raskaus, joka imee tulevaisuuden sisäänsä kuin musta aukko.

Nämä tarinat on kerrottu jo moneen kertaan. Silti hätkähdän, miten Sun-Maid rusinan yksityiskohtaisuudella se voi olla sama. Ei yhtä paha kuin Westendin päähenkilöllä, joka minä-kerronnalla reflektoi laman runtelemaa nuoruuttaan. Sitä tulevaisuutta, joka toisilla oli edessä itsestäänselvyytenä toisten jäädessä tuntemaan ikuista ulkopuolista ja osattomuutta. 

Itse en ole näitä menestystarinoita juuri kuullut. Pikemminkin päinvastoin. Myös menestyjillä meni huonosti. Espoossa oli ehkä riittävästi variaatiota. Miten myös Hyvää iltaa (2023) pohjautuu Espoo-muistoihin? Mikä Espoossa saa ihmiset muistelemaan lamaa? Onko se väkiluku, prosentuaalinen osuus Suomen työttömistä? Jyrkät kontrastit kaupunginosissa? Espoolaiset kustannustoimittajat? Vai vain kupla, joka puhkesi kaikkialla Suomessa, mutta jonka pahimman niiton nopeus kävi radikaaleimmin ilmi pääkaupunkiseudulla, suurissa kaupungeissa, siellä missä rakennetaan?

Rakennettiin. Noin 40 prosenttia rakennusalan ihmisistä päätyi työttömyyskortistoon. Pelkäsin koko ajan, koska isäkin jää työttömäksi, muttei kuin ihmeen kaupalla jäänyt.

Suvi Vaarlan Westend (2019) kannattaa jokaisen lukea. Kyse ei ole vain sen ymmärtämisestä, mitä lama oli ja millainen järisyttävä vaikutus sillä oli yhteiskuntaan ja perheisiin ylisukupolvisesti. Tuo aika loi pohjaa tälle kahtiajaolle, joka järkyttävän eriarvoistuneessa Suomessa nyt vallitsee.

Katsoin Perjantain, kuten joka perjantai. Nyt siinä haastateltiin Krista Kiurua aiheesta suomalaisten pohjalle putoaminen. Kenelle tahansa voi käydä niin. Myös rikkaalle sijoittajalle, joskin tilin rahavarallisuudella ehkäistään aika tehokkaasti lopullista mieron tielle joutumista. Kaiken voi silti aina menettää.

Mentaalinen menetys on se asia, jota hyvin vähän julkisessa puheessa käsitellään. Köyhyys luo toivottomuutta etenkin pitkäaikaisena päättymättömänä tarinana. Ihminen tarvitsee alun, keskikohdan ja lopun. Muutenhan se ei ole tarina vaan päämäärätön kertomus vailla kuulijoita. Pitkäaikaistyötön on kirosana, johon etenkin porvaripuolueissa suhtaudutaan leikattavana menoeränä, ei inhimillisenä ihmisenä.

Olin juuri työtehtävässä, jossa keskustelin näistä aiheista. Nämä ihmiset ovat edelleen hyvin monelle näkymättömiä. He ovat näkyviä vasta sitten, kun he maksavat yhteiskunnalle liikaa.

Krista Kiuru siteerasi hienosti Tommy Tabermannia. Tommy sanoi, että jokaisen lapsen nimi pitäisi olla rakas.

Se on se, mitä lamassa menetettiin. Itsemurhan tehneet vanhemmat eivät enää voineet kutsua lapsia rakkaikseen. Lapset eivät saaneet kuulla sitä taloustilannetta murehtivilta vanhemmiltaan. Lapsista tuli näkymättömiä ja elämästä tukahduttavaa teflonia, jossa fokus oli selviytyminen. 

Lapset kyllä oppivat sen taidon. He suorittavat selviytymistä lähes kehdosta hautaan. Eivätkö ihmiset näe, että merkittävä osa tämän valtakunnan työuupumusdiagnooseista johtuu lamatraumasta, jopa suoraan laman seurauksista? Eivätkö ihmiset ymmärrä, että mielenterveysongelmat johtuvat muusta kuin ihmisestä itsestään? Eivät toki. Ihmiset eivät ymmärrä, ellei heillä ole edes epäsuoraa tarttumapintaa asioihin. Kykyä nähdä, että historia toistaa usein itseään. Se on harvemmin lineaarinen, ennemmin syklinen. Olemme tottuneet näkemään elämän aikajanana, jolla on alku ja loppu. Mutta uudet tarinat jatkuvat siitä, mihin aiemmat loppuvat, eikä aiempaa ole unohdettu. Tietoinen ja tiedostamaton taistelevat etenkin traumasta selviytyvillä lapsilla. Matka jatkuu sinne kuuluisaan hautaan asti. 

Ehkä olen onnekas, että edes se on minulle päätetty valmiina. Ainoa varma asia elämässäni on se, että tiedän, minne tuhkapurkkini lasketaan.

Miksi minulle tuli mielleyhtymä Pata-Ässän tuhkakuppiin, jonka pöydän kupeessa Matti Nykänen lauloi karaokea? Olen aidosti ollut tässä tilanteessa. Sen ainoan kerran, kun menen Helsingissä Pata-Ässään, siellä on asiakkaana laulava Nykänen. Olen kyllä myös pakosta maksanut hänen näkemisestään kotikaupunkini talviaikaan  ainoassa baarissa. Siellä myytiin onkia ja katiskoja ennen lamaa.

Hotelleihin mennään tekemään itsemurhia. Lamassa siihen ei ollut varaa. Entisenä hotellisiivoojana tämä käy mielessäni joka kerta, kun painan pääni puhtaisiin valkeisiin lakanoihin. 

Ehkä samoihin aikoihin, kuin Westendin päähenkilön varainainen jälkipyykki alkoi, aloin itsekin kirjoittaa, muutakin kuin päiväkirjaa. En ajatellut enkä edes halunnut, että sitä koskaan julkaistaisi, eihän kukaan lamasankari voi kuvitella itsestään mitään. Saati suomalainen. Jatkoin sen kirjoittamista joskus ehkä vuosi-kaksi sitten, koska halusin päästä möykystä eroon. Siksi halusin aikoinaan myös vierailla keskitysleirillä, jotta pääsisin niistä painajaisista eroon. En uskalla vastata, tehosiko se. 

Olen järkyttynyt, miten samanlaisia sisältöjä omassa täysin eri vuosikymmeninä kirjoitetussa dadassa on kuin Westendissä, jopa niiden rusinoiden tarkkuudella. Mutta näinhän se aina menee. Kun kokonaisuus on liian karua sisäistettäväksi, ihminen takertuu yksityiskohtiin. Ihminen muistaa rusinat pullasta. Valikoimaa oli tuolloin vähän. 

Laman lapset -kirjassa kysytään, miksi meille kävi näin. Sen kysymyksen olen viime vuosina kuullut moneen otteeseen. Tietysti myös itse kirjoittanut sen väliotsikkoon, joka pitää vaihtaa. Tietysti kirjoitan nyt mieluummin sitä kuin käsikirjoitusta, jota olisi jo se 450 sivua ja joka tuntuu tässä kohtaa täysin turhalta tekeleeltä. Mutta sekin tunne kuuluu asiaan.

Silloin ihminen on päässyt yli menneestä, kun hän osaa erottaa itsensä kontekstista. Kuinka tunteet erotetaan tästä hetkestä, vinoutuneesta minäkäsityksestä, menneisyydestä, jonka haluaisi unohtaa. Mutta musta möykky tekee sen mahdottomaksi. Tässä ajassa on liian paljon samaa. On myös kulunut otollinen aika.

Aina on hyvä lukea. Ymmärtää paremmin eri maailmoja, voi myös kuulua osaksi jotain suurempaa. Mutta kun on liian raskasta, ihminen ei jaksa tarttua edes kirjaan. Lukeminen vaatii aivoilta ponnisteluja. Jos ihmisellä on nälkä, hän ei jaksa enää ajatella. Nälänhätäiset ihmiset kolmannessa maailmassa, muistan kun joku kysyi, miksi he antavat kärpästen kävellä kasvoillaan. Niin. Vain lapselta voi sallia noin yksinkertaisen kysymyksen. Muistan tämän elävästi taulun alla, jossa juoksi musta urheilija. Taulussa oli N niin kuin juuri se.

Westendissä tuodaan esille, kuinka ihminen alkaa valikoida kavereikseen "heikompiaan", heitä joilla menee vielä huonommin. YTHS tarjosi joskus muutaman ilmaisen psykologikäynnin. Psykologi ihmetteli, miten minulla on ollut niin rankkoja ystävyyssuhteita, rankkoja kohtaloja. Että hakeudunko minä jotenkin tällaisten ihmisten pariin. Kyllä. Ihminen hakeutuu pankkikriisistä aiheutuvan laman ja siitä seuranneen köyhyyskierteen, yksinäisyyden saatananpalvonnan ja huumeongelman pariin. Psykologi kuulosti autoritäärisen isän, koulukuraattorin ja kaupunginjohtajan yhdistelmältä: ei minkäänlaista tarttumapintaa siihen todellisuuteen, jossa lapset tässä maassa ovat joutuneet elämään.

Myöhemmin näin hänet siinä kahvilassa, jossa työskentelin ensimmäisen kesäni. Silloin sorruin samaan kuin kirjassa: olin tunnistava välke silmissä, mutta käänsin katseen pois. 

Mitä vanhemmaksi elän, sitä vaikempi on kohdata ihmisiä, jotka eivät näe syitä ja seurauksia. Mutta kuinka niitä voisi nähdä, jollei ole kokenut niitä kuin uutiskuvina, muille tapahtuvina asioina. Onneksi ei meille, pistetään sauna päälle. 

En voi sanoa kuuluuneeni laman kaikkein huono-osaisimpiin. Mutta se miten aika vaikutti perheisiin, sosiaalisiin suhteisiin, kaupunkiin, kaikkien ihmisten elämänpolkuihin, ulottaa varjonsa paljon kasvavaa leipäjonoa pidemmälle. 

Leipäjonot tulivat jäädäkseen eriarvoiseen yhteiskuntaamme, jossa ihmisarvo määritellään ulkopuolelta. Se ei ole enää itseisarvo, eikä se ole jakamaton. Meidät jaettiin jo kauan sitten voittajiin ja häviäjiin.