Kevät saapuu empatian tilalle

Kevät koittaa aina uudelleen. Valon säteet viestivät toivosta tai toivottomuudesta, riippuen kärsiikö kevätmasennuksesta vai öljyämättömästä terassista. Riittävätkö rahat ruokaan, herjataanko kadulla tai osuuko juuri kevään korville se kaikein raskain vuosipäivä menetyksestä. 

Minua on aina kiinnostanut höyryävät viemärit. Ehkä samaistun niihin. Lapsuudestani on olemassa yksi video. Siinä osoitan kuvan kaltaista törötintä nelivuotiaana kysyen mummultani, mikä toi on. Ymmärrän olevani yhä sama ihminen perustavanlaatuisten kysymysten äärellä. Tämä taitaa olla kaukolämpöön liittyvä putki. 

Itselleni kevät on usein vaikeampi kuin syksy, jonka pimeyttä rakastan. Olen tehnyt epävirallista gallupia. Minusta tuntuu näin mutuotannalla, että ihminen nauttii eniten siitä vuodenajasta, jolloin on syntynyt. Itse kun olen joulun lapsi, en muista koskaan valittaneeni hangista ja nietoksista. Päinvastoin nautin talvesta ja elokuun pimenevistä illoista. Kevään valo tuntuu väkivaltaiselta riistolta, joka voimakkaalla UV:llään aiheuttaa migreenin. Siitä toipuneena tätä kirjoitan. 

Väritkin palavat puhki valossa, jota luonto tarvitsee. Ehkä myös me ihmiset. 

Päätä varmasti särkee myös monella suomalaisella, jotka seuraavat uutisia. Ja vaikkei seuraisikaan, lakko- ja hallitusmeno koskettaa meitä jokaista. Söin juuri aamiaisen arkkipiispa Tapio Luoman haastattelun äärellä (TS 8.3.2024). Hän on huolissaan siitä tavasta, jolla leikkauksista puhutaan. Niillä ei voi vitsailla etenkään ministeritasolla, joiden kuuluu kantaa edes verbaalisesti vastuuta päätösten seurauksista vähäosaisille. Mutta Riikka Purran mielestähän poliitiikka ei kaipaa empatiaa. 

Ei poliitiikka ole mikään erillinen saareke. Politiikkaa tekevät ihmiset. Jos ihmisten väliltä katoaa empatia, se johtaa valtaportailla vain kylmään päätöksentekoon, tietyissä yhteiskunnissa julmaan diktatuuriin. Ei tarvitse kovin kauas katsoa. 

Viime aikoina olen lukenut paljon. Jopa hämmästelen tahtia, kun minulla ei totisesti töiden puolesta ole ollut aikaa "millekään". Töitä on myös alipalkattuna ollut pakko takoa enemmän kuin terveys antaisi periksi. Mutta asiaan. Luin hiljattain 1970-luvun murroksesta kertovan arkkitehtuuriin painottuvan todella mielenkiintoisen teoksen Murrosten vuosikymmen. Monelle ei ehkä tule ensimmäisenä 70-luku mieleen, mutta itse näen sen juuri rakennemuutoksen merkittävänä vuosikymmenenä, myös aikakautena, jolloin tietty yhtenäiskulttuuri alkoi murentua. Vaikka samaan aikaan peruskoulu-uudistus teki koululaitoksesta entistä tasapäisemmän. 

1970-luvulla tapahtui maailmassa toki monia pahoja asioita, mutta mietin, nähtiinkö niitä suomalaisessa politiikassa. Oli Helsingin henkeä (ETYK 1975, tästä oli muuten Kansallismuseossa kiinnostavaa kuvastoa) ja reilusti ruskeaa menoa kodeissa, joissa tupakka paloi. Puhelinkin oli ruskea. Hampaat, luomiväri. Reilusti ruskeaa -kirjailija Minna Sarantola-Weiss on tässäkin teoksessa yhtenä kirjoittajana. Pidän kovasti hänen tavastaan kertoa arjesta. Se on ihmisläheinen ja ymmärrettävä. 

Siksipä onkin pakko mainostaa myös toista tietokirjaa Työelämän tyhjänpuhujat. Vastikään ilmestynyt teos kertoo jargonista työpaikoillamme, mutta myös kulttuurissamme. Tämä teos kannattaa jokaisen lukea, sillä se johtaa kysymykseen, miksi emme voi kertoa asioista yksinkertaisesti ymmärrettävällä, mutta silti kiinnostavalla kielellä. Jargonin pahin seuraus on, että se eriarvoistaa, eikä vain ärsytä. On paljon ihmisiä, jotka eivät osaa asioida digitaalisissa palveluissa jo yksin teknisten taitojen takia, mutta myös siksi, etteivät he ehkä ymmärrä mitä tarkoittaa varhaiskasvatus. Sen sijaan päiväkoti aukeaa kaikille. Sinne voisi myös muutama poliitikko ja valtionjohtaja mennä istumaan. 

Hiljattain käsittelin kylmän sodan aikaista pilakuvaa, jossa vauva jokeltaa vaipoissaan iloisena maapalloa vasten maaten. Maapallo on hänen temmellyskenttänsä ja leikkikalu pallo, jossa lukee atomipommi. Vauva heittelee palloa ilmassa kuvatekstillä Man's mental age. 

Tältä minusta tuntuu sivustaseuraajana todella usein myös tässä ajassa. Milloin pallon sisältö on leikkauspolitiikka, milloin ympäristöasia, yhtä kaikki ytimenä on piittamattomuus ihmisyydestä. Toimintamme seurauksista. Järkyttää ajatellakin, mitä mahdollista seuraa Trumpin uudelleenvalinnasta, joka lienee vääjäämättömyys. Minun on edelleen vaikea tajuta, miten kansa voi äänestää edes Yhdysvalloissa valtaan tällaisen oranssin sketsihahmon. Toivon, että uudella valtakaudella kokistilausnappi on poistettu pöydästä, ettei se mene sekaisin ydinaselaukauksen kanssa. 

Kyllähän niitä minimaalisempia riskejä löytyy läheltäkin. Yhden ihmisen henki ei silti ole vähäpätöisempi kuin monen. Kuvan sankari skuutilla ei erottunut tieltä lainkaan ilta-aurinkoa vasten. Hän ei osannut aavistakaan, miten lähellä mahdollinen onnettumuus ja hengenlähtö oli. Koska skuutti rinnastetaan pyörään, hän ilmeisesti sai autotiellä kulkea, vaikka vieressä kulkee myös pyörätie. Silti elämä on hyvin vaarallista, se kulkee vain ohuen langan varassa. Mutta samalla taas kerran Eeva Kilpeä lainatessa elämä on arvaamatonta, sillä koska tahansa voi tapahtua jotain hyvää. 

Seuraavana aamuna kuljin samaa tietä apostolinkyydillä. Ilma oli täysin toinen. Tuntuu kuin väliluku olisi romahtanut, sillä kukaan ei halua kulkea ulkona edes pilvisellä säällä, puhumattakaan vesisateessa. Tällaisessa kelissä on helpompi pysähtyä yksilön äärelle. En tiedä, moniko miettii joka toisen ohikulkijan elämää, mutta itse olen sellainen. Mietin, oliko nilkuttava herra matkalla kauppaan kärryineen. Löytyisikö ostosten joukosta aletulppaanikimppu kuolleelle vaimolle? Sillä fakta maassamme usein on, että tietyn iän ylittäneet yksin kaupassa asioivat miehet ovat usein leskiä, erakoita tai muuten vain yksin asuvia. Kuten vissiin jo kohta kolmasosa maamme väestöstä. Ainakin Turussa yksin asuvien lukema on melkoinen, eikä ehkä vain korkeakoulujen lukumäärä selitä sitä.

Aiemmassa työssäni muistan, miten monella oli tarve asioida kaupoissa vähintään yhtä paljon siksi, että saisi juttuseuraa. Jaksoin kuunnella kissan kuulumiset ihan vilpittömän aidosti, ellei kertoja pitänyt minua likaviemärinään. Tällaisten ihmisten jorinoille kaipasin kokisnappia, joka teleporttaisi minut toiseen todellisuuteen. Teleportata on huonoa kieltä, anglismia ja jargonia. Siirtää virtuaalisesti? Kuitenkin, asia tuli ehkä ymmärretyksi.

Mietin, onko tällä blogikirjoituksella jokin asiaydin. Luettuani jargonkirjan, tähän pyydetään kiinnittämään huomiota. Mikä on asia, jonka haluat kertoa? Muutenhan se on vain kirjoittamista. Ehkä oman ytimeni salaisuus on se, etten halua kertoa mitään. Vain ajatella kirjoittamalla. Se on elinehto. 

Onko se kuin arkku? 

Samalla mietin tämän ilmiön näkymistä kaunossa. On ilmestynyt monia kirjoja, jotka koskettavat ja/eli herättävät tunteita, mutta joiden jättämä jälkimaku on lyhyt. Minun piti esimerkiksi kirjoittaa arvio lukemastani hyvästä Elina Hirvosen teoksesta Rakkauksien lokikirja, mutta vain lyhyen ajan päästä en muista siitä enää mitään. Tarttumapinta on kuin hääpukuni kangas, satiinia. 

En mahdu enää pukuun. Minulla oli omalla tuurillani norovirus vain kaksi viikkoa ennen häitä. Aiemmin hieman väljennetty puku oli siis häissä vatsan seudulta kuin teltta. Ainakin mahtui syödä paremmin ilman ainuttakaan utelua jälkikasvusta, jota ei tullut. 

Samalla tavoin mietin rakkauden muuttumista. Joku saattaa tuurilla olla aivan saman kokoinen aina. Mutta moniko sitten kuitenkaan haluaa palata siihen aikaan, jota eli pukua ensi kerran sovittaessa? Itse en kestäisi toista elämää tietäen, mitä kaikkea olisi edessä. 

Ehkäpä se jäi lokikirjasta mieleen, kuten kovin monista muistakin rakkautta käsittelevistä teoksista. Ne sivuuttavat aina sairastuneiden tarinat. Omaishoitajien, heidän jotka eivät voineet itse valita. Rakkaus ei ole valinta, se on vääjäämättömyys. Vain puhtain jää jäljelle. 

Ymmärrän toki, että tällaista näkökulmaa voi olla vaikea käsitellä, jos ja kun ei ole itse kokenut. Toivottavaa toki olisi, ettei koskaan tarvitsisikaan. Rakkauksien lokikirjassa toki oli monia tärkeitä puheenvuoroja, joista nyt mieleeni palaa iäkkään rouvan, jonka suuri salaisuus oli sota-aikana haudattu rakkaus. Tämä rakkaus taisi kuitenkin olla yhä elossa. Miten usein sota on vienyt erilleen rakastavaiset. Olen itse elänyt hetken, jolloin olen löytänyt piirongin takaa salalokerosta sodassa kihlatun kuvat. Se oli selvästi salainen turvasatama, jonne palata aina silloin, kun sodan jälkeisessä uudessa liitossa oli vaikeaa. 

Ihmissuhteista toiseen hyppelyä ei ole niin vaikea ymmärtää, jos tietää vain sen, minkä nälän rakkaudettomuus jättää jälkeensä. Aika moni tässä maassa ei ole koskaan kokenut suurta rakkautta. Silti on hankittu lapset, yhteinen koti, elämä. Mutta kuorissa asuu tyytymättömiä ihmisiä. 

Onko tämänkin kirjoituksen ydin ihmisyys? Että olisimme näkyviä ja löydetävissä kaikille, emme vain omillemme. Jos luovumme vain jargonista, emmekä toistemme kuuntelusta, saatamme saada jotain kestävämpää tilalle. 

Kevät ja empatia, tervetuloa.