Ei huono - siis upea elämäkerta idolistani Jormasta

 

Varmaan yksi epäsuomalaisin suomalainen on Jorma Uotinen. Silti aina yhtä ylpeä juuristaan Porissa, jota Turussa saa luvan symboloida Varissuo. Yhtä räikeä kontrasti on elinympäristössään on ollut Jorma, jo nuoresta pitäen taiteilija. Hän ei välittänyt kiusaajista, vaan kulki omaa catwalkiaan pitkin Porista Pariisiin. 

On harvinaista, että opettajat koulussakin suhtautuivat myötämielisesti Jormaan ymmärtäen tämän erityislaatuisuuden. Miten moni olisi unohtanut tyylinsä ja haaveensa, tukahduttanut ne betoninharmaaseen massaan, mutta Jorma teki toisin. Hän saavutti kaikki työelämän unelmansa ja enemmänkin, suhtautuen silti aina nöyrästi vastoinkäymisiin.

Jorma on ollut minulle usein esikuva, myönnettäköön, Tanssii tähtien kanssa -ohjelman seurauksena. Vasta silloin hänestä tuli niin sanottu kansanmies, jota on helppo lähestyä. En valitettavasti ole tehnyt niin, mutta Jorman kanssa joisin kernaasti samppanjaa jossain hänen vakiokahviloissaan, mieluiten toki Pariisissa.

Muistan kyllä jo lapsena ihailleeni Jorman pitkäaikaista puolisoa Helena Lindgreniä, sitä kautta Jormakin tuli statistin roolista tutuksi. Jotenkin näin hän kuvaakin vastaanottoa ulkomailla, kun Helena vei kaiken huomion. Kahden taiteilijan liiton purkautumisen syyt käyvät ilmi tästä julkisuuskuvastaan ja yksityiselämästään kiinni pitäneen päähenkilön elämäkerrasta häkellyttävän avoimesti esiin. 

Teosta lukiessa saa myös nauraa ja kuvata Jorman sitaatteja kulttuurielämästä Suomessa. Mitä se on ollut 70-luvulla,miten suhtaudutaan erilaisiin ihmisiin ja taiteeseen. Ilahduinkin valtavasti, eilen juuri Yoko Onon elämäkerran ostaneena, että Jorma fanitti Yokoa hänen esiintyessä Suomessa vuonna 2013. Hän näki saman kuin minä elämässä yleisesti, tätä ei voi ahtaa mihinkään lokeroon, tämä on hämmentävyydessään mahtavaa! Kun media keskittyi lähinnä teilaamaan Yokon kiljumisen.

Minulle Jorma-kirjan lukukokemus oli jotenkin eheyttävä, vaikken yhtään osannut odottaa sellaista tunnetta tai edes kaipaavani sitä. Itselleni ulkopuolisuuden tunne on aina ollut erilaista, koska ulkoisesti näytän sopeutuvan vallitsevaan "järjestykseen". Olen hetero ja kotitaiteilussanikin aika perinteinen. Mutta samaan aikaan kaipaan hirveästi performanssitaidetta, sellaista joka kumpuaa syvästä tarkoituksesta eikä jostain päälleliimatusta dadasta. Mitä Nummen kirjaston ketosohvan kuvaaminen Vivaldin vuodenaikoja vasten ei ole! 

Koen, että kaikki taide on tavallaan samaa, baletti, laulaminen, maalaus, kirjoittaminen, ja niin edelleen. Jorma on tässä monilahjakkuus, kuten hyvin usein luovat ihmiset ovat. Tätäkin toki alkuun epäiltiin, voiko loistava tanssija ja koreografi olla "mitään" kehän ulkopuolella. Oi kyllä. Kummasti muuten Vesku Loirin taitoja ei ole koskaan kyseenalaistettu, ilmeisesti näyttelijä saa vapaasti laulaa ja tulkita ilman epäilyjä.

Kärsinkin nyt suunnattomasti, kun Helenan ja Jorman, elinkautisystävien yhteiskiertue ei tule Turkuun. Olisin ehdottomasti halunnut nähdä esityksen, kuten myös kehutun Porista Pariisiin -kiertueen, ja oliko vielä jokin Ei huono -kiertue? 

Tällaisia taiteilijoita pitäisi olla Suomessa enemmän kuin Jorma Uotinen, mutta salaisuus piilee siinä, ettei ole kuin yksi Jorma. Valovoimainen, inhimillinen, käsittämättömän taitava, laaja-alaisesti viisas ja sivistynyt mies. Joka oli vielä Aira Samulinin ja on Esa Saarisen hyvä ystävä, siinä kaksi toista fanittamaani henkilöä. Ja Esa taisi olla vielä Stratovariuksen kitaristin Timo Tolkin kaveri. Kutsukaa minut kemuihinne, tulen oitis! 

En voi kylliksi kehua tätä tarkkanäköistä ja kiehtovaa elämäkertaa, josta jokainen vähänkään taiteellinen ihminen saa paljon. Kirjailija on myös Jorman ystävä, mikä toi paineita kirjoitusprosessiin. Siitä myös kirjailija oppi, ettei Jormalle ehkä kannata näyttää liian keskeneräistä tekstiä. Toivottavasti he kirjankin jälkeen ovat yhä ystäviä, sillä ainakin minulle teos näyttäytyy avoimena, rohkeana, ei kuitenkaan lainkaan tirkistelevänä, vaan vilpitömänä ja aitona. Aivan kuten Jorma.

Suomessa taiteilijoita ei ymmärretä. Yoko Ono sai karun vastaanoton "kiljumisellaan" Helsingissä vuonna 2013. Suomessa nähdään oikea taide kultakauden miesmaalareiden siveltimenjäljissä. Tietenkin 1800-luvun maalaustaide oli upeaa, mutta taidetta löytyy joka lähtöön. Itse kaipaan niitä kaikkia. Yoko Ono on ollut minulle kiinnostava myös siksi, että aistin varhain muiden suhtautuvan häneen kielteisesti Beatlesin hajoamisen takia. Kyllähän John oli tehnyt pesäeroa yhtyeestä jo kauan. Vasta Yokon tapaaminen johti siihen, että Johnkin löysi oman taiteilijuutensa ytimen. Jokainen tarvitsee hengenheimolaisen. 

Harmittaa nyt suuresti, etten ostanut tätä kirjaa omaksi. Prismassa katselin Jormaa, lopulta lainasin. Niinpä Yoko Onon kohdalla en tehnyt samaa virhettä, vaan ostin kirjan heti sen ilmestyttyä. Luulenpa silti jo nyt, että viihdyttävyydessään Jorma vetää pisimmän korren. Jorma on ihminen, joka osaa nauraa itselleen ollen silti ylpeä taidoistaan. Jorman voisin aivan hyvin kuvitella tanssivan balettia Prismassa. Siinäpä oiva performanssi kauppaan!

Mitä Jorma on antanut sinulle korvamadon lisäksi?