Yksinäisten kaupunki ja valtakunta

Jonkin verran olen nähnyt hypetystä vastikään suomennettuun Olivia Laingin Yksinäisten kaupunki - tutkimusmatka yksinolon taiteeseen liittyen. Kiinnostuin teoksesta itsekin jo otsikon puolesta, olenhan aina tuntenut olevani kaikkialla ulkopuolinen. Sitä voidaan pitää myös yksinäisyyden yhtenä tunteena. Usein syyn nähdään löytyvän yksilöstä, vaikka etenkin Laing tuo näkyviin ongelmat yhteiskunnan rakenteessa. Länsimainen yhteiskunta suorastaan ruokkii eriytymistä, ulkopuolisuuden tunteen kehittymistä ja sitä kuuluisaa yksinäisyyttä. Se tapa, jolla Laing tuo tämän teoksessaan näkyviin, on parempi jättää tähän erittelemättä. Silloin kaikki eivät ehkä lukisi kirjaa, vaikka ehdottomasti kannattaa.

 

Usein pelkään esseemäisten teosten olevan liian tekotaiteellisia tai ärsyttävän trendikkäitä, jotenkin kieleltään liikaa eri lukijakuntiin rajaa tekeviä. Tämä oli kuitenkin harvinaisen älykäs, inhimillinen ja upeasti asioita yhteen nivoava teos. Sortumatta liialliseen akateemisuuteen, vaikka sitäkin tyyliä tässä piisaa. Laing kirjoittaa asiat kuten ne ovat. Yksinäisten kaupunki on opivasti dada, humaani kertomus yksinäisyydestä niin meissä, kaupungissa kuin rakenteissa. 

Yksinäisyys piirtyy lakanoihin, valoihin ja varjoihin. Etenkin sunnuntaisin monissa kodeissa, yksin asuvien maassa. Silti yhtä lailla parisuhteessa voi tuntea pohjatonta yksinäisyyttä. 

Teos oli paikoin hyvin koskettava, ja se sai minut etsimään YouTubesta Klaus Nomin ensiesiintymisen New Yorkissa vuonna 1978. Normaalisti en googlettele minkään kirjan asioita, mutta nyt kaikki nämä taiteilijat saivat sen aikaan. Niin usein luovuus, yksinäisyys ja taiteilijuus liittyvät toisiinsa. Jo lapsena muulta maailmalta eristäytyvistä kasvaa oman elämänsä taiteilijoita, vaikka lähtölaukaus on usein surullinen. Ihmisellä ei ole ketään, joka hänet aidosti kohtaisi.

Kirjan miinus oli se, että tämän lukeminen vaatii älliä. Varmaan osa lukijoista haluaisi tietää ja saada vertaistukea yksinäisyydestä helpommin sanankääntein, eivätkä jaksa lukea analyyseja taiteilijoiden elämästä. Yksinäisyys on tälläkin tavoin eriyttävää. Yksinäisyys on myös sitä, että istuu täysin kouluttautumattomana suomalaisen nykyisen autiotalon tuvassa juomassa maitoa, lapsetonna vailla tilan jatkajaa. Vailla minkäänlaista luovuutta on mahdollista kokea näitä universaaleja tunteita, joiden eskaloitumista yhteiskunta voimistaa.

Maaseudulla ja kaupungissa koettu yksinäisyys on usein erilaista. Moni lähtee hakemaan helpotusta kaupungista, mutta joutuu pettymään rankasti. Kuvan Helsingin Sanomat vuodelta 1958 löytyivät kylpyhuoneen remontin yhteydessä, kun seinästä paljastui tilkitty salaovi toiseen todellisuuteen. Ainakin vuoteen 1958, jolloin taloon on kaivattu sen aikaista luksusta. Myös mustaa Enso-levyä löytyi, mutta paha sanoa, oliko se vain lattiaan jemmattua täytettä, vai ollut oikeasti kylpyhuoneen pinta-ainesta. Raksamies oli historioitsijalle liiankin innokas hävittämään nämä dokumentit, itse kun olin juuri purkamisen aikaan Tukholmassa. Siellä en koskaan koe olevani yksin saati yksinäinen. 

Tästä samasta aihepiiristä, muttei vain kaupungissa, olen kirjoittanut novelleja tarkoituksena koota ne joskus yhteen. En edes tiedä, missä kaikki osat ovat. Nimi on valmiina ja ajatus, mutta kai minulla on Yksinäisten kaupungissa kuvattu hamstrerien luola - en ainakaan löydä siivotusta järjestyksestä mitään. Siihen ravintolaankin haluaisin joskus rahakkaana päästä: luovuus kukkii kaaoksesta.

Se myös tietyllä tavalla ruokkii yksinäisyyttä, taiteellisuus ja taipumus nähdä maailma liian syvällisesti. Hirveän monia Suomessa kiinnostaa vain painekyllästetty terassipuu. Tämä on tehnyt minusta täällä hyvin yksinäisen jo lapsesta saakka. En ole voinut jutella kenenkään kanssa niistä asioista, joista olen ollut kiinnostunut. Paitsi osittain suvun jo kuolleiden. Onneksi aikuiselämä on muuttanut tilanteen täysin. Rakkautta meistä jokainen kaipaa, kohtaamista ja hyväksytyksi tulemista siinä omassa tunnistettavassa todellisuudessa, ei toisten luomissa kulisseissa.

Yksinäisyys ei koskaan poistu ihmisestä, joka on sen kokenut. Se on osa identiteettiä aina. Olen alkanut ymmärtää sen olevan yhteiskunnan  kammon ja yksilöiden hylkimisen sijaan myös kaunista. Se on loputon luovuuden lähde. Itseäni on myös aina suojannut se, etten tarvitse ulkoa ohjattua tekemistä. Minulla ei koskaan ole tylsää, kun keksin kotona aina jotain mitä haluan tehdä. Mutta kohtaamisia erakoinkin ihminen joskus toivoo. Ja olisi toivottavaa, että ne mahdollistavat vastavuoroisuuden.

Siksi yksinäisimpiä ovat usein ihmiset kaupungissa, jotka kohtaavat paljon ihmisiä, muttei ainuttakaan syvällisellä tasolla. Riittää vain yksi ihminen maaseudulla, keskellä ei mitään, jonka kanssa voit jakaa universumin.

Yksinäisyys ei ole utopia, toimiva yhteys usein on. Magnumin kirsikkainen uutuusjätski maistui kyllä tämän lukemiston parissa ensimmäisillä verantakahveilla. Nyt olen ostanut tähän vielä korituolin. 

Teoksessa tuodaan tätä esille hyvin paljon myös seksuaalisuuden kautta. Mikä merkitys esimerkiksi homoseksuaaleille oli New Yorkin Times Squarella satama-alueineen silloin, kun se oli vielä osa pelon ja himon maantiedettä. Seksillä paikattiin aukkoja myös sielussa.

Yhteiskunnan "yliseksualisoituminen" on mielestäni myös tätä. Somen aikakaudella me olemme monessa mielessä yksinäisempiä kuin koskaan. Vaikka sosiaalinen media mahdollistaa kanssakäymiset eri tavoin kuin ennen, myös romanttisessa mielessä, aito kohtaaminen on kärsijä. Ihmisyys meissä jokaisessa.

Yksinäisten kaupunki kuvaa hienosti ihmisen ikävää toisen luo, ja haastaa ajattelemaan asioita uusista näkökulmista. En ollut koskaan kuullut, että kiintymyssuhdeteoriaa on testattu reesusapinoilla, jotka vieroitettiin eri ajoiksi eristyksiin emostaan. Sydäntä särki lukea tästä ymmärtäen, että me olemme kaikki niitä apinoita, eri mahdollisuuksia saaneina. On etuoikeus syntyä välittävään kotiin, jossa aineellisten tarpeiden lisäksi huolehditaan myös emotionaalisesta vuorovaikutuksesta. Tästä juttelin mielenkiintoisessa pöytäkeskustelussa juuri eilen lakkiaisissa. 

Valitettavasti Suomessa kasvatusmenetelmien trendit ovat ajoittuneet kollektiivisen trauman, sota-ajan jälkeisiin vuosikymmeniin niin haitallisina, että sitä viljaa puidaan vieläkin. Yksinäisyydellä on Suomessa erityinen lokeronsa, jossa yhtä aikaa kaipaamme jöröttämistä - malli johon olemme saaneet ehkä haitallisen kasvuympäristön. Siihen kuuluu myös kaiken muun kuin fyysisen työn aliarvostus, eikä kuitenkaan fyysisestä työstä makseta. Raatajat rahanalaiset on kansamme kuva.

Tätä vasten peilattuna on New Yorkiin sijoittuva Yksinäisten kaupunki täysin toinen, kuitenkin tunnistettava. Varmasti Helsinki näyttäytyy monille samanlaisena kuin New York sen mittapuulla, että kummastakin haetaan mahdollisuuksia toteuttaa itseään. Joko pakosta tai kaipuusta.

Yksinäisten kaupungissa kertoja on itsekin "siirtolainen", rakkauden tähden kaupunkiin muuttanut. Kokemus siirtolaisuuden ja kielen korostamasta ulkopuolisuuden tunteesta onkin voimakas läpi teoksen. Se luo taas yhden lisäulottuvuuden yksinäisyyden tunteeseen. Montakin.

Suomessa kymmenesosa sijoitettiin uudelleen. Karjalan evakot, sotalapset Ruotsissa, maahan töitä tekemään lähteneet ja ehkä Suomeen palanneet. Minun on vaikea olla reflektoimatta kirjan antia koko ajan Suomeen, vaikkei se varmaan millään tavoin ole tarkoitus. Kysymyshän on suurkaupungista. Mutta Suomi on ollut aina yksinäinen hylkiö maailman kartalla. Huono itsetuntomme on vasta nyt pönkittynyt globaalin Stubbin, Nato-jäsenyyden ja kansainvälisten suhteiden myötä saamastamme huomiosta, myös maailman onnellisimpana maana. Miten se voi olla täynnä yksinäisiä? 

Maa, jossa tehdään paljon vapaaehtoistyötä, ja jossa on eniten rekisteröityjä yhdistyksiä per asukas maailmassa. Ehkä me rakastamme naamioida hyvinvointia byrokratiaan. Saamme tyydytystä siitä, että kaverikerhollamme on virallinen leima yhdistysrekisterissä. Tämä lienee myös jonkinlainen neuvostosuomalainen piirre, tasapainoilemme ikuisesti individualismin ja proletaarisen yhteistyön välimaastossa. Olemme ymmärtäneet, että ollaksemme hienoja, meidän pitää korostaa itseämme ja vaikka tyylitajuamme ostamalla Hulluilta päiviltä samanlainen lamppu kuin kaikilla muillakin on. Suomalainen hyväksytyksi tulemisen tunne näyttäytyykin minulle usein surullisena pyrkimyksenä luovaan ajatteluun, jota aiemmin on litistetty kasaan niin kasvatuksessa kuin luterilaisessa työmoraalissa.

Kaihomielisyys ja melankolia on minulle eri asia kuin yksinäisyys. Sunnuntai-iltojen lenkeissä on haikeutta, joka liittyy myös arjen ja pyhän risteyskohtaan. Tunnen usein surua ajasta, joka katoaa, koska olen aina tiedostanut kuolevaisuuteni pelkäämättä sitä kuitenkaan. 

Yksinäisten kaupungissa yksi taiteilija, Dexter joku (en muista kuka, ja palautin jo kirjan), heilutteli raajojaan lapsuudessa ja piti omituisia ääniä. Lopulta hänet suljettiin liian outona väkivaltaiseen laitokseen, josta tuli hänen koti. Tällainen kokemus laajempana ja lievempänä voi olla pikkukaupunki, jossa sinua ei ymmärretä. Et mahdu sapluunaan.

Itselläni oli pakkomielle olla astumatta viivan päälle, ja varhaislapsuudessa, noin 5-6-vuotiaana ääntelin usein tiettyä mantraa yksin kävellessäni. Kävely yksin oli tosiaan siihen aikaan mahdollista. Esikoulu oli tuolloin alkanut ja pääni niitattu ilmeisesti vahingossa vasten teräksistä kierreporrasta, joka irrotti maitohampaani. En muista, onko portaat irrotettu jo muumikahvilasta, joka tuolloin vanhana kansakouluna oli tarha. Ainakin koko rakennus on irrotettu kontekstistaan.

Kirjassa tuodaan esiin, kuinka tällaiset heiluttelut ja ääntelyt ovat tuttuja reesusapinoiden lokeroista, joissa heidät pakotettiin elämään ihmiskunnan käyttäytymistä valottavan kokeen takia. Samaistuin näihin koe-eläimiin, en kuitenkaan siihen pahimpaan kohtaloon, jossa eristys kesti vuoden ajan. Samalla joskus, nyt aikuisenakin toivon tällaista eristäytymistä maailmasta, jossa kukaan ei halua monilta mitään. Mutta minä haluaisin haluta asioita siten, että toiveeni ja tarpeeni vihdoin täytetään.

Omenapuut ovat juuri nyt kukassa, vain hetken. Onni on istua omenapuiden alla hetken verran hiljaisuudessa. Tässä kohtaa, kun onnen tiedostaa, mato tai naapuri säikäyttää. 

Ymmärrän tämän olevan ansa, ihminenhän haluaa aina enemmän. Mutta yksinäisyydessä elävä on tottunut tyytymään, mitätöimään itsensä näkymättömäksi, jottei muiden tarvitsisi ensimmäisenä tehdä niin. Onkin paradoksi, että yksinäisen on usein helpointa olla yksin.

Vaikka teoksen maailmat eivät tuntuisi kaikista juuri siltä omalta, on yksinäisyyden kokeminen ihmiskuntaa yhdistävä. En usko, että on moniakaan, joka ei olisi koskaan tuntenut olevansa yksinäinen. Ehkä silloin tällainen ihminen ei vain tunne riittävän hyvin itseään, mikä voi olla myös suojaavaa. 

Suosittelen tätä teosta kaikille, jotka ovat joskus tunteneet, että ovat maailmassa täysin yksin. Minut on pitänyt aina hengissä usko universumiin, taiteeseen ja kohtaloon. Sielunkumppanini kanssa katsoimme aina ikkunasta samaa tähteä ymmärtäen vasta jälkikäteen, että teimme niin yhtä aikaa, eri puolilla kaupunkia. 

Verannan uusi kaverilta ostettu tuoli ja uusin kirjahankintani, Noora Vallinkosken Miten meistä tuli ihmisiä. Olen senkin kohta lukenut. Lukeminen vähentää yksinäisyyden tunnetta, aina ja ikuisesti. Me olemme kaikki yhtä, vaikka lukisimme ja ajattelisimme yksin.