Lukurauhan päivänä(kin) suosittelen vanhoja helmiä - Kuoleman puutarha upeana esimerkkinä
Tänään vietetään Lukurauhan päivää. Ilman somea en asiaa edes tietäisi, mutta tuli parempi omatunto olla tekemättä mitään. Olen silti nukkunut, syönyt, kirjoittanut ja tietenkin lukenut. Aamulla luin loppuun todella virkistävän poikkeaman nykykirjallisuuteen verrattuna. Mitä tarinankerrontaa, mitä sivistystä ja aitoutta siitäkin huolimatta, että nykylukijoille pitäisi laittaa sisältövaroitus nöpöttävistä nänneistä ja rullatuolista. Ai että, naurattaa!
Ostin taannoin Ekotorilta 1970-luvun dekkareita ja muita kirjoja, kuten minulla tapana on. Sariolan Susikoskea, Philip Rothia ja kaksi minulle aivan uutta tuttavuutta. Palaan tähän toiseen myöhemmin, kun olen ne kirjat lukenut.
Richard Forrestin teoksen kuva ja nimi kiehtoi, ja kun olin lukenut ensimmäisen sivun, tiesin jo haluavani tämän omaksi. Vanhemmissa kirjoissa kannattaakin näin tehdä, sillä koskaan ei tiedä, milloin kirjasto heittää helmet mäkeen, kun kukaan ei niitä enää löydä.
Uutiset ja nälkä puskevat jo päälle, mutta haluan kirjata ylös joitain ajatuksia kirjasta. Se on, kappas kummaa juuri rakkaan pianoni synnyinseudulla New Jerseyssä vuonna 1932 syntyneen ja vuonna 2005 kuolleen kirjailijan esikoisteos, jossa mysteerin keskiössä on löytynyt hauta. Siitä löytyy 30 vuotta sitten kuollut perhe. Isä, äiti ja lapsi. Kuulostaa ehkä kovin nykyaikaiselta asetelmalta, mutta teos on kaikkea muuta.
Myteeriä ryhtyy selvittämään lastenkirjailija Lyon Wentworth poliisiystävänsä kanssa. Hommaa pidetään alkuun järjettömänä, kun elettiin aikaa ennen DNA-tutkimusta. Miten saataisiin edes selville, keitä kropat ovat? Tietenkin lapsiuhri järkyttää suuresti tutkijaa, joka on myös menettänyt traagisesti oman lapsensa. Lohduksi hän on innostunut kuumailmapalloharrastuksesta. Se on aina ollut minunkin haaveeni!
Kirjassa edetään jouhevasti eikä selitetä puhki jokaista asiaa. Minusta tässä oli kaikki paikallaan. Ihan viime metreille säilyi jännitys.
Richard Forrest oli ennen vapaan kirjailijan uraa kirjoitellut sanomalehtiin lyhytnovelleja. Se on varmasti vaikuttanut kerronnan imuun, kun pitää lyhyemmässä merkkimäärässä saada jännitettä aikaan. Jo tämä vuonna 1975 ilmestynyt esikoisteos, englanninkieliseltä nimeltään A Child's Garden of Death oli arvostelumenestys esimerkiksi The New York Timesissa.
Mitä jäin päällimmäisenä miettimään onnistuneen lukukokemuksen jälkeen, on sivistys. Kirjailija on ollut sivistynyt ihminen ja tiennyt paljon yksityiskohtaisia asioita kirjoittamistaan aiheista. Se huokuu kirjasta, kuten myös syvällisyys. Tuntuu, ettei tällaisia kirjoiteta enää. Tässä tulee myös kiehtova näkökulma kirjan aiheeseen, tiivistän kertomatta liikaa: mitä sota-aika tarkoitti Yhdysvalloissa. Euroopassa tietysti aina käsitellään pitkälti Eurooppaa. Mutta tajusin tämän luettuani, että olen kaivannut muitakin näkökulmia.
![]() |
| Ostin kirjan Ekotorilta saman aikakauden peltihallista. Nyt kaikki jää uuden Itäharjun ja Kupittaan kärjen alle. Ainutlaatuinen osa turkulaista teollisuushistoriaa ja perheiden tarinaa. |
Tämä on teoksena myös tosi amerikkalainen. Etäisesti tulee mieleen myös Stephen Kingin yhteiskunta-analyysi, mutta tästä puuttuu se tietty huumori, ja toki kerronta on vähän erilaista. Philip Rothin analyysi on taas paljon vaikeaselkoisempi ja poliittisempi. Tässä tehdään tarinan imua ja samaistumispintaa tavallisille lukijoille, jotka ehkä voivat kirjaa lukiessa myös sivistyä. Ja saada samalla perinteisen salapoliisiromaanin ehkä silloin myös modernilla "twistillä". Ai että!
En tiedä, maltanko lukea enää tänään muuta, kun tämä oli niin hyvä lukukokemus. Ehkä aloitan siis Ekotorin läjästä seuraavat teokset. Margaret Millar. Toivon, että innostun yhtä paljon. Ja tietysti ostin siis myös viimeisen osan Susikoskea sekä Ihmisen tahran.
Rentouttavaa lukurauhan päivän iltaa! Mitä sinä olet lukenut tänään?




Minulta meni koko lukurauhan päivä ihan ohi. Eikös samalla Lainan päivä eli 8.2. ole kirjastojen teemapäivä myös? Eilen tuli luettua lähinnä Hesaria ja Kuukausiliitettä, mutta muuten on nyt luvun alla ainakin Silvia Avallonea ja Joel Haahtelaa. Ja tuntematon määrä muita teoksia, jotka ehkä luen loppuun tai sitten kirjaston palautuspäivän jo tultua en :D Olen talviloman lähestyessä haalinut itselleni taas hieman liikaa luettavaa, vapautan kirjaston varauksia niin, että en sitten millään ehdi kuitenkaan kaikkia lukea!
VastaaPoistaOlen ihan samaa mieltä tuosta, että vanhoja ja tuntemattomampiakin teoksia saisi enemmän nostaa esiin ja käsitellä somessa ja blogeissa, myös muussa mediassa. No, juuri esimerkiksi Kuukausiliitteessä julkisuuden henkilöt kertovat heille tärkeistä teoksista, ja olen ymmärtänyt, että nämä näkyvät heti kirjastolainoissa. Ja Harry Salmenniemi juuri nosti Hesarissa esiin Maigret-dekkarit. Tällaista lisää! Ja kiitos myös omista vinkeistäsi, en todellakaan ollut näistä teoksista tai kirjailijoistakaan koskaan kuullut.
Kiitos kommentista! Varmaan oli myös Lainan päivä, mahdollisesti! Nykyään on näitä teemapäiviä niin usein, ettei tahdo kärryillä pysyä! Hesarin kk-liite on usein hyvä, käyn sitä kirjastossa lukemassa. Liika lukumäärä on vain hyve, onpahan varaa mistä valita! Haahtela on ollut minun makuuni hennon samettisiirappia, mutta pitää vielä lukea muukin kuin Jaakobin portaat. Avallonen olen kyllä luullut, mutten lukenut. Pitääpä tutustua.
PoistaMaailma on täynnä umohdettuja loistokirjailijoita. Jotenkin sen käsittäminen on todella traagista, ja samalla antoisaa.
En ole ennen kuullutkaan Lukurauhan päivästä. Minustakin olisi kiinnostava kuulla jostain vanhemmista kirjoista, niitä kun tulee enemmän itsellä luettua kuin uusia.
VastaaPoistaNämä päivät toki varmaan ovat osin kaupallisia, kuten ystävänpäiväkin. Mutta kirjaston ilmaisuus mahdollistaa lukurauhan päivän vieton täysin vailla kaupallisia elementtejä. Mutta somessa tätäkin on rummutettu, joka on ääreiskaupallinen. Ja siksi siellä tulevat esiin lähinnä uudet kirjat. Tykkään kirjoittaa juuri näistä vanhoista siksi.
PoistaMeidän kirjastoista löytyi yksi kappale Kuoleman puutarhaa. Se tulee nyt Kotkasta minulle.
VastaaPoistaSama mikä koskee uusia kirjoja versus vanhat hyviksi todetut kirjat koskee myös elokuvia.
Olen pettynyt muutaman kerran peräkkäin, kun menin elokuvateatteriin katsomaan uutuuselokuvan, viimeksi jopa nukahdin kesken Eternity-leffan, mutta kun sattuu löytämään suoratoistoista tai kirjastosta DVD-muodossa jonkun vanhan, palkitun elokuvan, niin eipä nukahda vaan nauttii koko ajan ja vielä päiviä jälkeenkin päin.
Menossa Markku Heikkilän Halla-aho -elämäkerta. Oikein kiinnostava.
Oi, no nyt kävi tuuri! Katsotaan, mitä pidät kirjasta! Minun on jotenkin tosi vaikea sanoittaa, miksi pidin siitä niin paljon. Ehkä se on kirjallisuuden taikaa, kun menettää kyvyn arvioida.
PoistaOlen samaa mieltä, että elokuvissakin usein se elokuva-alan kulta-aika tuotti tasokkaampia rainoja. Tänään on ehkä tarkoitus katsoa, jollei minulle iske migreeni, kolmisen tuntia kestävä lapsuustraumojen aiheuttaja Liekehtivä torni.
Heikkilän teos Halla-ahosta pitää kyllä kohta saada lukuun. Varausjono on pitkä.