Kummitusjuttuja

Selittämättömät mysteerit, aaveet, rikostarinat ja spekulaatiot ”edellisten elämien” aistimisesta ovat aina kiehtoneet minua. Rakastamani Google-haku löytää 110 miljoonaa sivua, jonka aiheena on kummituskokemus ja vain vajaat 14 miljoonaa tärppiä selvittämättömille rikoksille. Joku muukin kuin minä on siis saanut tämän tieteellisesti relevantin tilaston aikaiseksi. En silti tunnusta olevani Alibi-lehden kestotilaaja enkä edes irtonumero-ostaja, vaikka muinaista Poliisi-TV:tä tuli seurattua tiiviisti. Juontaja Raija Pelli ja havainnollistavat näyttelijänsuoritukset lienevät jo legendaarisessa asemassa Suomen tv-rikoshistoriassa. 

Viimeiset kymmenen vuotta olen panostanut Beckien ja Wallanderien suurkuluttamiseen sekä kirjallisessa että audiovisuaalisessa muodossa. Siihen vielä kylkeen väpättävä kynttilä, Ristoranten pakastepizza ja poistokorin viini, niin täydellinen ilta voi alkaa. Nykyisin kynttilän korvaa takkatuli, eineksen toisinaan tasokkaampi mättö tai ihan vain sipsi kertaa sata kera halpissamppanjan (ihminenhän juo aivan liian vähän samppanjaa elämässään, ellei ole sattumoisin syntynyt Reimsin seudulle samppasuvun vesaksi tai pirkoksi). Murkinalla ja juomalla ei ole sinänsä väliä, kunhan niitä on. Nordic Crime on aina yhtä koukuttavaa viihdettä.

Olen toisinaan löytänyt itseni kurkkimasta ulos ikkunasta varmana siitä, että kuulin jonkin epäilyttävän rasahduksen. Jostain syystä näin on tapahtunut luettuani juuri jotain jännittävää. Nykyisin minua ei pelota yhtä paljon kuin sinkkuvuosina, sillä minulla on mies, joka urhoollisesti kääntää kylkeä kuullessani yöllä jotain omituista. Hiljattain kävi kuitenkin päinvastoin. Nukuin itse kuin tukki, kun mieheni heräsi askelten ääniin kolmen aikaan yöllä. Ne kantautuivat suoraan makuuhuoneemme yläpuolelta pienestä asunnosta, joka on ollut vuosia tyhjillään. Asumme vanhassa, isossa puutalossa kahden toisen perheen kanssa. Tämän asumattoman huoneiston omistaja ei ole ottanut ostostaan käyttöön. Kuulemma asunnossa on elänyt joskus vanhempi mies, ehkä yksi talon alkuperäisasukkaista.

Tuo yö ei ollut ensimmäinen, jolloin ylhäältä on kuulunut askelia. Olen lähes 100-prosenttisen varma, että talossamme kummittelee. Naapuri on kertonut monia pitäviä todisteita asiasta ja omat kokemuksemme vain vahvistavat epäilyt. Kuulemamme askeleet, portaiden nousemisäänet ja vaalea hahmo pihalla ovat tuttuja naapurillekin. Tavaroita kaatuu ja putoilee mystisesti  Olen myös nähnyt parrakkaan miehen seisomassa olohuoneessamme. Kyse ei ollut tällä kertaa sohvan ja television väliin jähmettyneestä puolisostani vaan vanhemmasta, mustavalkoisesta miehestä. Hän oli kuin vanha valokuva, mustavalkoinen hahmo värillisen taustan edessä. Kun katsoin kauhuissani muualle ja lopulta takaisin, paikalla oli vain mieheni kamerajalka. Voiko ihminen todella nähdä näin väärin? Tässä asunnossa on muuten asunut aikanaan maineikas valokuvaaja, joka on ikuistanut monet 1900-luvun alun maisemat ja rakennukset. Jos onnistuisin löytämään jonain päivänä hänen kuvansa, voisin verrata sitä ikuisesti verkkokalvoilleni syöpyneeseen näkyyn…

Joskus, kun olen ollut yksin kotona, olen kuullut ääniä verannalta. Joku kävelee rappusia ylös. Eteisen nariseva ovi aukeaa. Huudan tervehdyksen miehelleni, jonka luulin vain tulevan aiemmin kotiin. Ei vastausta. Se tunne on jo muodostunut tutuksi, kun sydän väpättäen nousen sohvalta, käännyn keittiöön, avaan varovasti eteisen oven ja huomaan huoneen olevan tyhjä. Katson rauhallisesti, mutta sisäisesti panikoiden ympärilleni ja mietin täydessä hiljaisuudessa syytä kuulemilleni äänille.

Kokemus, joka on jäänyt eniten vaivaamaan minua, sijoittuu puutalomme sijaan suureen kerrostaloon kaupunkiympäristössä. Asuin yksiössä yksin ja käytin kaiken töiltä liikenevän vapaa-ajan muuhun kuin gradun tekoon. Juuri tällöin kavaljeerini oli useimmiten Martin Beck ja lienee jo sanomattakin selvää, että olimme pizzeria Ristoranten vakioasiakkaita. Eräänä iltana puoli yhdeksältä ovikello soi. Vaimensin äkkiä töllön, vaikka epäilin, että tv-lupatarkastaja häiritsisi rauhaani niin myöhään. En avannut ovea ja unohdin asian. Parin illan kuluttua, lukiessani sängyssä Stieg Larssonin Millenium-trilogiaa, ovikello soi taas. Kello oli puoli kymmenen. Pelko hiipi sisuksiini. Alakerran ovessa oli ovikoodi, joten kuka tahansa kadunmies oven takana ei voinut olla. Mietin, voisiko naapuri haluta jotain. Samassa käytävässä oli vain kaksi ovea omani lisäksi. Viiden vuoden aikana en nähnyt koskaan, keitä noiden ovien takana asui. Toisen illan ovikellon soittamisen jälkeen taisin jo ihmetellä töissä, kuka voisi soittaa ovikelloa tuohon aikaan.

Seuraavana iltana kiinnitin oikein huomiota, että kello oli puoli yhdeksän. Vain hetki tämän jälkeen ovikello soi. Menin kauhuissani keittiön ja seisoin siellä hiirenhiljaa. Kohta ovikello soi uudelleen. Hengitykseni salpautui. Näin jo sieluni silmin edessäni jonkun hullun, joka yrittää tunkeutua asuntooni. Kohta kuulin hissin äänen. Vaikka tajusin ylireagoivani ja tiedostin, että tälläkin asialla oli varmasti järkevä selitys, en nukkunut seuraavaa yötä hyvin.

Ovikellon soittelua kesti jopa kolme viikkoa, aina myöhään illalla. Kerran uskaltauduin lähelle ovisilmää, kun olin jo valmiiksi oven lähellä kellon soidessa. Olisin todella halunnut nähdä, minkä näköinen tyyppi sujahtaa hissiin, mutta käytävä oli jo tyhjä. Minulle ei koskaan selvinnyt, kuka ovikellon soittaja oli.

Muutama kuukausi episodin jälkeen sanomalehtien palstatilan vei hiipari, joka oli tunkeutunut ihmisten koteihin öisin ja katsellut nukkuvia naisia. Oma kotitaloni oli lähellä näitä taloja, joista oli tehty rikosilmoitukset poliisille.

Kummitusjutut säikäyttävät usein, mutta eivät pelota. Uskon, että oman talon aaveemme on kiltti. Sen sijaan pelkään sairaita, pakkomielteisiä ja todellisia ihmisiä. Asuessani keskustassa tuntemattomien ihmisten suuressa taloyhtiössä olen pelännyt ylivoimaisesti eniten elämässäni. Kun lenkkipolun valaisee tähtitaivas, tie on tuttujen asuttama ja koti vanhan hengen täyttämä, on pienen ihmisen hyvä olla.