Sisustus - sielun vai sieluttomuuden peili?

Olen pohtinut viime päivinä epätavallisen paljon sisustamisen käsitettä ja ihmisiä, jotka mainitsevat harrastuksekseen sisustamisen. Olen vieraillut kodeissa, jotka ovat kuin sisustuslehdestä. Myönnän poimineeni pudonneen hiukseni erään kodin lattialta, sillä se ei sopinut asunnon tyyliin. En voi välttyä lifestylelta edes kotonani, sillä rakas äitini on käyttänyt kotiamme ikuisen varastosiivouksensa mustana aukkona ja kärrännyt tänne tasaiseen tahtiin säilömiään sisustuslehtiä vuodesta 1997 lähtien. No, niillähän alkaa olla jo retroarvoa, mutta silti toimin lähinnä ihmisrobottina lehtikassin ja paperiroskiksen välillä. Äiti kiltti, ei ainakaan enää Viherpihoja eikä Kotivinkkejä vuodelta 2005.





Olen kuitenkin hieman selannut lehtiä läpi ennen roskisrobottinappulan painamista. Hups, puolet päivästä vierähtikin, kuten aina "siivotessa". Onhan se mielenkiintoista nähdä, millaisia koteja ihmisillä on, muullakin tavoin kuin menemällä syksyllä lenkille pimeään aikaan. Aika koukuttava harrastus, stalkkaus nimittäin. Suomalaisina emme voi tuijottaa rehellisesti sisään ikkunasta, kuten entinen italialainen naapurini teki jatkuvasti vilkuttaen vilpitön nauru kasvoillaan. Meidän täytyy naamioida itsemme neonvärisiin lenkkiasuihin ja kääntää äkkiä katse pois, mikäli viaton stalkkausuhri tuntee silmät selässään.

Yksityinen kiinnostaa aina, mutta kuten ensimmäisessä blogipostauksessani kirjoitin, yksityisyyden rajat ovat nykyisin hämärtyneet. Yksityisten kotien ovet avataan yleisölle sisustuslehdissä, usein asukkaiden itse poseeratessa kuvissa koko nimillään. Oma lukunsa on some, josta löytyy omat ryhmänsä ja kanavansa sisustamiselle ja omien tavaroiden sekä tilojen esittelylle. Mikä on saanut ihmisen luopumaan jo oman kotinsakin yksityisyydestä? Sisutus voidaan toki määritellä yhdeksi taiteen tai luovuuden muodoksi, vaikka myönnän olevani liian ymmärtämätön käsittämään vallalla olevien blankokotien kauneusarvoa. No, veikkaan, että 95% suomalaisista ei myöskään valitsisi olohuoneeseen Emmerdale-tyylistä kirjavaa kukkasohvaa, jolla nyt näpyttelen tätä postausta. Makuasioista on turha kiistellä. Meillä on nykyään kuitenkin tarve jakaa omasta mielestämme visuaalisesti onnistuneet saavutukset muille ihmisille. Haluamme hyväksyntää, tykkäyksiä, kehuja. Ennen tällaista väylää ei ollut muilla tavoin kuin kutsumalla ihmisiä kylään tai saamalla oma kotinsa sisustuslehteen.





Somen myötä sisustamisesta on tullut jotenkin itseään suurempi ilmiö. Kaikki on lifestylea, rouheaa, ja tosiaan niillä eri värisillä sohvatyynyillä voi luoda vaihtuvaa ilmettä kotiin. Ilme on kuitenkin julkisesti esiteltyjen kotien välillä hämmästyttävän samankaltainen. Tämän huomion tein antaessani pikkurillin Instagramille (liityin sinne hiljattain nähdäkseni, minkälaisia röhnähammaskuvia kaverimme julkaisivat siellä meistä kosteina yön tunteina). Minulle sanottiin, että Instassa ei ole mainoksia, parempi kuin Facebook siis. No, heti sain eteeni Etuoven Vuoden koti-mainoksen, jossa kehotettiin osallistumaan sisustuskisaan hashtagilla #vuodenkoti. Katsoin, millaisia koteja ihmiset olivat tägänneet mukaan. Aika nopeasti huomasin 344 kodin joukosta tämän hetken yleisimmät design-huonekalut ja valkoiset ritilähyllyt, joiden nimeä en tiedä, mutta jotka ovat ilmeisesti olleet joka toisen kodin hankintalistalla. Lokki-valaisimia ja Aalto-maljakoita en enää bongannut. Mikä on se kulminaatiopiste, jolloin himottu luksus muuttuu tavalliseksi ja epäomaperäiseksi tusinatuotteeksi? Marimekon Unikko-kuosikin on itsessään hieno printti, mutta viimeistään kävelysauvat ja tv-kuoret tekivät suositusta nolon.

Odotin enemmän variaatiota kotien välillä, vaikka olisihan minun pitänyt tajuta vuosia asuntojen myynti-ilmoituksia seuranneena, että Suomessa rakastetaan pelkistettyjä, vaaleita pintoja. Asunnot stailataan etenkin tiettyjen nimeltä mainitsemattomien firmojen toimesta aina saman näköisiksi. Onkin huvittavaa, että etsimme kotiamme niin kauan, että opin jo tunnistamaan tiettyjen kiinteistövälittäjien henkilökohtaiset stailaustavarat. Tarvitsen yhä ahdistuksenhallintakurssia nähdessäni muka rennosti rahille tai lavuaarin kylkeen aseteltuja vilttejä ja pyyhkeitä. Tai bongatessani ensimmäisenä kuvana asuntoesittelyssä näkymän pronssisesta metallikorista, jossa on kaksi sitruunaa, oliiviöljypullo (ei mitään Pirkkaa) ja rosmariiniruukku. Kysyn aina ääneti: pidetäänkö meitä idiootteina?
Ei. On tutkittu juttu, että vastaleivotun pullan tuoksu lisää asuntokauppojen todennäköisyyttä. Mikseivät siis myös tuore sitruuna, pehmeä villashaali ja juuri ne puiset kynttilänjalat, jotka itsekin ajattelit ostaa seuraavasta alemyynnistä? Mielikuvat pyörittävät rahaa maailmassa.

Entä, jos sisustaminen ei kiinnosta ollenkaan? Luulin pitkään kuuluvani tähän ihmisryhmään. En vaihda juuri koskaan tavaroiden enkä varsinkaan huonekalujen paikkoja. Silti kaikki on aina hukassa. Olen mestari luomaan näyttäviä sekatavarakyhäelmiä mille tahansa tasolle, joka asuntokauppoja tehdessä oli tyhjä. Muutaman kerran vuodessa saan siivousraivopuuskan (mieheni mukaan olen yleensä aina vihainen siivotessani), jolloin saatan löytää ajankohtaisen joulukynttelikön - sen saman punaisen, joka meillä on ollut aina. Törkkään sen pöydälle ja silitän viimeisillä voimillani pellavaliinan alle lähinnä siksi, ettei yhä laikukas ja hiomaton pöydänkansi ottaisi silmään.

Eivätkö lopulta kaikki harrasta sisustusta? Jos laitat pöydälle tuikkuja, olet luonut kotiisi syksyisen tunnelman, oikean tanskalaisen hyggen! Kainuulainen Kalevi asettaa ehkä löhötuolin tv:n äärelle pragmaattisesti, mutta varmasti siten, että se miellyttää omaa silmää tai käytännönläheisyyttä. Kalevi ei kuitenkaan todennäköisesti pudota kaukosäädintä sille varattuun rottinkikoriin, jotka ovat nyt kuulemma muotia. 

On hauska huomata, että tavaroista ei tarvitse luopua, sillä hyi olkoon, ysärikin on tullut uudelleen muotiin. Silti en ymmärrä, miksi sisustuksessa seurataan muoti-ilmiöitä. Eikö se tarkoita sitä, että omaa makua ei varsinaisesti ole, tai sitä pitää ruokkia ideoilla? Toki, jos ostaa tavarat uutena kaupasta, kauppias toki tarjoaa muodin mukaista härpäkettä. Ne voi sitten kätevästi konmarittaa seuraavana vuonna. Säästä tavara vain, jos se tuottaa sinulle iloa. En ymmärrä tuota Konmarin oppivirkettä. Kaikella tavaralla on jokin tarkoitus, ja käyttöyhteydessään se varmasti antaa jonkinmoisen tyytyväisyyden tunteen, jollei sentään iloa. Ja jos jokin tavara ei miellytä nyt, voit myöhemmin saada siitä suuren riemun tunteen. Esimerkiksi löytäessäni 20 vuotta vanhan ratsastuskypäräni, olin revetä riemusta, vaikka vaahtomuoviosat olivat jo muuttuneet hiutaleiksi ja lopetin ratsastuksen aikanaan, koska se ei jostain syystä silloin tuottanut minulle enää iloa. Kuten ei koulunkäyntikään, eikä tällä hetkellä työelämä. Eikä se johdu vain siitä, että nyt on viimeinen lomapäiväni. Jos oikeasti luopuisin kaikesta, mikä ei tuota minulle iloa, luopuisin sellaisista asioista, jotka eivät ole materiaa. Ja toisaalta, jos materia tuottaa iloa, pitäisikö siitä huolestua?

Elämme elämisoppaiden ja sisustusraamattujen aikakautta. Jos kaikki eläisivät ihan vain itselleen ominaisesti eivätkä saisi minkäänlaisia vaikutteita ulkomaailmasta tavaroiden hankkimiseen, miltä kotimme näyttäisivät? Miltä itse näyttäisimme? Olemme lopulta vain eläimiä, jotka matkivat, haluavat ja toimivat viettiensä varaisesti. Tollakin on, mäkin haluun!

Katsoimme hiljattain todella viihdyttävän dokumentin simpanssitutkija Jane Goodallin elämästä viidakossa. Hän seurasi simppanssien tapoja päästen ensimmäisenä  tutkijana maailmassa hivuttautumaan niin lähelle sympaattista esi-isäämme. Goodall huomasi simpanssien persouden banaaneille ja jätti valtavia terttuja tutkimusleiriin. Nopeasti ensimmäinen utelias simpanssi käytti tilanteen hyväkseen. Eikä kulunut aikaakaan, kun koko simpanssiyhteisö imutti banaaneja ahmien ja kirkuen, tanssien tasajalkaa. Hyvistä apajista seurasi pian joukkotappelu. Ahneus kasvoi yhteisön sisällä ja lopulta se alkoi koitua yhteisön kohtaloksi. Ilmaisämpäreitä jonotetaan Suomessa lähes samankaltaisilla primitiivireaktioilla. Stockmannin Hullut päivät ovat ehkä jo menettäneet suurimman suosionsa, mutta keskimääräistä halvempi design revitään käsistä. Meillä kotona on kuitenkin vallalla yhä banaanisota. Vaikka ostaisimme kuinka ison tertun, banaanit hupenevat hetkessä. Onneksi olen jo oppinut jakamaan viimeisen banaanin (syön siis itse tummuneet osat, koska mieheni hienostunut makuaisti ei tunnista niitä kohtia ravinnoksi), enkä vain käytä tilaisuutta hyväksi ja ahmi banaania röyhkeästi itse.

Minun piti analysoida tekstissä sisustusnäkymiä eri vuosikymmeniltä, mutta minua ei lopulta kiinnostanutkaan aihe tarpeeksi. En myöskään juuri tällä kerralla onnistunut löytämään lehdistä överiblankoja kuvia tai päinvastoin koriste-esineitä pursuavia ranskalaisromanttisia olohuoneita. Olinkin jo heittänyt pois ne lehdet, jotka eivät tuottaneet minulle iloa. Jäljellä on lähinnä Country Livingiä, Sköna Hemiä ja ranskalaisia lehtiä, joissa kodit ovat täynnä väriä, persoonallisuutta ja elämää. No, harva suomalainen saa asua kivilinnassa tai viinitilalla, jonne upeat interiöörit sopivat.

Oikeastaan, kyllä jokainen koti on erilainen varmasti Suomessakin. Veikkaan vahvasti, että rehelliset arkikuvat ovat kaukana kansi- ja instakuvista, mutta juuri ne arkinäkymät ovat todellista lifestylea. En voi edes ottaa kuvaa verannalta, jossa on kuivumassa pestyjä rintaliivejäni nykyään ehkä taas muodikkaan rottinkipolkupyörän kahvoissa tai keittiöstä, jossa ah, niin maalaisromanttinen puuhella on peittynyt kierrätysmuovin, suihkepullon ja tiskin alle. Olohuoneen lattiaa sisustaa tällä hetkellä patjamme, sillä luulimme pakenevamme hellettä nukkumalla lattialla.

Mutta onneksi kotimme oli kerran siisti. Silloin otin kuvan koiranvirtsaamasta lupiinista, jonka poimin ojasta rikkinäiseen maljakkoon. Särö vain käännetään kuvaa varten pois päin ja oikeasti tavaraakin taitaa seilata kuvan ulkopuolella, mutta ei anneta sen häiritä. Onneksi kamerakännyn kuvapinta-ala ei ole järin suuri. Vasta nyt ymmärrän somesisustamisen merkityksen. Koska kodeissa ei näytä koskaan oikeasti siltä, mitä kuvissa, niitä kuvia juuri tarvitaan. Ei tarvitse itse yrittää, voi vain katsoa netistä muiden koteja tai omia feikkikuvia, jos haluaa nauttia siisteydestä ja tavaran vähäisyydestä.





Ehkä olen tämän avautumisen jälkeen valmiimpi astumaan taas kotiin, jossa pelkille erilaisille lampunvarjostimille on oma kaappinsa. Mikä tuo itselle iloa, siitä kannattaa pitää kiinni. Väliäkö sillä, jos kaikilla muillakin on sama ritilähylly tai jos kaikki muutkin terassilla juovat Aperol Spriziä. Kunhan emme aloita drinkkien jälkeen joukkotappelua nakkikioskilla.



Banaanisota, Jane ja simpanssit:

https://www.nationalgeographic.com/jane-the-movie/




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mystinen metsänpeitto - unohtumaton kokemus

Unen ja valveen rajamaa - erään painajaisen tarina

Loppuhöpinä

Kriikunalikööri - helppo herkku kärsiväll(isell)e

Vaikeuksia ennen kuvitteellista helpotusta (tasan puoli vuotta sitten)

Miten taiteen hinta määritellään? Mitä sinä maksaisit taiteesta?