Minullakin on elämä

Käykö muille kirjoittaville ihmissieluille näin, että jostain alitajunnan uumenista kumpuaa otsikko, joka ei jätä rauhaan? Yleensä se tapahtuu keskellä yötä, juuri kun olisi törkeää herättää toinen turvallisesta sikiöasennosta (huom, kuorsaus ei ole tässä kohtaa vielä alkanut). Lopulta, yön ja kaiken arkivelvollisuuden jälkeen, otsikko on pakko kirjoittaa tabula rasaan. Otsikon alle ilmestyy tekstiä, vaikkei yhtään tiedä vielä näppäilyn alussa, mitä tuleva höpötys tulee pitämään sisällään. Tai mitä koko otsikko edes tarkoittaa.

Ehkä tätä kutsutaan inspiraatioksi, tai ainakin luovuuden epätoivoiseksi pyristelyksi keskellä arjen kuralätäkköä (näillä helteillä hiekkakuoppaa). Jos sieltä jotenkin onnistuu hilautumaan kuivalle maalle (tai aaah, kostealle keitaalle), edessä on riemunkiljahdusten jälkeen elämän lait toteava piikkilanka-aita. Staattisena, jylhänä, ahdistavana. Sillä näet, että aidan toisella puolella on jotakin, jonne sinun on päästävä. Muuri olisi ehkä armollisempi peittävyydessään. Elän parhaillaan sellaista vaihetta, että etsin reikää tuosta piikkilanka-aidasta. Sellaista, josta mahtuisin ulos vahingoittumatta paria pintanaarmua enempää. Saattaapa minulla olla myös metallipihdit taskussani...

Jotkut sanovat, että luovuuden pahin este on lastenvaunut eteisessä. Tietenkin sisällä täytyy olla muutakin kuin vaaleanpunaisiin puettu chihuahua tai kadunmiehen koko elämä. No, vaikka sisällä olisi todella se uusi elämä, väitän silti tällä hetkellä, juuri tänään, että luovuuden pahin este on liukuhihna yhdistettynä huonoon (lue: uuteen innovatiiviseen ja innostavaan) johtamiskulttuuriin. Tämä kombinaatio voi löytyä sekä kotoa että töistä. Onneksi olemme sentään jo kotona jotain oppineet.

Itse asiassa toivoisin kotiin liukuhihnaa, joka napin painalluksesta siirtäisi tärisevät posliinikupit ja kuivettuneet liemikattilat kohti loputtoman syvää tiskiallasta (en uskalla edes haaveilla palvelijasta tuon eteerisen altaan äärellä). Asuntomme entinen asukas oli kuitenkin juuri sitä mieltä, että tiskiliukuhihna eli pesukone tappaa luovuuden. Hän oli taiteilija, joka kuulemma inspiroitui tiskaamisesta. Keittiöremontin yhteydessä hän kieltäytyi apuvälineestä, jota kotirouvat rukoilivat joululahjaksi jo 1970-luvulla. Kiitämmekin tätä jo edesmennyttä taiteilijamiestä joka ikinen päivä. Mitäpä sitä ei tekisi tai olisi tekemättä luovuuden eteen. Mutta meillä ei ole varaa massiiviseen remonttiin, sillä koko työtaso ja tiskiallas pitäisi vaihtaa sitä masiinaa varten, joka meillä edesauttaisi luovan ilmapiirin syntymistä.

Erilaisuus on rikkaus, mutta toisinaan se aikaansaa köyhyyttä. Koi kukkaron pohjallakin on jo tuupertunut kuumuuteen, joten sieltä nahkalovesta ei lennä edes koiperhosta, kuten Aku Ankassa. Tässäpä oiva syy herätä ennen kuutta ja polkea liukuhihnan äärelle ansaitsemaan elämä.

Minullakin on elämä, jossain muualla kuin tämän liukuhihnan äärellä. Ymmärrän kyllä, että sinä toisella puolella seisova olet siinä uskossa, että rakastan hymylläni tätä elämää, niin sanottua elämääni liukuhihnan äärellä. Joskus pidinkin siitä. Mutta sinä toisella puolella seisova. Tiedät ehkä hyvin itsekin, mitä tapahtuu, kun sinua vaaditaan rakastamaan sitä mitä teet, uhraamaan sille koko elämäsi. Sillä hyvä ei riitä yhtiössä saati yhteiskunnassa, jossa pitää olla huippu. Yhteiskunnassa ei usein muisteta, että huippusaavutukset vaativat aina tavisten panostuksen. Vuoren huippu koostuu pienestä kiviaineksesta, joka itsessään on varsin mitättömän näköistä. Mutta huipputyyppiä haetaan useammin varsinaisen vuoren ulkopuolelta. Sitä supersankaria, joka valloittaisi taas uuden vuorenhuipun loikkien sitä polkua pitkin, joka on syntynyt ja synnytetty vuosien työllä. Hyvien, mutta näkymättömien ihmisten panostuksella. Juuri heidän, joille vastataan: kiitos, mutta ei kiitos.

Tämän ilmiön toteaminen ja sivustaseuraaminen, valitettavasti välillä myös siihen osallistuminen on arkipäivääni. Muttei elämääni. Siksi tämän kirjoituksen otsikko ilmestyi unisiin mietteisiini. Että seuraisin sen kutsua ja tekisin uusia siirtoja. Että uskaltaisin ottaa enemmän riskejä kuin aiemmin. Vielä jonain päivänä huudan juuri tietyllä oviaukolla: Minulla ON elämä! Heippa!

P.s. Tuon lastenvaunujutun on kertonut mm. itse Paul McCartney elämäkerrassaan. Milläköhän tasolla ko. herran sävellykset olisivat sitten olleet ilman niitä vaunuja!?