Luurangot kaapista

Olen vihdoin päättänyt viedä aarteeni (eli kaiken sälän, mikä pursuaa laatikoista, pusseista ja kipoista yli) kirpputorille myytäväksi. Ehkä tätä päätöstä on vauhdittanut rapiat 300 euron Hullut päivät-lasku. Minun piti ostaa vain Lapuan Kankureiden villahuopa, koska se tulee halvemmaksi kuin sähkölasku. Vaan miten kävikään. Yritän nyt kompensoida kukkaroni vajetta hyvällä tuurilla jopa 50 euron kirppisvoitolla. Viimeksi sain juuri näin loistavan myyntituloksen.  Edelliskerralla syntyi hävikkiä yhtä suuren euromäärän verran. Noh, toivottavasti tuo hävikin aiheuttanut liero nauttii suutarinlamppuni valosta hyvällä omatunnolla. Todellinen tavoitteeni tämänkertaiselle myynnille on yhtä kuin kuvitteellinen noin 200 euron Hullut päivät-lasku. Eikö olekin selkeä ja ymmärrettävä ajattelukuvio?

Kirpputorit ovat siitä rattoisia ajanvietepaikkoja, että niissä voi todella nähdä, mitä kaikkea ihmiset todellisuudessa säilövät kaappeihinsa. Kirpputorin hyllykkö on armoton. Kaikki noloimmat vempaimet ja kuluneimmat kapistukset päätyvät julkiseen esittelyyn, jos niistä nyt kuitenkin saisi vielä rahaa. Sillä kyllähän suomalaiselle kolehti kelpaa. Etenkin jos ylimääräistä massia voi ansaita vaikkapa myymälä peltiset konjakkilahjapakkaukset (jotka eivät ole maksaneet yhtään extraa pullon päälle), lehtitilauslahjana saadut Marimekko- ja Ivana Helsinki -pussit (kyllä, lehtitarjouskampanjat näkyvät aina välittömästi huuto.netissä ja kirpputoreilla) sekä moneen kertaan luetut aikakauslehdet. Ei mennä nyt kulahtaneisiin rintaliiveihin ja leoparditangoihin.

Kannatan ehdottomasti kiertotaloutta ja uskon, että tyhmähän ei ole se, joka pyytää. Sain todeta sen taas viime viikolla, kun näin kirpputorilla mummelin, joka oikeasti lappasi kärryihinsä niitä konjakkien peltirasioita. Luulin, ettei kukaan osta niitä. Lopetan tirskumisen tähän ja ylistän peltirasiabisneksen pörssiin asti.

Fanitan kyllä tavaroiden säilömistä purkkeihin ja laatikoihin, sillä kyllä nämä puiset tornit ovat mielestäni kauniimpia kuin piuhakasat ja dvd-kerrostalot (ne löytyvät lootien sisuksista nyt matalampina versioina). 

Fakta vain on se, että tällaisia laatikkotorneja tarvittaisiin kymmenen, jotta kaikki YHDEN huoneen silppu piiloutuisi katseilta. Keittiössä taas en koskaan muista, mitä mikäkin peltirasia sisältää. En kestä ajatusta epäesteettisistä nimitarroista, joiden jäänteitä yritän edelleen hinkata pois äitini 80-luvun Aarikka-purkeista. Tuholaisriskin (ja esteetiikan) takia on kuitenkin järkevintä jatkaa purkkitalouden pyörittämistä. Koskaan ei voi tietää, milloin juuri sinun ostamassasi riisipahvirasiassa lymyilee thaimaalainen joukkotuhoase, joka tuhoaa kaiken syömäkelpoisen lähettyviltään.

Mutta nyt niihin tavaroihin, jotka eivät ole siististi purkeissa ja laatikoissa. Uhh...

Matka kellariin on aina yhtä uuvuttava. Ensin kylmän tai vaihtoehtoisesti saunamaisen verannan läpi kulkeminen, sitten 70 prosentin todennäköisyydellä törmääminen omia asioitaan vuodattavaan tai tekemättömiä pihatöitä nakittavaan naapuriin. Lopulta kellarin oven nykiminen ilman avainta ja ramppaus takaisin ylös. Avain hukassa (etsintää, kihinää). Ahaa, miten se voi löytyä pesukorin päältä!? Takaisin alas ja ulos naapurin nerokkaiden "unohditko avaimen?"-uteluiden siivittämänä. Lopulta pääsen kellarin kasojen ääreen ja mietin, mistä aloittaisin. Ja etenkin: miten keskittyisin vain tehokkaaseen kaseeraukseen. Sillä vastaan tulee kaikenlaista dadaa, minkä olemassaoloa ihmettelen.

Tämä veikko nimeltä Kenkä on peräisin ajalta, jolloin olin vielä lasten ja nuorten kuvataidekoulussa. Pidin ns. perusopetusta epäinspiroivana eli tylsänä. Tunnin aihe oli "kenkä", toteutustapa vapaa. En innostunut erityisemmin mallista piirtämisestä ja halusin ilmeisesti protestoida tekemällä tällaisen tragikoomisen popon, joka on aina vienyt tilaa eri kellareissa ja varastoissa. Jos keskityn "taideteoksen" säästämistä puoltaviin asianlaitoihin, niin kyllähän tässä yhdistyvät viehko naisellisuus, hovinarrin keskiaika ja piirroselokuvamainen inhimillisyys. Ehkä Salvador Dali olisi käyttänyt tätä kenkää, jos sisälle vain saisi jalkaterän. Eli ei huolta, ette tule törmäämään kirpputorilla Kenkääni. Ehkä sen sijaan perustan joskus dadanäyttelyn kaikista säilömistäni fyysisesti tunnusteltavista aivopieruistani. Tunnetuista henkilöistä voisin kutsua lehdessä asuvan ihailemani taiteilijan Jan-Erik Anderssonin näyttelyni avajaisiin:

http://anderssonart.com/leaf/

https://www.kansanuutiset.fi/artikkeli/3655845-jan-erik-andersson-taiteilee-positiivista-energiaa

Kaksi päivää kestänyt tonkiminen on ollut kyllä kaupallisestikin hedelmällinen, sentään. Miten en ole aiemmin sisäistänyt, miten paljon meillä on jemmassa mieheni ex-tyttöystävän ylisöpöjä 90-luvun purkkeja, koriste-esineitä ja tarjottimia? Miksi polttaisin ne, kun voin saada niistä rahaa? Arabian Ikikukkakin löytyi naftaliinista yhä elossa. 

Pyydän anteeksi mielipidettäni, mutta maksaisin mieluummin omasta Kengästäni 35 euroa kuin Ikikukasta (keskimääräinen pyyntihinta huutiksessa). Toivottavasti myyntihyllylleni eksyvä Ikikukka-keräilijä ajattelee toisin, etenkin kun tulee saamaan kukan puolet halvemmalla. Jos joku tällä kertaa aikoo varastaa jotain, tästä esineestä voi aloittaa. Kiitos.

Väkisinkin tavarameren keskellä tulee mieleen jo aiemmassa postauksessani sivuamani KonMari, ihanneoppi tavaroiden karsimiseen. Tuskin tulen koskaan elämään selkeyden ja kurinalaisuuden keskellä, sillä olen sellaiseen aivan liian boheemi luonne. Kerran parissa vuodessa voi kuitenkin yrittää. Marie Kondon teos Siivouksen elämänmullistava taika oli myynnissä kirpputorilla vain muutaman euron hintaan, mutta jätin sen pienestä mielenkiinnosta huolimatta ostamatta. Minua huvitti suuresti, että joku on konmarittanut ylimääräiset tavaransa myyntiin - toisin sanoen ne tavarat, jotka eivät KonMarin oppien mukaisesti tuota hänelle iloa. Niihin ilmeisesti kuuluu myös tuo siivousraamattu.

Pahimmat tavaraluurankoni ovat onneksi kateissa, tai ehken itse pidä niitä niinkään luurankoina. Jos tavara herättää suurta hilpeyttä, onko se tosikon silmissä nolo? Voin esitellä teille todella tarpeellisen esineen, joka on kestohitti kotimme lapsivieraiden keskuudessa:

Täytyy myöntää, että viihdyin itsekin pitkän tovin tämän punakuonon parissa. Tämän kakkaavan poron papanat ovat syötäviä karkkeja. Kun poroa painaa selästä, peräpäästä kuuluu karkkipapanan herkullinen putoamisääni. Onko friikimpää vempainta olemassakaan!? 

Nolompaa kuin itse esine on se, että poron elintoiminnot ovat sangen koukuttavia etenkin telkkaria katsellessa. Olen saanut poron lahjaksi siskoltani, jonka mielestä tämä karkkiautomaatti kuvastaa täydellisesti luonnettani ja huumoriani. Pitäisikö olla imarreltu vai katkaista välit?

Ehkä yksi noloimpia luurankojani on kuitenkin myötähäpeäsivusto, jolla vierailen säännöllisesti. Mutta se tuottaa minulle iloa. En voi siis luopua siitä. Suosittelen sinullekin! Aina, jos on ollut huono päivä tai masentaa, Paskat kirppislöydöt -blogi saa aikaan huutonaurua ja kunnon vatsalihastreenin:

https://paskatkirppisloydot.fi

Viihdyttäkää minua ja kertokaa omat luurankonne!