Valitusta säästä & kyökkipsykologiaa

Säätilan ruotiminen lienee maailmanlaajuisesti yleinen ilmiö, vaikka se liitetään usein suomalaiseen ja brittiläiseen keskustelu- tai keskustelemattomuuskulttuuriin. Kun kaksi toisilleen hieman tuntemattomampaa ihmistä joutuvat (siis pääsevät Suomen ulkopuolella) samaan tilaan, mikäpä olisikaan helpompi ja tabuvapaampi jutunaihe kuin auringonpaiste tai kova tuuli? Nykyään säähän toki liitetään small talkissakin ilmastonmuutos, joka voi olla riskaabeli keskustelunavaus.

Niin kauan kuin muistan, olen kiinnittänyt huomiota suomalaiseen tapaan puhua säästä usein negatiiviseen sävyyn. Miksi suomalainen näkee kussakin säätilassa jotain valitettavaa? Kun talvi on kolea ja ankean musta, kaivataan lunta. Nyt, kun on hanget korkeat nietokset, valitellaan lumitöiden raskautta, naamaa päin tuiskuavaa hiutaletta ja yksinkertaisesti lumen liiallista määrää. "Sais nyt jo riittää!"

Koska rakastan täsmäkysymyksiä, kysyin päivän säävalitussessioiden uuvuttamana kotiin päästyäni (poljettuani -15 asteen pakkasessa ilman hypotermiaa) mieheltäni, olenko koskaan valittanut säästä. Hän ei ainakaan muistanut, että olisin. Silloinkin, kun tarvoin Tanskan Jyllannin rannikolla perässäni 20 kilon matkalaukku ja olin lentää ylös taivaisiin tuulen mukana, nauroin ääneen kuulematta puhurilta omaa hekotustani. Päätin tuon reissun aikana, vierailtuani majapaikan tuulisessa suihkussa, etten enää koskaan valita säästä. Jos olin aiemmin valittanut.

Miksi minun on niin vaikeaa lähteä mukaan tähän turvalliseen, yhteisölliseen valitusmantraan? Miksi säästä ylipäätään valitetaan? Säähän on olosuhde, jolle emme voi yhtään mitään (puhutaan nyt asiasta unohtaen hiilipäästöt sun muut pitkän tähtäimen vaikuttimet, jotka ihminen on aiheuttanut). Ymmärrän kyllä, että tappohelteet ja myös tämänhetkiset pakkaset ovat valituksen aiheita - aiheuttavathan äärilosuhteet usein vakavia terveysriskejä heikkokuntoisille. Kuitenkin tyypillisin valittaja on oman empiirisen havainnointini mukaan 40-65-vuotias suhteellisen terveen oloinen ihminen. Olin ensin kirjoittaa "nainen", kunnes muistin, että vanhemmat herrasmiehet tasapainottavat sukupuolijakaumaa. Nuoret miehet eivät valita säästä. Ehkä kaikkein nuorimpia ei kiinnosta small talk tuntemattomien kanssa. Teinejä nyt ei muutenkaan kiinnosta mikään. Angsti-iän ohittaneille raavaille tai sporttisille miehille lumityöt taas antavat hyvän mahdollisuuden liikuntaan. Miksi valittaa, kun lumitöihin pakenemalla voi myös saada hetken armahduksen muilta kotityönakeilta ja vaimon keksimiltä aktiviteeteilta? Vanhemmat herrat taas ovat jo tehneet ikänsä lumitöitä, ja haluaisivat vihdoin päästä vaikkapa hiihtoladulle. Mutta voihan havu - jos ja kun on vääränlainen lumi, suksi ei luista.

Sovinisti voisi osallistua säävalituskeskustelun syiden pohdintaan argumentilla, jonka mukaan työikäiset naiset ovat niin tottuneita valittamaan ja nalkuttamaan kotona, että säästä valitus on vain luonteva small talk -jatkumo. En edes ymmärrä kirjoittaneeni edellistä virkettä. Olen viime aikoina ollut tehostetusti sovinististen ja sisältököyhien aivosoluilotulitusten vaikutuspiirissä, joten ehkä oma aivotoimintani on samalla hiipunut. Itse asiassa jatkuvan valittamisen kuuleminen laskee myös kuulijan aivotoimintaa. Mitä voimme päätellä tästä? Suomalaiset ovat valittaneet niin kauan säästä toisilleen, että olemme itse vahingoittaneet toistemme aivoja!

Sääliksi käy etenkin asiakaspalvelussa työskenteleviä ihmisiä. Kyllä työnantajan tai yhteiskunnan pitäisi tarjota heille parin viikon valituksenvastaanottovapaa loma vaikka Thaimaassa, jossa heitä lähestyvät ihmiset vain hymyilevät. Paitsi että ilmastonmuutos velvoittaa - ei lennetäkään yhtään minnekään. Ja olisihan Thaimaassa varmasti liian kuuma. Tulisi palovammoja iholle ja ruoka polttaa suuta. Turistiripulikin vielä, viimeistään kesken paluulennon! Voi kuinka ihanaa palata koti-Suomeen. Kentällä odottaa ankea todellisuus - harmaa Suomi. Ilottomat ihmiset laatikkokauppakeskuksissa ja tuppisuut bussipysäkeillä. Valittaisivat edes säästä! Paluuevääksi ostettu kaupan thaikeittokin maistuu ihan einekseltä (kuuntele sana eines kuvitellen olevasi englanninkielinen).

Se siitä asiakaspalvelijan hermolomasta.

Valituksille täytyy olla sosiaalinen syy, ellei jopa geneettinen. Sapiens-historioitsija Yuval Noah Hararin mukaan juoruilu on yksi merkittävimmistä ihmispopulaatiolle kehittyneistä ominaisuuksista, joka selittää Homo sapiensin säilymisen ja kehittymisen pitkällä tähtäimellä. Kielemme kehittyi lopulta niinkin tärkeää asiaa kuin juoruilua varten. Ilman juoruilua muinainen Homo sapiens ei olisi voinut vaikkapa luoda näkemyksiä, kehen yhteisössä voi luottaa ja kehen ei. Edelleen tarvitsemme yhtä paljon tätä taitoa sosiaalisten verkostojen luomisessa. Juoruilu on muinoin kohdistunut vieraaseen - on pohdittu yhdessä selän takana kolmatta osapuolta. Aivan kuten nykyäänkin hyvin usein, varsinkin työpaikoilla. 

Oma teoriani onkin, että nykyihmiselle, joka tietää jo kärjistetysti kaikesta kaiken, sääilmiö edustaa sitä hallitsematonta ja vierasta, jonka käytöstä pitää ennustaa ja jonka käytökseen tulee varautua. Saamme nykyään säästä todella tarkkaa dataa etukäteen, mutta silti joka ikinen vuosi planeettamme täyttyy pieleen menneiden sääennusteiden sadattelusta. Luonnolle ihminen ei lopulta voi mitään, vaikka hän kovasti yrittää. Taipumuksemme juoruiluun konkretisoituu sääkeskustelussa, jossa säätila on yhteinen vihollisemme. Puhumme siitä valittavaan sävyyn, jotta kokisimme olevamme turvassa (eli samalla puolella) sen todellisen vieraan - esimerkiksi sinua palvelevan kassahenkilön tai taksikuskin - seurassa. Kun sinulla ja taksikuskilla on yhteinen vihollinen, liian kylmä pakkanen, huomio kiinnittyy kiusallisesta hiljaisuudesta yhdistävään tekijään.

Geneettinen taipumuksemme juoruiluun sisältää yleensä negatiivisen asiasisällön pohjavireen. Tämän takia keskittyminen vain säätilan hyviin puoliin tuntuisi luonnottomalta. Onko minussa siis geenivirhe, kun en valita säästä? Vai voiko vain olla niin, että teoreettinen viitekehykseni on epäonnistunut? Ainakin minulle ovat puhjenneet kaikki viisaudenhampaat ja tunnen olevani usein enemmän eläin kuin sapiens (eli viisas). Luulisi siis, että toimin kaikessa kuten ihmiseläimelle on luontaista, lauman mukana. 

Emme kuitenkaan synny keskelle tabula rasaa, emmekä elä lapsuudenympäristössä vailla vaikutteita. Vanhempani eivät juurikaan valittaneet kotona mistään. En muista ainuttakaan tilannetta, jossa olisi voivoteltu jotain asiaa. Kun äitini jäi työttömäksi laman seurauksena, hän sanoi: "lapset, nyt syödään puuroa" ja pamautti kädet toimeliaasti yhteen. Nykyään kyllä sairaudet ja tutun tuttujen kuolemat kuuluvat vanhempieni top 10-puheenaiheisiin.

Olen luultavasti perinyt valittamattomuusgeenini suoraan mummoiltani, jotka nauroivat aina ihan kaikelle. Mikä tälle sitten on syynä, muu kuin hilpeä luonne? Ehkä elämä Pohojoisen köyhissä torpissa oli sen verran ankeaa, että oli parempi vain nauraa asioille. Miksi purra hammasta, jos voi myös iloita? Toinen mummoni nauroi vielä hetki ennen kuolemaansa esimerkiksi talibaneille (siis häh!?) ja muslimilääkärille, joka oli käyttäytynyt vastaanotolla omituisesti häntä kohtaan. Mummoni ei siis nähnyt, että käytöksen syynä olisi ollut "kulttuurisidonnainen naisviha" - mihin johtopäätökseen varmasti hyvin moni potilas olisi voinut päätyä. Mummoni vain hekotti harvahampaisena (tekohampaat olivat mummoni mielestä täysin turha kapistus), että olipa siinä huvittava heppu. 

Samalla tavalla näen itse monet vakavatkin asiat koomisina. Minua saattaa naurattaa sisäisesti jokin asia, mitä toinen selittää tai mihin hän suhtautuu täysin tosissaan. Jos erehdyn vaikkapa vastaamaan säävalitukseen positiivisella tavalla, huomaan, että keskustelu tyrehtyy hyvin nopeasti. Sään ruotiminen eli suomalaisen sosiaalinen kanssakäyminen ilman viinaa edellyttää molempien osapuolten pysymistä samalla puolella, jotta keskustelu voi jatkua. Jos toinen näkee talven mahtavana ja sateen sadetanssin mahdollisuutena, pakkasta kyräilevä ja vetistä vihaava etsii nopeasti toisen puheenaiheen tai uuden valitusuhrin. Joku voi myös nähdä valitusmantrattoman ihmisen ärsyttävän yltiöpositiivisena. Minusta tämän jälkimmäisen kategorian ihmisille on ihan oma lokeronsa yritysmaailman innovatiivisten uudistajien hattuhyllyllä. Heille säätila on aivan varmasti mahtava juttu, täyden kympin arvoinen, fantastinen wau-tila. Suotakoon sadetanssi heille (käyn sillä aikaa laittamassa ulko-oven lukkoon). 

Itse otan vain vastaan sen, mitä eteen tulee. Jotta buddhalaisittain kärsimykseksi luokiteltu elämä olisi helpompaa, yritän nähdä mustassa ja harmaassa kultareunuksen. Missä tahansa asiassa on olemassa yleensä hyväkin puoli. Sitä voi joskus joutua hakemaan kaukaa - toisinaan sen löytää vasta vuosikymmenten päästä. Joku on kävellyt ikänsä töihin ja takaisin hikipajaan avojalat kovettumilla, mutta eläisi sen kaiken uudelleen nauttien, jos tietäisi, että jonain päivänä jalkoja ei enää ole.

Sää on onneksi armollinen opettavaisuudessaan, jollei taaskaan lasketa ilmastonmuutosta mukaan. Jos sataa kaatamalla, voi vapaapäivänä tehdä sisällä hyvällä omatunnolla mitä haluaa (miksei muka muilla keleillä voi?). Kun taas kastuin läpimäräksi polkiessani eräänä aamuna töihin, iloitsin näkymää peilistä: nyt ei haittaakaan niin paljon, että jätin hiukseni pesemättä! Sade myös täyttää pohjavesivaroja, joista jo viime kesänä oli pula Suomessakin. On hyvin lähellä, että Suomessa aletaan kärsiä yhä enemmän kuivuudesta - sekä juoma- että käyttöveden riittävyydestä. Vain hieman etelämpänä Virossa tällaiset ongelmat ovat jo yleistyneet. Sateella myös ihmisiä liikkuu vähemmän ulkona tai missään, kuten pakkasellakin. Minunkaltaiseni erakko huutaa hihheijaa autiolla kadulla ja ottaa kuvan harvinaisesta näkymästä silläkin uhalla, että näpit jäätyvät. 

Ehkä juuri siksi en jaksa kuunnella valitusta turhista asioista, että en vain erakkoihmisenä välitä kuulua joukkoon. Evolutiivinen selitys. Olen kuin muinainen tietäjä, joka lähti yksin autiomaahan mukanaan vesileili, joka tottakai tyhjeni. Tietäjä kuoli ja hyeenat saivat hänestä maittavan välipalan. Sen pituinen se.



P.S. Myönnän kuitenkin pitäväni hyväntahtoisesta juoruilusta ja seuraan esimerkiksi kuninkaallisten hovijuoruja, joten ehken ole täysin kelvoton Homo sapiens. Otetaan siis tietäjälle vielä juorulehti mukaan autiomaahan, niin huomio veden loppumisesta siirtyy toisaalle.



Lähteet:

Aivot, migreenilääke, vesi ja Yuval Noah Harari: Sapiens. Ihmisen lyhyt historia. s. 35-36.