Ihmisen lyhyt historia lyhyesti

Mikä ihminen on? Eino Leinon mukaan virvaliekki levoton. Samaan lopputulemaan päädyin luettuani historioitsija Yuval Noah Hararin bestseller-teoksen Sapiens: Ihmisen lyhyt historia. Eino Leinon virvaliekit ovat vain jo levinneet maailmanlopun purgatorioksi, jota ihminen itse omalla toiminnallaan kiihdyttää. Levottomuus taas kuvastaa ihmisen ja ihmisyyden sisäistä sekasortoa, jolla dynastiat murenevat ja jolla pystytetään diktaattorien myöhemmin pommitettavat patsaat. Ihmisen sisäinen levottomuus saa meidät etsimään ikuista onnea eli toisin sanoen vapautusta kärsimyksistä. Vaan oliko ihminen ennen onnellisempi? Hararin loisteliaan monitieteisen ja uskaliaan analyyttisen kirjan tärkeä kysymys nostaa esiin tähän asti varsin unohdetun tutkimuksenalan: onnellisuuden historian. Oliko ennen kaikki paremmin?

Jotta tähän kysymykseen olisi mahdollista punnita kaikenkattavia vastausvaihtoehtoja, on lähdettävä tutkimusmatkalle kauas ihmisen varhaishistoriaan, jonne siirtyminen on lopulta vain hyttysen pieraisu ajassa. Oman aikakäsityksemme ja egosentrisen näkökulmamme mukaan ihminen on kuitenkin ollut planeetan kunkku varsin pitkään. Vaikka sanotaan, että luonto voittaa ihmisen, Homo sapiens on yksin omalla toiminnallaan aiheuttanut valtavan kokoisten eläinten sukupuuton (mammutit, sapelihammastiikerit, jättiläismakit, jne.) ja muokannut pysyvästi laajojen harvinaislaatuisten alueiden biodiversiteettia (Madagaskar, Tasmania) tuhoisalla tavalla. Homo sapiens on ajanut omalla toiminnallaan sukupuuttoon noin puolet maailman suurista eläimistä jo kauan ennen pyörän ja kirjoitustaidon keksimistä. Ihminen on osa luontoa, mutta vastoin muiden luontokappaleiden käytöstä ihminen toimii jatkuvasti omaa elinympäristöään ja muita lajitovereitaan vastaan. Kaukonäköisiin suunnitelmiinsa keskittynyt ihminen on typerän lyhytnäköinen käytännössä. Sama pätee toisin päin: lyhytnäköiset nykyhetken käytännön helpotukset ovat tulleet pitkällä tähtäimellä äärettömän kalliiksi niin ihmiskunnalle kuin koko planeetalle. Onko mikään muu eläinlaji maan päällä samaan aikaan yhtä tyhmä ja viisas kuin Homo sapiens?

Mennäänpä ensin sinne pieraisun alkuun, eli ihmisrodun alkuasetelmiin, josta kannattaa toki lukea briljanttia tietoa suoraan kirjasta. Rinnakkain eläviä ja toinen toisistaan tietämättömiä erityyppisiä ihmislajeja on ollut aikanaan ainakin kuusi. Vain Homo sapiens selviytyi. Miksi? Tähän kysymykseen kirjan ensimmäinen kolmannes tarjoaa ansiokkaita tulkintoja vastaukseksi. Miksei asioita esitetty tämän kirjan tavoin silloin ala-asteella, kun ihmisen historiaa opetettiin ensimmäisen kerran? Tämä ei mitenkään väheksy Hararin kirjoitustaitoa - päinvastoin. Harari esittää asiat rautalangasta vääntämällä, mutta äärettömän fiksusti ja koukuttavasti. Kirjan ansio on se, että sen jaksaa lukea hyvin todennnäköisesti niin asioista kiinnostunut 12-vuotias viikari kuin historiaa inhonnut keski-ikäinen pulliainen. Kuitenkaan teos ei ole niin populääri, etteikö se olisi ravistellut myös paikoin pölyttynyttä tiedemaailmaa ja voittanut lukuisia palkintoja ansioistaan (kuten Polonsky-palkinnon, joka ojennetaan luovuudesta ja omaperäisyydestä humanistisissa tieteissä). Tapanani ei ole laittaa kirjoja paremmuusjärjestykseen, mutta tämä teos on kyllä parasta aivosolustimulaatiota aikoihin! Ostin tämän pehmeäkantisen kirjan 12 eurolla kirjakaupasta. Mitä kaikkea turhempaa saakaan tällä rahasummalla, jonka olemme tienanneet elääksemme nykyihmisen tavoin?

Harari aloittaa teoksensa kognitiivisesta vallankumouksesta, jonka ansiosta Homo sapiens kasvoi ja kehittyi vähäpätöisestä eläimestä lopulta koko eläinkunnan jumalaksi. Opittuaan jakamaan tietoa ja käyttämään kieltä rikkaasti ihminen omaksui samalla yhä syvällisemmät sosiaaliset taidot. Sana on miekkaa väkevämpi ase, mutta toki myös luolamiesmäistä käsirysyä tarvittiin, jotta vihollisjoukot voitettiin. Homo sapiens saattoi kuitenkin luoda älyllään ja kielellään strategioita ja johtaa viholliset solaan ansaan, jolloin koko vihollisheimo näki saarrettuna viimeisen pilkahduksen auringonvalosta.

Heimojen ja lajien väliset kahakat ravinnosta ja elintilasta kävivät yhä kiivaammiksi ilmastonmuutoksen luomien olosuhteiden mukaisiksi selviytymistaisteluiksi. Mikään ei ole muuttunut - olemme aina eläneet keskellä ilmastonmuutosta ja olemme yhä tänään ilmastopakolaisia. Asia ei vain kosketa yhtä vahvasti meitä, jotka emme asu tsunamivyöhykkeellä tai aavikon rajalla, ja meitä, joilla riittää puhdas vesi sekä ravitseva ravinto - ainakin toistaiseksi. Strateginen ajattelu yksinään tai koko ongelman unohtaminen ei kuitenkaan enää nyky-sapiensille riitä, sillä meitä ja tekojamme on jo yksinkertaisesti liikaa maapallon kantokyvylle.

Ja miksi meitä on liikaa? Koska kognitiivisen vallankumouksen jälkeen tapahtui maanviljelyn vallankumous noin 10 000 vuotta sitten. Ihminen oppi muokkaamaan olosuhteita viljelylle otollisiksi. Ensimmäiset kastelukanavat Irakin ja Egyptin viljelysmailla sijaitsivat tulevien kaupunkien kohdilla. Aiemmin ruokaa keräillyt ja eläinten perässä juossut ihminen pysyi nyt ensimmäisen kerran paikoillaan. Eksponentiaalisesti kasvanut viljantuotanto ja asettuminen aloilleen mahdollisti ja aiheutti yhä suuremman lapsiluvun. Ihmiskunta oli kuitenkin hauraampi, sillä koko toimeentulo oli riippuvainen maanviljelystä. Ravinto ei ollut enää yhtä monipuolista kuin luonnossa samoilevalla keräilijäihmisellä. Samaa tahtia kun väkiluku kasvoi, myös sairauksien määrä lisääntyi. Ihmisistä oli tullut oman keksintönsä ansioista maan orjia. Kaupunkivaltiot pullistelivat ihmisiä, joilla ei ollut enää muuta vaihtoehtoa kuin sitoa itsensä entistä tiukemmin tutkailemaan satoa ja ilmastoa ja ennen kaikkea suunnittelemaan tulevaa toimintaansa. Näetkö tässä yhtäläisyyden nykyaikaan? 

Olemme yhä tiukemmin kiinni markkinataloudessa ja tienaamisessa. Harari kysyykin suunnilleen näin: Oliko metsästäjä-keräilijä lopulta onnellisempi kuin aasialainen hikipajaan joka aamu tallustava tehdastyöläinen, jolla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kärsiä hitaasti tai kuolla nopeasti? Metsästäjä-keräilijällä oli aikaa ajatella, luoda ja kertoa tarinoita selviytymistoimenpiteiden (saaliin etsimisen) aikana. Hikipajan työntekijä yrittää vain selviytyä. Länsimainen hyvinvointivaltion asukas yrittää puolestaa selvittää kalenteristaan aikaa tärkeälle toiminnalle, kuten pilatestunnille, ravintolatreffeille, psykologin konsultaatiolle ja sukulaislasten synttärijuhlille. Nykyihmisen koko elämä on itse luomamme koneiston ohjelmoima. Yritämme hampaat irvessä (tai menestyjän hymyllä) painaa hapuilemaamme stop-nappulaa, kun samaan aikaan seisomme koko painollamme sekä playn että pikakelauksen päällä. Tällaisesta toiminnasta jos mistä nauha katkeaa ennemmin tai myöhemmin. Tätä kutsutaan burn outiksi tai laajemmassa mittapuussa järjestelmän romahdukseksi.

Vielä muutamia satoja vuosia sitten yhteiskunta oli varsin erilainen kuin nykyään, vaikka monet innovatiiviset keksinnöt oli tehty jo tuhansia vuosia aiemmin. Elämä tapahtui yhteisöissä, joiden ympärillä oli tiedostamaton tyhjyys. Yhteisön tuki ja turva oli ihmisen selviytymisen ehto. Yhteisön tukeen saattoi luottaa silloinkin, kun pönttö kuningas keräsi ylimääräisen viljaveron pitääkseen näillä varoilla juhlat hovissa. Vastauksia mieltä askarruttaviin kysymyksiin etsittiin Googlen sijaan esimerkiksi uskonnosta, kuvitteellisesta todellisuudesta (uskovainenkaan ei voi kiistää sitä tosiasiaa, etteivätkö uskonnot olisi ihmismielen monisyisiä ajatusjärjestelmiä, jollaisia ovat omalla tavallaan myös kapitalismi, markkinatalous, valuutta, demokratia ja luottamus). Vasta löytöretket alkoivat muokata ihmisen elämää ja toimintoja aktiivisemmin fyysisen ulkomaailman suuntaan. Ihmisestä tuli valloittaja ja kansojen alistaja, jollainen hän toisaalta oli eri näkökulmasta aiemminkin.

Kaikilla sapienseilla ei kuitenkaan ollut selvää tarvetta valloittaa ja hallita uusia kansoja. Tämä oli pitkään hyvin eurooppalainen piirre. Lähi-idän alueet olivat itse asiassa hyvinkin rauhallisia ennen öljykenttien valjastamista ihmisen tarpeisiin. Tarvittiin siis imperalismi ja kapitalismi, jotta maailmaa voitiin hallita sellaisin perustein, joilla esimerkiksi Yhdysvallat on lähettänyt joukkojaan jatkuvasti tietyille öljypitoisille alueille. Tietenkään näitä todellisuudessa taloudellisia perusteita ei usein sanota ääneen, sillä ihminen haluaa oikeuttaa toimintansa demokratialla, jalomielisyydellä ja sivistyksen viemisellä paikkoihin, joissa sitä ei länsimaisen käsityksen mukaan ole. Tällä tavoin esimerkiksi Kongon vapaavaltion (1877-1908) omistaja kuningas Leopold II rikastui ja rakennutti mielettömän palatsinsa Belgian Tervuereniin - niillä verirahoilla, jotka olivat peräisin miljoonien kuolleiden kongolaisten irti leikatuista kämmenistä. Lepold näyttäytyi kuitenkin pitkään filantrooppina ja sai maailman tiede- ja valtiomiesten siunauksen toimilleen, joiden sisällöstä eivät aluksi tienneet monet muut kuin kongolaiset sekä heidän valkoiset piiskurinsa.

Samoin tavoin ihanaa sokerileivonnaista syövä 1700-luvun lopun hollantilaisneitonen ei tiennyt, että sokeri oli peräisin orjaplantaaseilta, jotka kuuluivat brittiläisen sijoittajan bisnesrykelmään. Sijoittaja oli vain kiinnostunut lisääntyvistä rahavirroista lisääntyneiden orjien kuolemien sijaan. Toki ne heikensivät sokerintuotannon volyymia, joten työtehoa oli parannettava tuomalla Amerikkaan yhä enemmän orjia Afrikasta. Sijoittaja katsoi tiukasti vain lukuja, ei henkiä (joita tuskin talousraporteissa mainittiinkaan). Toisen sijoittajan rahoittamia aseita taas oli vietävä yhä enemmän Afrikkaan, jotta orjia virtaisi enemmän Amerikkaan, jotta puuvillaa ja sokeria virtaisi enemmän Eurooppaan. Ehkä moni muukin kuin minä muistaa tämän lohduttoman kolmioliikeen maailman kartalla yläasteen historiantunneilta, joissa käsiteltiin puuvillateollisuuden yhteyttä ase- ja orjakauppaan.

Yksi itseäni hätkähdyttävimmistä detaljeista kirjassa oli tämä aiemmin paitsioon jäänyt huomio: Eurooppalaisten sokerinhimo on lähtöisin orjakaupasta. Ennen Amerikan orjuutta eurooppalaisilla ei ollut sokeria eikä samanlaisia herkkuleipomuksia kuin nykyään. Niin kauan kun orjatyötä teetettiin sokeriplantaaseilla Amerikassa, eurooppalaisten suussa maistui makea veri. Kapitalismin ja unohduksen lait estävät meitä kuitenkin maistamasta sokeria verenä, samoin tavoin kuin vain ja ainoastaan kärsimystä aiheuttavasta lihakarjan tehotuotannosta peräisin oleva suikaleliha maistuu meidän mielestämme vain herkulliselta.

Erityisen kiitollinen olen siitä, että Harari nostaa kirjassaan näkyvään asemaan eläinten kärsimyksen, jonka ihminen on tietoisesti aiheuttanut. Lukemalla kirjan ymmärtää vielä selkeämmin, mitä tarkoittaa sanonta "ihminen on maapallon suurin petoeläin". Petoeläin tappaa syödäkseen, mutta strategisen ajattelunsa ja voittojen maksimointinsa turvin ihminen on jalostanut syötäväksi tarkoitettuja tuotantoeläimiä valtaviin laitoksiin. Voitto eli esimerkiksi jalostettu maidontuotanto maksimoidaan (utareiden kasvatettu koko, koneistus, jatkuva lisääntymispakko) kunnes voitot ehtyvät esimerkiksi eläimen sairauden tai vanhuuden takia. Vanha eläin viedään teurastamon tainnutusliukuhihnalle, sillä lopulta tehotuotantoeläimen ainoa arvo on tuottaa ihmiselle ravintoa. 

Samalla strategialla johdettiin työ- ja keskitysleirejä. Kun tehot oli viety loppuun, ihminen kuoli tai hänet tapettiin. Yleensä ihmisiä ei syöty, muutoin kuin ankaran nälänhädän uhatessa -  tällöinkin syöjinä toimivat toiset vangit (tällaista tapahtui esimerkiksi karkotetuttujen keskuudessa arktisen Neuvostoliiton periferioissa). Tämä oma rinnastukseni tuntuu jyrkältä, mutta kylmä laskelmointi vaikuttaa kaiken tehostetun toiminnan taustalla. Lopputulos on yleensä joko siedettävä, sallittava tai kestämätön. Jälkimmäiseen tuomioon päädytään yleensä vain, jos lopputuloksen kärsimys koskee suoraan itse Homo sapiensia. Jos kärsijänä onkin eläin, jonka inhimillisen ajattelun, lämmön tarpeen ja kärsimyksen Harari todistaa pitkin kirjaa, kärsimys ei ole yhtä raskauttava. Miksi ei ole? Milloin lakkasimme ajattelemasta muiden kärsimystä kuin omaamme? Olemmeko koskaan ajatelleetkaan eläinten kärsimystä laajemmassa mittakaavassa? Ehkä nyt, kun elämästämme ulkoistettujen vanhusten kärsimykseen laitoksissa on alettu puuttua, laajennamme perspektiiviä myös ihmislajin ulkopuolelle. Eläin on mahdollista tappaa ravinnoksi myös siten, että se saa elää lajityypillistä, onnellista elämää kuolemaansa asti.

Vaikka äitini on ollut kasvissyöjä jo lapsuudestani asti, ja olen monia kertoja pohtinut lihansyönnin eettisyyttä, vasta Harari onnistuu kuvaamaan aiemminkin todeksi tietämämme eläinten kaltoinkohtelun sellaisella tavalla, että se pakottaa meidät pohtimaan oikeuttamme valjastaa toinen eläinlaji pelkäksi epäinhimillisissä oloissa kasvavaksi tuotantoeläimeksi. Silti Harari ei syyllistä, vaan toteaa ainoastaan faktat analyyttisella tyylillään.

Ihminen on jalo niin kauan, kun hänessä virtaa veri ja kassassa raha.

Ihminen on kiinnostunut asioista, jos hän voi niistä kiinnostumalla hyötyä jotenkin.

Harva kirja nostattaa esiin tämäntyyppisiä ajatuksia (jotka eivät siis ole lainauksia, vaan omia pohdintojani). Harva meistä jaksaisi vain mielenkiinnosta opiskella yliopisto- tai ammattitutkinnon, ellei sen avulla voisi saada pätevyyttä tai todistusta, jolla pääsemme toivottavasti muuhun kuin hikipajaan tienaamaan rahaa, jolla pystymme ruokkimaan itsemme ja saamaan katon päämme päälle.

Raha määrittelee kaikkea elämässämme.

Ennen markkinataloutta yhteiskunta toimi vaihtokauppojen ja vastapalvelusten varassa. Omavaraistalous pystyi täyttämään monet tarpeet itse, mutta esimerkiksi lääkettä tai suolaa varten oli käytävä vaihtokauppaa. Koska tämä toiminta oli lisääntyessään aika raskasta ja aikaa vievää puuhaa, oli kätevää, kun kaikelle oli selvä hinta ja taskussa suhteellisen kevyt kolikkopussi. "Raha on kaiken pahan alku ja juuri" on sikäli oivaltava sanonta, että se pitää sisällään syöksykierteen ja oravanpyörän, johon ihminen on joutunut raha- ja markkinatalouden myötä.

Raha säätelee nykyään kaikkea maailmassa. Niitä tieteellisiä tutkimuksia rahoitetaan entisestään, joiden avulla rahoittaja voi hyötyä. Aina kysytään: mitä hyötyä tästä tutkimuksesta on? Jos hyöty kyetään muotoilemaan mahdollisuudeksi rikastua, todennäköisesti tutkimus saa rahoituksen. Suurimmat tuettavat alat ovat biotekniikka, lääketeollisuus, lääketieteellinen tutkimus ja it-teknologia. Näillä aloilla halutaan pidentää ihmisen elämää, voittaa sairauksia, tutkia DNA:ta, kehittää tekoälyä ja jalostaa sekä kloonata eläimiä. Myös ihmisen rodunjalostus olisi jo kaikin puolin mahdollista, elleivät eettiset kysymykset olisi liian suuri este tälle askeleelle. 

Toisin sanoen sellaiset alat, joilla ihminen voi toimia kuten jumala, saavat suurimmat taustarahoittajat. Miksi haluamme rahoittaa toimintaa, joka tekee ihmisestä jumalan? Toisaalta miksi emme haluaisi? Olemme jo lähteneet tielle, jolta emme voi enää perääntyä. Monet vastustavat lääketieteellistä aborttia, mutta kuinka monet pitävät esimerkiksi lapsettomuushoitoja syntinä? Tarkoitushan on luoda uusi elämä eikä riistää sitä pois. Tässä tuli nimettyä kaksi asiaa, joita entisajan ihminen piti jumalan lahjana tai kirouksena. Syntymä tai kuolema saattoi olla niitä molempia tilanteesta riippuen. Jos tuon ajan ihminen olisi nähnyt tulevaisuuteen, jossa ihminen päättää näistä tapahtumista lääketieteen avulla, miltä muulta tuo näkymä olisi todennäköisesti vaikuttanut kuin pelottavalta? 

Nykyään eutanasia tuo uusimman aspektin keskusteluun, jossa määritellään kuka saa mahdollisuuden elää ja kenen on parempi kuolla, jos hän itse niin toivoo. Olemme jo valloittaneet joka kolkan maapallolla ja yritämme koko ajan laajentaa tuntemaamme aluetta avaruudessa. Ilman moraalia ihminen haluaisi saavuttaa kaiken, johon hänen älyllinen kapasiteettinsa suinkin kykenee. Tulevaisuudessa myös älyä voidaan muokata, ja ihminenhän on luonut jo ajat sitten tekoälyn. Harari kysyykin: olemmeko luomassa hirviön? Kehittyykö ihmisestä omaehtoisen nopeutetun ja valikoidun evolutiivisen prosessin myötä jotain aivan muuta, jotain aivan uutta? Kuoleeko Homo sapiens sukupuuttoon nopeammin kuin arvaammekaan? Kirjan viimeiset luvut ovat karmivaa luettavaa. Projektit, joita ihminen valmistelee laboratorioissa, ovat toteutuessaan käytännössä koko ihmiselämän mullistavia. Minua itseäni pelottaa, koska joku hullu pääsee käsiksi näihin kokeiluihin, jotka ovat kuin toisenlaisia atomipommeja. Kirjan viimeinen luku päättyy selkäpiitä kylmäävästi:

Emme voi tehdä muuta kuin yrittää vaikuttaa siihen, mihin suuntaan ollaan menossa. Mutta koska pian saatamme pystyä manipuloimaan myös omia halujamme, edessämme ei ehkä olekaan kysymys "miksi haluamme tulla" vaan "mitä haluamme haluta?" Ne, joita tämä kysymys ei kauhistuta, eivät todennäköisesti ole ajatelleet asiaa riittävän perusteellisesti.

Hararin uusimmat teokset Homo Deus: Huomisen lyhyt historia sekä 21 oppituntia maailman tilasta odottavat yöpöydällä, mutta olen vielä liian vaikuttunut tästä ensimmäisestä osasta kyetäkseni avaamaan seuraavat. Yhtä paljon minua jännittää, mikä on ihmiskunnan tulevaisuus. Onneksi en ole itse sitä näkemässä kuin pienen hetken verran.

Yksi lempirunoistani, Eino Leinon Virta venhettä vie teoksesta Pyhä kevät (1901) näyttäytyy Hararin kirjan luettuani jälleen uudessa valossa:

Virta venhettä vie.
Mihin päättyvi tie?
Lyö kuohut purren puuta ja talkaa.
Mikä ihminen on?
Virvaliekki levoton.
Jo hiekka heljä riiteleepi jalkaa.
Yksi syntyy riemuun ja toinen murheesen
ja kullakin on kellonsa pohjass’ sydämen;
kun se seisahtaa, niin kuolon aika alkaa.
Virta venhettä vie.

Mihin päättyvi tie?
Niin synkehinä synnit ne uhkaa.
Hetken hehkuvi mies,
sitten tummuvi lies,
jääpi jäljelle pivo pieni tuhkaa.
Ja synnit ne kasvaa ja liittyy syntihin
ja poika perii kehdossa synnit isänkin
ja rinta täys on ruumenta ja ruhkaa.
Mihin päättyvi tie?

Virta venhettä vie.
Koko maailma mun purressani läilyy.
Meri ääretön, o!
Etkö joudukin jo,
suur’ suvantoni, jossa pilvet päilyy.
Ois aika maata sunkin jo, suuri maailma,
ja vanhan valkopääsi jo lepoon laskea.
Katso, kuinka kuolon varjot häilyy.
Virta venhettä vie.

Mihin päättyvi tie?
Ei tiedä sitä ihmisistä kenkään.
Meri, taivas ja maa
kaikki, kaikk’ katoaa –
kuinka säilyisi sielu ihmisenkään?
Mut unessa niin armas on ajatella noin:
Viel’ kerran kevät saapuu ja koittaa uusi koi
ja huomentuulet tuntureilta henkää.
Vaiko valhetta lie?

Mut noinpa mietin mie:
Katso, kerran koko maailma herää.
Susi lammast’ ei syö,
veli ei veljeä lyö
eikä miesi tahko tapparan terää.
Mut kaikki kauniit aatteet, joit’ täällä aatellaan,
ne silloin täyttyy töiksi ja peittävät maan.
Siis ihanteita, ihminen, kerää!
Vaiko valhetta lie?

Eino Leino

Englanninkielinen alkuteos:

Sapiens. A Brief History of Humankind. Yuval Noah Harari 2011
Suomentanut Jaana Iso-Markku, Bazar 2018.