Asiaa vallasta ja politiikasta

Minulla on asiaa. Kuten jokaisella meistä, jotka kirjoitamme blogia. Jännitämme lukijamääriä eli sitä, montako ihmistä asiamme kiinnostaa.

Näen tässä pienen yhtäläisyyden ajankohtaiseen ilmiöön eli vaalikojujen toimintaan. Jos eduskuntavaaliehdokas sattuu värjöttelemään räntäsateisen katoksen alla ihan itse (sen sijaan, että kioski pyörii kannatusjoukkojen kahvinkeiton voimalla), tuntuu varmasti raadolliselta huomata potentiaalisten äänestäjien jonottavan ilmaisen pullakahvin eikä asian perässä. Toki jonottajalla itsellään voi olla asiaa - seisoohan kojulla ilmaista kuuntelua tarjoava kansanpsykologi.

Ei kuitenkaan ihan näin. Kyllä asia nimeltä politiikka kiinnostaa suomalaisia. Ainakin aiheet, joista politiikassa väännetään, koskettavat meitä kaikkia. Harvalla ei ole mitään sanottavaa esimerkiksi vanhusten kohteluun, ilmastonmuutokseen tai yhteiskunnan eriarvoistumiseen. On kuitenkin paljon heitä, joilla ei ole voimavaroja äänestää ja/tai luottamusta poliittiseen päätöksenteon läpinäkyvyyteen. He uskovat, että vallasta on tullut asiaa tärkeämpi.

Onko asia niin? Pyrkivätkö sellaiset ihmiset päättäjiksi, jotka ovat kiinnostuneita vallasta? Jos mietit Suomen tuhansia ja taas tuhansia yhdistyksiä, minkä tyyppiset ihmiset ovat valikoituneet tai hakeutuneet niiden puheenjohtajiksi ja päättäjiksi? Jos mietin tuttavapiirin ja naapuruston vaikuttajia, yhdistävät tekijät täysin erilaisten ihmisten luonteissa ovat seuraavat: heillä on selkeä visio siitä, miten asioiden tulisi olla ja miten niitä kohti olisi hyvä pyrkiä. He hakevat argumenteilleen faktoja tai toimintatarpeilleen laillistettuja lupia aktiivisella taustatyöllä. He tekevät yhteistyötä muiden päättävien tahojen kanssa. He ovat pelottomia ja sanavalmiita ihmisten välisissä kohtaamisissa. Heillä on aina asiaa.

Poliitikkoainesta, siis?

Koska Suomessa on ehkä maailman eniten järjestöjä ja yhdistyksiä väkilukuun nähden, voimme kysyä, onko luonteessamme jotain sellaista, joka ohjaa meitä kohti yhdistystoimintaa? Olemme eläneet satoja vuosia esivallan alaisuudessa ja tottuneet pärjäämään sisulla ja hädän keksityttämillä keinoilla. Olemme tottuneet purnaamaan esivallan toimintaa pienissä kuppikunnissa ja pokkuroimaan siinä kohtaa, kun tarkastuskierros lääniin on ollut käynnissä. Olemme tottuneet näyttämään puolikuuta itänaapurillemme. Julkisesti tuo puolikuu ei vaan ole ollut kalvakka pakara vaan toverillinen hymy.

Kärjistetysti sanottuna yhdistykset tarjoavat laillisen väylän pätemiselle, oman egon nostatukselle, itsensä tärkeäksi tuntemiselle ja sosiaalisuudelle, joka yllättävänä toimintana saa suomalaisen usein jumitilaan. Kun kyse on selkeän aihepiirin yhdistystoiminnasta tai asiasta vaalikojulla, tuppisuukin saa herkemmin tupen irti - onneksi vain suustaan. Suomalaisella on aina asiaa asioista, muttei kovinkaan usein tunteista. Siksi yhdistystoiminta ja politiikka sopivat suomalaiseen mielenmaisemaan. Tunteet tulevat mukaan vasta ratkaisemattomien asioiden ympärille - eri asiapitoisten näkemysten tai vain näkemysten laidunmaalle.

Toisaalta tunne epäoikeudenmukaisuudesta saa ihmisen hakeutumaan asioiden muutospisteeseen, joka löytyy juuri näistä yhdistyksistä, kunnanvaltuustoista tai Arkadianmäeltä. Äänestyskopistakin on lyhyt matka muutokseen, mikäli joka neljännesvuotisiin lupauksiin on uskominen. Toinen vaihtoehto on, että tunne epäoikeudenmukaisuudesta lamaa ihmisen toimettomaan suuntaan. Ei ole väliä, kun kuitenkaan mikään ei muutu. Tähän ihmismassaan poliitikot vaalikojuilla yrittävät vedota, mutta saattavat kuitenkin harmitella, että asunnottomat puliukot jonottavat hernesoppaa vain päivän lounaan tähden. 

Ehkä olen väärässä - ehkä poliitikot näkevät potentiaalin jokaisessa mahdollisessa äänestäjässä. Mutta tärkeä kysymys on: Näkevätkö he soppajonossa ihmisen vai äänestäjän? Monta kertaa olen seurannut vaalikojujen toimintaa sivulta. Sitä vaivautuneen, muka välittävän hymyn määrää, kun jonossa onkin "ryysyrantalaisia", elämäntapaintiaaneja ja alkoholisteja. Kannattaisi kuitenkin suhtautua kunnioituksella jokaiseen ihmiseen, sillä pohjalle pudonneillakin on voinut olla vain hetki sitten juuri sellainen elämä, jollainen on niin sanotulla perusmenestyjällä. Ja vaikkei olisikaan, ihmisarvo ja oikeus jonottaa soppaa mistä syystä haluaa, on jokaisella.

Eriarvoisuuteen liittyen olen pohtinut paljon sitä, miksi tietyt puolueet kampanjoivat juuri omilla vakiintuneilla kannatusalueillaan. Ilmiö toistuu kaikkien vaalien alla. En ole koskaan nähnyt Kokoomus-vetoista mainontaa tai kampanjointia tällä varsin punertavalla asuinalueellani. En ole myöskään koskaan nähnyt Vasemmiston tai SDP:n kampanjointia työpaikkani läheisyydessä, joka on hyvin kokoomuslainen. Vihreää kampanjointia näen taas eniten yliopistoalueella. Miksi näin? Kivitettäisiinkö perussuomalaisten koju kampusalueelta välittömästi näkymättömiin? Mitä tapahtuisi, jos köyhien soppajono ilmestyisikin porvarialueelle? Soisiko sydämeltään punainen hymyn siniselle vaaliehdokkaalle, joka tulisi silinteri kourassa punamulta-alueelle keskustelemaan asioista tasavertaisesti?

Tämän sijaan poliittinen kampanjointi keskittyy aiempien äänestäjien mielipiteiden vahvistamiseen sekä nukkuvien herättelyyn.

Voihan ihminen valita puolueensa ilman kojukampanjointiakin. Lukemalla lehteä ja vaalimainoksia voi bongata toinen toistaan raflaavampia, mutta täysin tyhjiä vaalisloganeita, jotka eivät lupaa mitään. "Rötösherrat kuriin!", "Vehkeilyä vastaan", "Kansan puolesta!", "Linja pitää", "Yhteisellä asialla", "Suomi nousuun", ja niin edelleen. Niin viihdyttävää! Mietin, mikä olisi oma slogan, jos asettuisin ehdolle hypoteettisesti. "Totuuden puolesta" vai "Ihmisvihaaja ihmisen asialla"?

Nykyään moni taitaa valita äänestyskohteensa vaalikoneen avulla. Sitä minäkin käytän lähinnä siihen, että sen avulla näkee nopeasti, miten kattavasti ja kestävästi ehdokas osaa argumentoida. En ikinä äänestäisi tyyppiä, joka haukkuu vastauksissaan muita puolueita tai poliitikkoja tai jättäisi tyhjäksi väittämien perusteluosat. TV-show't antavat ehkä jotain osviittaa sopivasta puolueesta, mutta oikean ehdokkaan valitseminen voi silti olla haastavaa. Veikkaan, että vaalikoneet ovat kiireisen nykyihmisen pelastus tähän ongelmaan. Loput voi sitten katsoa ehdokkaan nettisivuilta.

En ole vielä varma, ketä äänestän. Mieheni on aika varma, ettei äänestä. Vaikka hän katsoo välillä jopa eduskunnan täysistuntoja! Toimimme eri tavalla, mutta jaamme saman näkemyksen: yksikään puolue ei ole täysin sellainen, mitä oma arvomaailma edustaa. Jokaisen puolueen aiemmasta toiminnasta ja päätöksenteosta löytyy heikkoja kohtia sekä suoranaisia virheratkaisuja. Toisaalta poliittisessakin päätöksenteossa on voitava vaihtaa suuntaa tilanteen mukaan. Tämä on asia, jota harvat äänestäjät sietävät. Jos jotain on luvattu, sen täytyy pitää. Politiikka on kuitenkaan harvoin yhtä mustavalkoista kuin asia vaalikojulla. Rahavirta on pois aina jostain toisesta lähteestä. Tehty päätös on aina pois joltain toiselta toisenlaista päätöstä odottavalta. Tämän kaiken keskellä on Arkadianmäellä luovittava ja vastattava tuhansiin yhteydenottoihin järkevästi.

On varmasti todella raskasta elää poliitikkona selkääntaputtelijoiden ja päähänpotkijoiden maassa. Kumpikin näistä vaihtoehdoista toisena osapuolena on pitkällä tähtäimellä yhtä huono. Meillä on huutava tarve älykkäälle dialogille eri kansanosien ja poliittisten sidosryhmien välillä. Meillä on huutava tarve keskustelukulttuurille, jossa sallitaan erilaiset mielipiteet ilman, että provosoidumme heti kiihdyksiin tai teemme mielipiteistämme tabun. En jaksa lukea enää ainuttakaan kommenttia, jotka liittyvät vihervassarointiin tai persuvihapuheeseen. En toisaalta jaksa lukea liirunlaarum-jargoniakaan, jonka kirjoittajaksi kehityin lähes mestarilliselle tasolle yliopistovuosien tenttienvastauksien vaatimana aikana. Tunnistan edelleen heti, jos ehdokas tai argumentoija kansan syvistä riveistä ei oikeasti tiedä, mistä puhuu tai kirjoittaa, mutta osaa vain muotoilla asian ontoksi paketiksi.

Minulla oli enemmänkin asiaa (kuten aina), mutta joskus on ihan hyvä antaa olla. Nyt on aurinkoinen sunnuntai, ja tulevaa päiväkävelyämme piristämään ovat jo ilmestyneet lukuisat vaalimainokset, jotka todennäköisesti on jo koristeltu kirkkovenein, viiksin ja fallossymbolein. Poliitikko on kansan sylkykuppi. Kyllä täytyy olla aikamoinen asian palo tai vallanhimo halutakseen tällaiseen virkaan.

Jotta itse ottaisin edes askeleen kohti sylkykuppiutta vapaa-ajallani, minun pitäisi kirjoittaa blogia omalla nimelläni. Mutta sitä en tee niin kauan, kun arvostan rauhaa ja riippumattomuutta. Pelkkää avointa keskustelua ilman vallantavoittelua.