Unohdetut

Kuinka monta kertaa havahdut miettimään, mitä kuuluu jollekin aikoja sitten tapaamallesi ihmiselle? Tai takavuosien julkkikselle, josta media ei ole hiiskunut sanaakaan vuosikausiin tai -kymmeniin? Minulle käy näin aika usein, sillä mietin paljon (liikaa) ihmiskohtaloita jo yhden päivän aikana. Varsinkin silloin, kun pitäisi tehdä jotain muuta kuin pohtia elämää toimettomana.

Istun kahvikupin äärellä keittiössä ja katselen kevätpäiväntasauksen jälkeistä lumisadetta, joka on peittänyt eilen optimistisena höyrynneen pallogrillin. Jostain tyhjästä mieleeni juolahtaa takavuosien tähti Tony Montana. Mitä ihmettä? Minulla ei ole muuta kontaktia häneen kuin nimikirjoituskortti, jonka olen saanut ruotsinlaivalla pyytämättä käteeni joskus 1990-luvun alussa. Minun on pakko selvittää, mitä Tonylle kuuluu nyt.

Ilta-Sanomien alle vuoden takainen juttu Muistatko iskelmätähti Tony Montanan? kertookin kaiken tarpeellisen. Vuodesta 1979 lähtien (Suosikin Rock-kuningas -kilpailun voiton myötä) julkisuudessa ollut palomies Pasi Hailio eli "Scarface-Al Pacino-nimeltään" Tony Montana on mennyt hiljattain naimisiin ja on ollut aktiivinen laulajanurallaan lähes koko ajan! Häävieras, kultakurkku Pepe Willberg on laulanut Aamun Hailion häissä. Pyydän siis anteeksi, että mielsin Tony Montanan unohdetuksi tähdeksi, mitä hän ei ehkä kuitenkaan ole comebackinsä jälkeen. Ei ainakaan lapsille, joille hän on esiintynyt nimillä Palomestari Ruisku ja Kesämies-Kalle.

Yksi osuvimpia suomalaisia sanoituksia on Juice Leskisen Paperitähdet, joka kuvaa ensin suosittujen ja sitten unohdettujen ihmisten kohtaloa sekä median armottomuutta silloin, kun ei oltu vielä lähelläkään nykyryöpytystä. Kuitenkin sanoituksen vuodelta 1978 voisi liittää suoraan esimerkiksi blogi- ja somemaailmaan, jota säätelevät samat unohduksen ja taloudellisen hyötymisen lait:

Unta jokainen katsoo
Kaikki tähtiin kurkottaa
Kaikki tahtoo mainetta
ja elämää helpompaa
Moni saakin kartalta paikan
ja autot tyylikkäät
Ja kun katsot lehtiin eilisiin
Heistä nimet siellä näät

Taas muistan Olavi Virtaa
Niin lujaa eli hän
Ja nähtyänsä kaiken
Hän näki enemmään
Hänen kunniansa vietiin
Hälle jäi vain maineen ies
Ja kun oli hän valmis luopumaan
Vielä saapui myyntimies

Kaikki tähdet näät kun katsot lehtiin eilisiin
Toiset kuolivat pois
Toiset elävältä haudattiin
Toiset nousivat itse
Ja toiset nostettiin
Toiset julmasti myytiin
Toiset siististi ostettiin

Ei Tauno Palo koskaan menettää vois karismaa
Vaikka lojuis kaatopaikalla ja dokais kolinaa
Vesku Loiri kaatuu hienosti ja hilpeästi laulaa hän
Kaikki muutkin Kansallispankista aina löytää ystävän

Ville-Veikko iskee silmää aina naisen nähdessään
Spede kertoo vitsin mojovan vaikka leikkaisit sen pään
Mutta kuka muistaa Ursulaa
Hän täysin unohtui
Hänkö oli vain missi muovinen
Jolle roistot liiviin ui

Kaikki tähdet näät kun katsot lehtiin eilisiin
Toiset kuolivat pois, toiset elävältä haudattiin
Toiset nousivat itse, toiset nostettiin
Toiset julmasti myytiin, toiset siististi ostettiin

Unta jokainen katsoo, kaikki tähtiin kurkottaa
Ja kaikki haluaa rahaa ja elämää kuuluisaa
Ja ne joilta se kenties onnistuu
Pankoot ristiin sääriluut
Sillä etusivun tähteä eivät suojaa sivut muut

Voi kun elämä oiskin pelkkä aikakauslehti vain
Onnellista ihmistä täynnä viikottain
Eihän paperitähdet oikeesti sammu pois
Eikä paperitähden loisto tuskaa tois

Kaikki tähdet näät kun katsot lehtiin eilisiin
Toiset kuolivat pois
Toiset elävältä haudattiin
Toiset nousivat itse, ja toiset nostettiin
Toiset julmasti myytin, toiset siististi ostettiin

Lalalaala...
Eihän paperitähdet oikeesti sammu pois
Eikä paperitähden loisto tuskaa tois

Voi kun elämä oiskin pelkkä aikakauslehti vain
Onnellista ihmistä täynnä viikottain
Eihän paperitähdet oikeesti sammu pois
Eikä paperitähden loisto tuskaa tois

Lauluntekijät: Ray Davies / Juice Leskinen

Julkisuus on raadollinen - se taputtelee selkään niitä, jotka menestyvät ja lyö alas lannistuneet. Vielä pahempaa on välinpitämättömyys, joka johtaa unohdukseen. Tai unohdus, joka kasvaa välinpitämättömyydeksi. Julkisuus on kuin armoton ihminen heikolle ihmiselle. Julkisuus heittää ensimmäisen kiven, vaikka se olisi syyllinen. 

Nyt on jo päivä, vaikka luulin heränneeni aamuun kellonaikojen siirtämisen jälkimainingeissa. Vietimme iltaa ystävien kanssa Earth Hourin merkeissä kynttilänvalossa. Pohdin eilisillan keskustelujen jäljiltä ihmisyyttä, maailman tilan ja tulevaisuuden ikuisen mysteerin auheuttamaa tuskaa. Mietin avaruuden äärettömyyttä sekä ihmismielen kyvyttömyyttä käsittää, että jollain asialla ei ole alkua ja loppua. Samaan aikaan ihmiskunta on kuitenkin pystynyt uskomaan, että maailma säilyy ja kestää ikuisesti sellaisella kantokyvyllä, jonka me itse olemme määritelleet. Emme suostu hyväksymään sitä, että suurimman hädän tullen luonto unohtaa ihmisen, joka on vain luontokappale. 

Kun sammuttaa valot ja älypuhelinten näytöt, kynttilän valaisemat ihmiset pimeydessä muodostavat ikiaikaisen, jopa maalauksellisen kuvan siitä, mikä on tärkeää. Pimeyden ympäröimä ihminen keskittyy olennaiseen: tarinointiin, seurusteluun tai hiljentymiseen. Hän ei näe, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Hän ei myöskään katso menneisyyteen, jota voisi mitä kuluttavimmin surra. Kun menneisyys ja tulevaisuus ovat verhottuja, voimme keskittyä vain siihen ainoaan hetkeen, jota parhaillaan elämme. Unohdettuja ovat hetket elämässä, jotka virtaavat ja ajelehtivat suunnitelmiemme ohi.

Earth Houria vietetään, jotta emme unohtaisi tärkeintä asiaa: Maapalloa, jossa voimme elää ja unohtaa viettämämme hetket. Pohdimme tuon tunnin aikana (varsin tiedostamattomasti) unohdettujen, mutta meille tuttujen ihmisten kohtaloita ja kuulumisia. Emme siis keskittyneet olennaiseen, maailman tilaan. Keskityimme kuitenkin unohdettuihin, joihin maapallokin kuuluu. Ei anneta maapallolle käydä kuten Tony Montanalle. Maapallo ei tee comebackia. Laulaako joku Paperitähtiä ajassa, jonka jätämme epämääräisenä jälkeemme tulevaisuuteen? Onko ihmiskunnalla tulevaisuus, jonka jälkeläisemme tulevat unohtamaan?