Vuosi kuvina

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Minkälaisen tarinan muodostavat seuraavat viimeisen vuoden aikana otetut kuvat? 

Talvi

Syksy

Kesä

Kevät

Vuoden kuvapoiminnat päättyvät tähän kirkolliseen kuvaan, joka on otettu lähes tasan vuosi sitten. Se on kuin muistutus kristillisen kirkon paaston aloituksesta, joka osuu tänä vuonna juuri tähän hetkeen. Suuri paasto tai pääsiäispaasto alkaa 6.3.2019 ja se päättyy pääsiäiseen kestäen 40 päivää. Ortodoksimaissa paastoa noudatetaan edelleen hyvinkin kurinalaisesti. Myös ateistit voisivat hyvin kokeilla paastoa. Uskon, että pidättäytyminen itsestäänselvyyksistä tekee nykyihmiselle hyvää. Paaston sisällön voi valita itse, kunhan kunhan siihen sitoutuu. Jollei halua tinkiä ruokavaliosta, voi vaikka pyrkiä elämään ekologisesti.

Vuoden ensimmäinen kuva, eli kronologisesti ajateltuna viimeisin on otettu Iso-Puolalan talossa Turussa. Se säästyi Turun palolta (1827) sekä ihme kyllä myös Turun taudilta. Nykyisin talossa toimii Rakennusperinteen Ystävät ry. Ennen pelastavaa järjestötoimintaa talossa asui vuokralaisia hyvin alkeellisissa oloissa. Mieheni vieraili kuvan huoneessa jo 1980-luvun alussa, joka oli tuolloin hänen sukulaisensa keittiö. Keittiö se edelleen on, mutta nyt se toimii osana antiikkimyymälää.

Talvi oli vielä vuoden 2018 puolella sangen leuto ennen jouluviikkoa. Olen pyöräillyt ympäri talven molempien vuosien puolella ja pysähtynyt monta kertaa kuvaamaan erilaisia valoilmiöitä. Kun vain olisi se järjestelmäkamera mukana eikä kännykkä. 

Syksy oli kuuman kesän ansiosta todellinen omenien vuodenaika, vaikka epäilimme aluksi toisin. Omenat olivat täydellisen näköisiä, täysin ruvettomia ja eheitä valioyksilöitä. Kuumuus ei antanut syksyn taudeille sijaa. Yhden ainoan puun omenista tuli 22 kolmen litran mehupakkausta, kolme tölkkiä omenalikööriä sekä lukemattomia omenapiirakoita ja muita omenaruokia (joita olisin halunnut tehdä mutten jaksanut). Toisen puun talviomenat säästimme sellaisenaan syömiseen. Ennen pakkasöitä käärimme loput omenista paperiin ja laitoimme ne maakellariin. Söimme viimeiset omenat jouluviikolla, jolloin ne olivat jo menettäneet parhaan hedelmäisyytensä, mutta olivat vielä oikein syötävässä kunnossa.

Syksyn aikana sain myös selville erään autiotalon menneisyyden, joka liittyy omenabisnekseen. Ehkä tältä pihalta kannattaa jatkossa poimia omena jos toinenkin, kun vaihtoehtona on omenien mätäneminen. 

Syksyn ruska oli taas kerran mieletön. Pidän usein lomaviikon ruskan aikaan, jotta minulla on oikeasti aikaa keskittyä maisemien ihailuun ja sienestämiseen. Tälläkin kertaa keskityin kuitenkin enemmän ihailuun kuin kuvailuun tai sienten poimimiseen.

Kesä oli kuuma kuin kiehuva kattila - tosin vettä ei satanut senkään vertaa kuin kattilassa yleensä on vettä. Poikkeuksen teki juhannus, jolloin rännit lauloivat ja piha miltei lainehti vedestä. Muuten kesä oli niin tukalan kuuma, että kävin miltei päivittäin uimassa myöhään iltaisin. Enää en ollut rannalla yksin maahanmuuttajaporukoiden ja luontovalokuvaajien joukossa. 

Tein myös havainnon, että ihmiset ovat löytäneet monet lähialueiden retkeily- ja nähtävyyskohteet, joissa ennen sai lenkkeillä ja istuskella aivan rauhassa. Onkohan some vaikuttanut siihen, että yhä useammat ihmiset hakeutuvat "unohdettuihin" luontokohteisiin huomattuaan tuttavan postauksen Facebookissa, Instagramissa tai blogissa? Toisaalta muutos on ilahduttava, sillä ihmisten soisi jatkossakin saavan enemmän elämyksiä ympäröivästä luonnosta kuin esimerkiksi ruutujen ääressä istumisesta. 

Kevät oli tuulinen ja maaliskuuhun asti luminen, vaikka lumen määrää ei voi verrata tämän vuoden antiin. Koska lunta oli vähemmän ja pakkasta enemmän, Aurajoen kestävällä jäällä nähtiin oikein männävuosikymmenten yleisöryntäys. Juuri, kun olin tehnyt tarkat suunnitelmat luistellakseni töihin, sanomalehdissä ja aamiaispöydän toisella puolella varoiteltiin jo heikentyneistä jäistä. Koska olen jo kerran mennyt jäistä läpi sukset jaloissa, en halunnut ottaa pienintäkään riskiä saman toistumisesta uudelleen sinänsä helpompien luistinten kanssa. 

Nyt jäille ei ole edes pilkkijöillä asiaa. Ensimmäiset leskenlehdet on jo kuulemma bongattu, joten kevät tekee toden teolla tuloaan. Tuleva vuosi kuvina selviää minulle sisällöltään vasta ensi vuonna - onneksi.

Vaihtoehtoinen tarina ottamilleni kuville voisi olla se, jonka ehkä seuraavaksi kirjoitan pöytälaatikkoon. Itse asiassa olemme ideoineet yhdessä mieheni kanssa dekkariaihetta, joka liittyy osaan näiden kuvien paikoista. Kunpa vain olisi enemmän joutohetkiä ja inspiraatiota tarinan jatkojalostukseen. Sellaisenaan kuvat ja maisema inspiroivat aina aivan mielettömästi. Jos tuntuu, että ajatus on tukossa ja kieli lukossa, on parempi lähteä ulos joko kameran kanssa tai ilman. 

Laukaiseva syy tälle postaukselle on se tunne, joka syntyy aikaansaamisesta.

Saatuani vihdoin ja viimein siirrettyä tietokoneelle satoja, ellei jopa tuhansia kuvia muistikorteilta, pakkohan tämä ilo on jakaa. Opettelen myös intuitiivisen valikoinnin jaloa taitoa. Kun on kymmeniä kuvia samasta aiheesta, on toisinaan vaikea valita se paras. On myös vaikea valita paras aihe. Otan paljon maisemakuvia, mutta yhtä paljon minulla on lähikuvia ihmisistä. En vain halua enkä voi ladata niitä julkisuuteen. Parhaat kuvat luontokuvien lisäksi ovat ne tilannekuvat, joissa ihmisillä tai ihmisellä on hauskaa. Tämä vaatii usein "salakuvausta" tutussa seurassa. Aitoja ilmeitä näkee nykyään yhä harvemmin, kun yhä useampi ottaa selfien itsestään pusukala-lookilla tai poseeraa kameralle huolehtien esimerkiksi näkymättömästä kaksoisleuastaan. Joskus kaipaan paluuta filmikamera-aikaan, jolloin toki hössötettiin yhtä paljon naaman ilmeistä, mutta jolloin oli kuitenkin tyytyminen siihen yhteen ainoaan tai korkeintaan kahteen ottoon. Tuon aikakauden kuvat löytyvät edelleen albumeista, joita selaamme tasaisin väliajoin. Ne jonkun mielestä pieleen menneet kuvat ovat vain hauskoja muistoja menneistä hetkistä. Kovalevyjen uudemmat kuvat taas jäävät helposti digiarkiston uumeniin. Vaikka tekniikka on kehitetty helpottamaan elämäämme, tuntuu, että ihmisen on yhä helpointa tarttua konkreettiseen ja valikoituun aineistoon. 

Millainen on sinun vuotesi ja tarinasi kuvina? Palaatko usein niiden äärelle?