Hiljaisuuden retriitti

Hiljainen viikko päättyi eilen lankalauantaihin. Omat hermoni tuntuvat olevan tämän viikon jälkeen kirjaimellisesti kuin langat, jotka saattavat katketa hetkenä minä hyvänsä.

On jokseenkin traagista, että juhlapyhien alusaika on kiireinen sekä töissä että usein kotonakin. Puhumattakaan itse juhlapyhistä. Lehdet pullistelevat erilaisia ruokaohjeita ja pääsiäisen menovinkkejä, joita aikataulujen orjuuttamat, mutta kyseisen ilmiön yhä uudelleen maton alle lakaisevat ihmiset kirjaavat ylös aivojen to do -listalle.

Tänä vuonna saan kuitenkin itse vain levätä kotona. Meillä ei ole ainuttakaan pakollista sukukinkeriä sovittuna, sillä lähisukulaisista osa on matkoilla ja osa valitettavasti sairauden kourissa. Luulisi siis, että kotona voisi tällä kertaa todella rentoutua. Mutta ei. Naapureiden pihoilla grillataan koko sukujen voimin, möykätään kovaan ääneen ja näyttäytyipä yksi setä kevätauringossa pelkissä kalsareissa laulaen humalaansa.

Nauraisin tälle kaikelle, ellen olisi jo aiemmin kuunnellut koko viikon jatkunutta naapurin kevätsiivousta ja norsun kantapääaskelia yhdistettynä huutokaakatiin (koska eihän imuri-whooooooon alta kuulu normaali puhe, jolla on tarkoitus ohjeistaa elämän mukavammin ottava puoliso oikeisiin hommiin). Pahoittelut, että toistan itseäni - olen nimittäin urputtanut tästä samasta asiasta viimeksi joulun alla. Voitte kuvitella riesan asteen, kun kirjoituskynnys tästä aiheesta ylittyy! Suoran, mutta silti hienotunteisen palautteen antaminen ei ratkaise ongelmaa eikä poista hernettä naapurin nenästä. Minkäs ihminen askellukselleen voi (tai sille, ettei vain ole sen luonteinen, että ottaisi muut ihmiset huomioon iltamyöhään tai aamuvarhain).

Tänään herätessäni ennen kahdeksaa (herään yleensä naapurin hääräilyyn tai peittonaapurini kuorsaukseen) nousin ylös ja join aamukahvini googlettaen äärimmäisessä hädässä hiljaisuuden retriittejä. Haluan hiljaisuutta! Koska ja missä, mitä maksaa, onko näitä retriittejä edes olemassa ilman evankeliumia tai joogaa kasvisruoalla? Olin jo googletellut retriittejä töissä kahvitauolla, joten puhelimeeni onkin lyhyessä ajassa ilmestynyt kristillistä leirimainontaa sekä erilaisia elämän hallinta ohjeita yhdys sana virheillä. Olen varmaan vaikea asiakas, sillä en voisi kuvitellaakaan pistäväni satasia paikkaan, jossa ei osata kirjoittaa. Jos paikassa taas uskotaan pelkkään kirjoitettuun sanaan, sekään ei ole minun taivasmatkakohteeni. 

Mutta hetkonen... Onko jotain pielessä, jos hiljaisuudesta pitää nykyään maksaa? Hiljaisuudesta on tullut yhä arvokkaampi matkailuvaltti, jonka perässä esimerkiksi japanilaiset ja kiinalaiset saapuvat sankoin joukoin Suomeen (joulupukin syliin kuuntelemaan koko vuoden soivia korvamatoja?). Onhan Suomessa vielä todella hiljaista verrattuna valtaosaan maailman muista maista. Satun asumaan asutuskeskittymässä tai sen liepeillä, joten täysi hiljaisuus ei ole tietenkään mahdollista. Lähellä olisi paljon metsää, jonne kuitenkin kantautuu liikenteen pauhu. Täydellistä hiljaisuutta olen saanut kokea vain muutamissa paikoissa saaristossa, Lapissa ja parissa suuressa metsässä monen kymmenen kilometrin päässä kodistani. Luontoäänet ja laineen liplatukset toki kuuluvat tähän hiljaisuuteen, jota kohti yritän epätoivoisesti pyrkiä. 

Olen joskus miettinyt, ovatko aistini ylivirittyneet migreenini takia. Olen todella valonarka, hajusteherkkä ja ahdistun kovista äänistä keskivertoa nopeammin. En koskaan kuuntele musiikkia töissä, sillä se vaan lisää melutaakkaa ilmastoinnin ja "töiden äänien" lisäksi. Entisenä nahkahousuni myyneenä puolihevarina kuuntelen yhä silloin tällöin todella raskasta musiikkia kotona, mutta vaihdan sen nykyään yhä nopeammin klassiseen tai kaikista klassisimpaan eli hiljaisuuteen. Kun olen kotona ja talossa yksin, saatan vain istua ja ihmetellä. Rakastan auringon lämmittämää valonsädettä, josta voin seurata pölyhiukkasten tanssia tyhjyyttä kumisevan sinfoniaorkesterin tahdissa. Jostain kaukaa kantautuu kohinaa, välillä hirsiseinä osoittaa elonmerkkejä paukahduksellaan tai kummitus natinallaan. Miksi maksaisin hiljaisuuden retriitistä, kun otollisissa olosuhteissa pystyn irtautumaan täysin maailmasta ihan omalla kotisohvallani?

Hyvä kysymys. En tiedä, miksi minua kiehtoo olla hiljaa pitkään valvotusti. Ehkä siksi, kun se on niin haastavaa. Ehkä siksi, että minulla on ennakkoluuloja kaikkea "nykytouhua" kohtaan. Vaikka onhan maailmasta vetäydytty kautta aikain luostareihin ja autiomaahan. Fuga mundi. En silti pysty rinnastamaan munkin, nunnan tai erakon tarkoitusperiä new agesta, self helpistä ja härkiksestä kiinnostuneen a la carte -uskovaisen tavoitteisiin, joka valitsee maailmankuvaansa rusinan sieltä ja pullanmurun täältä elellen kuitenkin jossain instamatkakohteessa idealisoitujen arvojensa vastaista elämää. Anteeksi kärjistykseni. Mutta näen kaikenlaiset retriitit ja mindfullnesspiirit todisteena sille, että ihminen on aika hukassa itsensä kanssa. Kun maailma ympärillä on kuin ikuinen a la carte -menu vaihtoehtoisilla valintamahdollisuuksilla, lopulta kaivataan vain sitä yhtä hopeavadilla tarjoiltua ratkaisua: tyhjyyttä. Mieli tyhjenee eri ihmisillä eri tavoin. Yksi tarvitsee Jumalaa, toinen jatkuvaa positiivisuutta, kolmas juoksulenkkiä, neljäs alkoholia, viides huumeita, kuudes seksiä... Sex, drugs and rock ´n´roll, kuten nuo muutkin vaihtoehdot tarjoilevat aimo annoksen onnellisuushormoni dopamiinia, joka saa mielen keveäksi ja olon huolettomaksi. Kunnes dopamiinin taso taas laskee ennemmin tai myöhemmin. Olemme dopamiinin orjia. Siksikö hiljaisuuden retriitti on niin vaikea, että se on kuin vieroitushoitoa? 

En tiedä, saako retriiteillä käyttää puhelinta ja nettiä. Jos saa, koko hommahan menee pilalle. Irtautuminen kaikesta tekee varmasti hyvää, mutta tekeekö irtautuminen kaikista? Retriiteissä ei olla kuitenkaan koko ajan yksin, kuten monissa yksinäisten ihmisten kodeissa. Ilman telkkaria, radiota ja nettiyhteyttä tuhansien ihmisten elämä olisi pelkkää hiljaisuuden ikuista retriittiä, josta haluaisi epätoivoisesti pois, kohti maailmaa. Se maailma on vain usein kaupan kassa, joka sanoo opetellusti hymyillen: Hyvää päivänjatkoa. 

Maailma on yhä polarisoituneempi. Niin on Suomikin. Yhtä aikaa, kun pohdimme, miten pääsisimme toistemme luo, maksamme maltaita päästäksemme kaikkea pakoon. Päästäksemme keskelle hiljaisuutta ja mielen sekä ruumiin hyvinvointia, joka kuitenkin olisi mahdollista saavuttaa terveellä maalaisjärjellä ja pyrkimyksellä kohtuuteen elämässä. 

Nämä kaksi asiaa ovat yleensä mainostajan painajaiset. Kuka ostaisi kaikkea tavaraa, kaikkia palveluja, kaikkia viihdekäytön äärirajojen venyttäjiä pelkällä maalaisjärjellä ja pyrkimyksellä kohtuullisuuteen? Ei kukaan. Mainonta vetoaa mielikuviin ja riippuvuuskeskuksiimme. Suklaata sulava jäätelöpuikko telkkumainoksessa on entistä houkuttelevampi, kun samettinen ääni kertoo hitaasti ja hypnoottisen rauhoittavasti, miten herkullinen tämä täyteläinen ja syntisen viettelevä nautinto on. Vesi herahtaa kielelle. Kohta on pakko antaa periksi pakastimessa odottavalle toisen merkin jäätelön kutsulle. Seuravalla kauppareissulla tekeekin mieli tuota mainoksen suklaapuikkoa. Ainoat voittajat ovat mainostoimisto ja suklaapuikkotehtaan omistajat. Eivät ainakaan työntekijät, jotka rahan vuoksi raatavat kolmasosan elämästään tehden näitä suklaajäätelöpuikkoja uusille mainoksen katsojauhreille, jotka herkuttelumorkkiksen jälkeen syytävät rahansa liikuntakeskuksiin ja laihduttaviin ihmepillereihin. Rasva, pahoinvointi ja epätoivo ovat dopamiinikoukun luonnolliset seuralaiset. 

Ylipaino ja mielelle tarpeellisen tyhjän ajan eli rauhoittumisen puute ovat länsimaisen yhteiskunnan pahimmat vitsaukset. Hyvin monet sairaudet juontavat juurensa näihin kahteen asiaan. Jopa monet syöpäsairaudet, joita esiintyy länsimaissa paljon enemmän kuin "kolmannessa maailmassa". Kotona ja kiireisessä arjessa on helppo langeta kaikkiin mukaviin ja helppoihin ratkaisuihin, jotka saavat mielihyväkeskuksemme hyrräämään, mutta jotka lopulta vievät meidät kohti epätoivoa ja pahoinvointia. Ehkä hiljaisuuden retriitti auttaa ihmistä pyrkimään takaisin kohtuuden äärelle. Eläin ei haali, syö tarvetta enempää eikä juo siksi että olisi hauskaa. Eläin tyytyy vähään, ihminen ei. Keskellä hiljaisuutta meistä tulee ehkä jälleen enemmän eläimiä, osa luontoa. Kun palaamme kaupungin sykkeeseen, näemme ympäröivän maailman ehkä toisenlaisena. Tarvitsemmeko todella tätä? Tarvitsemmeko valtavia taloja, hienoja autoja, leikkeleitä leivälle, tositv:tä aivo(ttom)ille? 

Hiljaisuus voi muistuttaa meitä liikaa siitä, että alussa ja lopussa on tyhjyys, jota yritämme paeta kaikin mahdollisin tavoin. Oma elämämme on se täyte, jonka olemme rakentaneet tuntemattomaan ajan virtaan. Myytit ja uskonnot ovat syntyneet, koska ihmisen on mahdoton käsittää aikaa itsensä ja maailman ulkopuolella. Myytit ja uskonnot ovat selittäneet jo kymmeniä tuhansia vuosia, miksi olemme täällä. Se, ettei olemassaolollemme olisi syytä, on edelleen liian pelottava asia hyväksyttäväksi. Se on myös liian röyhkeä ajatus kerrottavaksi ääneen monien uskovaisten kanssa keskustellessa. Uskon silti, ettei uskonnollinen vakaumus ja kyseenalaistaminen sulje pois toisiaan. Ihminen ei ole niin suuri, ettäkö hän voisi uskonnollisten järjestelmien avulla selittää faktaa asioista, jotka säilyvät ihmiskunnalle ikuisina arvoituksina. 

Ehkä on parempi, etten osallistu viikon mittaiseen hiljaisuuden retriittiin, ettei jo näin lyhyestä hiljaisesta hetkestä (naapurit väsyivät) kumpuava ajatteluni vie minua kohti eksistentiaalista mielisairaalaa. 

Jos kuitenkin olet osallistunut retriittiin, kerrothan kokemuksesi...