Turun kirjamessujen anti ja pohdinta

Huovutetut shaalit, puuhelmet ja marimekot kahisivat kilpaa Turun kirjamessuilla,  jotka olivat täyttyneet tuttuun tapaan keski-iän ylittäneistä naishenkilöistä. Joukossa oli kuitenkin aiempaa enemmän työikäisiä miehiä. Nuoria en bongannut juuri lainkaan, mutta ehkä se johtui sunnuntaisesta ajankohdasta, jolloin vierailin messuilla (itseäni en ehkä enää voi liittää nuorisoon kuuluvaksi, höh). Kuitenkin kirjamessujen suosio oli tänä vuonna ennätyssuuri, kun maakohtaisista teemoista luovuttiin. Nyt painopisteinä olivat teatteri ja ilmastonmuutoksen kulttuurivaikutukset. Messuilla kävi kaiken kaikkiaan 23 559 kävijää, jotka toivottavasti kaikki tekivät hyviä löytöjä tai saivat ahaa-elämyksiä.

Sofi Oksasen noustessa lavalle mietin jostain syystä ensimmäisenä sitä, että Ranskassa kirjallisuus on erittäin merkittävässä osassa yhteiskunnassa. Kirjallisuus kokoaa yhteen kaikenikäiset ja kirjallisuutta opiskellut ihminen saa osakseen lähestulkoon samankaltaista arvostusta kuin Suomessa vaikkapa sydänkirurgi tai maaseudulla pappi. Vaikka Sofi puhui lavalla Ukrainaan sijoittuvasta teoksestaan Koirapuisto, hän viittasi sivulauseessa myös Ranskaan. Sen kielestä löytyy termi kirjailijalle, jonka tarkoitus on herättää yhteiskunnallista keskustelua, kuten myös englanninkielestä. En tietenkään muista, mitkä nämä termit olivat, mutta kuitenkin!

Sofi Oksasta haastatteli Charly Salonius-Pasternak.

Sofi Oksanen on Ranskassa(kin) kovassa nosteessa, tai voisi sanoa hänen jopa saavuttaneen merkittävän aseman yhteiskunnallisena vaikuttajana. Tätä alleviivaa myös ostamani nimmaroidun Koirapuiston takakannen teksti, jossa The Economist-lehti pitää Sofi Oksasta yhtenä tärkeimmistä äänistä kommunismin jälkeisessä maailmassa. Huh! Ylen Efter Nio -ohjelmassa Sofi kertoi haaveilleensa aina kirjailijan urasta ja siitä, että voisi kirjoillaan muuttaa maailmaa tai vaikuttaa (vastaus asiasisällöltään, ei sanatarkasti). Economistin ja varmasti myös monen "taviksen" arvio kertoo, että Oksanen elää unelmaansa todeksi.

Kirjailijalla on valtaa, mutta myös vastuu sanojenkäytöstä monessakin mielessä. Oksanen kertoi historian olevan poliittinen taistelukenttä. Kirjoittajan vastuulla on tehdä tarkka selvitystyö ja pysyä historiallisissa faktoissa, mutta kirjailija voi vapaasti painottaa niitä seikkoja, jotka kokee tärkeiksi. Äänen antaminen vaietulle, sanojen kirjoittaminen näkyviin on tehokas keino muuttaa asenteita, mikäli hallitsee eri aikatasot, historialliset faktat ja kerronnan jalon taidon niin että kokonaisuudesta syntyy enemmän kuin osiensa summa. Tällaisia kirjailijoita on mielestäni loppujen lopuksi aika vähän. Olen kyllä ylikriittinen lukija.

Ehkä aiemmasta tekstistä ja postauksistani on jo käynyt ilmi, että historialliset tapahtumat, niiden totuudenmukaisuus, tuotteistaminen ja muokkaaminen tietoisen muuntelun kautta (nykyhetken tarpeisiin) kiinnostavat minua tavattomasti. Joskus voidaan puhua jopa historian kirjoittamisesta uudelleen. 

Löysinkin kirjamessuilta juuri näihin mielenkiinnonkohteisiini osuvan Jan Löfströmin toimittaman teoksen Voiko historiaa hyvittää? Historiallisten vääryyksien korjaaminen ja anteeksiantaminen. Tuskin maltan odottaa kirjan lukemista!

Euroopan maat poikkeavat toisistaan huomattavasti silläkin kuvitteellisella mittarilla, jolla arvioidaan, kuinka maassa on käsitelty omaa valtiollista ja kansallista menneisyyttä. Saksa on tässä edelläkävijä, vaikka moni ei tohdi näin ajatella. Kuitenkin natsimenneisyys on pakottanut saksalaiset pohtimaan omaa henkilökohtaistakin suhdetta historiaan. Belgia taas ottaa vielä taaperonaskelia tällä saralla, kun hirveydet ovat tapahtuneet "kaukana kaikesta" eli Kongossa (ensin kuningas Leopoldin vapaavaltiossa, myöhemmin Belgian siirtomaassa). Kongo-museossa Tervuerenissa, entisessä verirahoilla rakennetussa Leopoldin palatsissa ei tuoda esille miljoonien kongolaisten kuolemaa kumiorjuudessa eikä Belgia ole edelleenkään pyytänyt virallisesti anteeksi tapahtunutta. 

Suomikin voi katsoa itseään peiliin esimerkiksi saamelaisten historian ja heidän oikeuksiensa laiminlyönnin kohdalla (pakkosuomalaistaminen), kuten myös vammaisten, mielenterveyspotilaiden ja epileptikoiden kohtelussa (laitokset, pakkosterilisaatiot). Historian vääryydet liittyvätkin lähes aina ihmisoikeuksiin. Jos taas historiaa halutaan kuvata valheellisella tavalla uudelleen, tämäkin liittyy lähes poikkeuksetta jonkin ihmisoikeusasian peittelyyn tai poliittisen vallan pönkittämiseen (suomettuminen ei ollut kaukana tästä). 

Miksi Ukrainan historia on tärkeä ja unohdettu asia? Sofilta kysyttiin isoja kysymyksiä, mutta aika ja ehkäpä myös puitteet eivät antaneet oikeutta "liian" syvälle pureutumiseen. Ukraina on joutunut sinnittelemään Neuvostoliiton ja Venäjän ikeessä vuosisadat. Ukrainan kieli on ollut kielletty, eikä kääntäjiä ole helppo löytää esimerkiksi Suomessa, jossa venäjänkielistä kirjallisuutta käännetään paljon enemmän. Ukraina on kuitenkin ollut ja on merkittävässä asemassa eurooppalaisessa yhteiskunnassa ja historiassa. Siitä ei vain puhuta. Ukrainassa tapahtuivat ne asiat, joista ei tiedetä tai joista vaietaan. Kuten Tsernobyl, nettimorsian- ja ihmiskauppa sekä suuri nälänhätä. Vaikenemiseen on toki vaikuttanut eniten emä- tai naapurimaan langat marionettinukkeensa. On hienoa, että näitä lankoja on katkottu todenteolla, vaikka nuken entinen omistaja yrittää "pelastaa" tilannetta omaksi edukseen.

Mitä enemmän tiedämme historiasta, sitä enemmän voimme vaikuttaa nykyisyyteen ja tulevaisuuteen. Mitä enemmän tiedämme Ukrainasta, sitä enemmän silmämme aukeavat myös arkisemmissa asiayhteyksissä ihan kotimaassa. On kiinnostavaa, kuinka Sofi Oksanen on kuvaillut Ukrainan hedelmöitysbisnestä teoksessaan. Tuntuu, että Ukraina on suomalaiselle yhtä kuin Tsernobyl ja Marimekon Metsänväki-plagiointi "siltä joltain ukrainalaistaiteilijalta". Uskon, että Oksasen teos on rajusti silmät avaava kokemus. Ja tietohan lisää tuskaa. 

Yhden Ukrainan historiateoksen bongasin jonkun kirjakaupan pömpelin kirjamerestä, mutten jaksanut syöksyä tungoksen keskelle. Minua olisi kiinnostanut myös Karjalan historia sekä tuore Arvo Tuomisen Putin-analyysi.

Nämä kuvan kirjat kuitenkin lopulta ostin. Koirapuiston ja historian lisäksi klassikkotiiliskiven Mika Waltarin Turms, kuolematon -teoksen (1955) 8 eurolla sekä Annikki Kaivola-Bregenhöjn kirjan Kerrotut ja tulkitut unet. Kulttuurinen näkökulma uniin. Tämä kirja maksoi vain kaksi euroa! Yhden kirjakauppiaan kanssa juttelimmekin, ettei kirjojen myynti messuilla ole kannattavaa, koska paikkamaksut ovat kovat ja puoli-ilmaiset kirjat vievät ihmisiltä "todellisuudentajun" kirjaostoksilla. Totta tosiaan, kirjahan oli aikoinaan vain hyvin varakkaiden yksityishenkilöiden etuoikeus yliopistojen ja luostarien ulkopuolella. Oi aikoja, oi tapoja voidaan todeta ylihalpojen kirjapöytien äärellä, joista puolet päätyvät kenties hävitykseen tai kirpputorille. Hyvä minun mesota aiheesta, ostinhan itsekin kahden euron kirjan. 

Kirjamessut olivat kaikkiaan antoisa kokemus, jossa minä kahisutin ranskalaista -70% alelöytöä laivalta yhdistettynä pronssisiin kalevakoruihin. Seuraavana vuonna sitten huopapallot korviin, sillä teemana on musiikki!