Tykitys koulumaailmasta
Koulukiusaaminen on toistuvasti tapetilla tässä KiVa-koulujen maassa. Koulussa tosiaan pitäisi olla kivaa, mutta yhä useamman mielestä näin ei ole eikä ole pahimmillaan koskaan ollutkaan.
Palataan kaikki opintohalut lannistavaan kiusaamiseen hetken kuluttua. Esittelen ensin juuri ilmestyneen väitöskirjatutkimuksen. Siinä käsitellään kouluelämän laatua Suomessa ja Etelä-Koreassa, kahdessa huippu-Pisa-tuloksen maassa.
 |
| Näemmekö oppilaita nykyään näin suoraryhtisinä pulpettiensa takana, samanlainen herran pelon kiilto silmissään? Kuva: Yle, linkki postauksen lopussa. |
Opiskeluelämän laatu ei ole häävi, vaikka opintotulokset antavat ymmärtää muuta. Oppilaat eivät viihdy koulussa, heitä kiusataan tai heiltä odotetaan aivan liikaa. Oppilaat väsyvät, kärsivät ja ahdistuvat. Myös opettajat voivat pahentaa tilannetta omalla toiminnallaan tai toimimattomuudellaan. Mielenterveysongelmat ovat rajusti lisääntyneet juuri kouluikäisten keskuudessa. Miksi näin? Väitöskirjatutkija Junghyun Yoon arvelee koulunkäynnin heikentyneen laadun yhdeksi syyksi sitä, että maassamme on aina arvostettu koulutusta korkealle. Sen takia myös vaatimukset menestymisen suhteen ovat kovat - vaikka Suomessa ei suoriteta koulua Etelä-Korean mittasuhteissa.
Itse uskon, että jatkuvasti lisääntyvällä välinpitämättömyydellä, rikkinäisyydellä ja empatian puutteella on tekemistä tulosten kanssa. Tähän kun lisätään digitalisaation myötä heikentynyt keskittymiskyky sekä kotielämän kasvavat ongelmat, soppa on valmis. Tuo soppa maistuu ajan mittaan pahemmalta kuin se kaikkein kamalin kouluruokamuisto.
 |
| Kouluruoka on aina herättänyt tunteita. Tämä ateria Maaseudun Tulevaisuuden kouluruoka-artikkelissa. |
Omat koulumuistoni ovat aika ankeat. Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että olin hyvä koulussa ja koulunkäynti oli minulle siinä mielessä helppoa. Toki sain kuulla perinteiset hikarivitsit ja minulta luntattiin oikeita vastauksia kokeeseen, mutta tämä kaikki oli lopulta aika pientä. Ehkä harmaaseen koulufiilikseeni vaikutti muutenkin ankea, tuolloin kansalaisten mielet kahlinnut lama-aika sekä siitä ylösnouseminen. Ensimmäiset kolme vuotta sain vielä eteeni uudet kirjat ja kouluruokalassa syötiin toisinaan herkkuja, kuten hampurilaisia ja jäätelöä. Vanhat kunnon maksalaatikko ja pinaattikeitto sisältyivät toki piinapäivien menuuseen - sekä 1960-luvun kissasilmälasien läpi minua tiiraileva essumekkoinen keittäjä, joka kielsi syömästä vain leipää. Kun on kunnon ruokaa tarjolla! Tuo keittäjä vahti usein olkani takana, että syön kaiken inhokkiruoan jemmaamatta tai oksentamatta sitä ulos. Nämä kokemukset ja pukkitappelut kutosluokkalaisten poikien kanssa kuuluivat kuitenkin vielä siihen "vanhaan kunnon hyvään aikaan".
Sitten käynnistettiin lamaleikkuri. Ruokalista meni kerralla uusiksi (huh, ja keittäjä jäi samassa rytinässä eläkkeelle), terveydenhuoltoa karsittiin ja lopulta istuimme koko oppilaskunta rehtorin puhuttelussa liikuntasalissa. Rehtori oli ainoa opettaja, joka ei ollut lomautettu. Myös monen oppilaan vanhemmista vähintään toinen oli jäänyt työttömäksi, näin myös meillä kotona (onneksi tuo aika kesti vain vuoden, eikä näkynyt elämässämme juuri alkupaniikkia ja lisääntyneitä puurolautasia enempää).
 |
| Kouluruokailua Espoon Viherkallion ala-asteella. Kuva peräisin lamakoulutraumoja käsittelevästä MTV:n artikkelista. |
Neljännen luokan alkaessa saimme ylisuureen luokkaamme uuden oppilaan. Yksi ihminen voi onnistua muuttamaan koko ryhmädynamiikan ja jättämään ikuiset, aikuisuuteen asti kantavat traumat. Miksi minulle tuli tämä kirjoitusaihe edes mieleeni, johtuu siitä, että näin juuri tämän neljännen luokkamme uuden oppilaan haravoimassa pihaa lähellä meidän kotiamme. Kylmät väreet kulkivat pitkin selkäpiitäni, kun tajusin, että asun todennäköisesti koulumme pahimman kiusaajan kanssa samalla asuinalueella.
Tämä tyttölapsi oli syntynyt hyvään kotiin, jossa käsittääkseni oli reilu kasvatus. Pidin ja pidän edelleen hänen äidistään, jonka kanssa vaihdamme aina kuulumisia kohdatessamme. Äiti on ollut aika hyvin kartalla siitä, mitä minulle kuuluu. Se on hämmentävää, sillä en ole ollut yläasteen jälkeen missään tekemisissä hänen tyttärensä kanssa.
Mitä tämä ihminen sitten teki minulle ja koko luokalle? Toi pahan puhumisen kulttuurin sekä vertailevan alistamisen mukanaan. Hän loi hierarkioita ja vertaili jatkuvasti eri oppilaita halventavasti keskenään. Hän harrasti aktiivisesti suosikkileirien pystyttämistä, joiden ulkopuolelle jäävät olivat henkisesti kivitettäviä luusereita. Samaan aikaan esimerkiksi oma seurani kelpasi kouluun kävelyyn yhdessä (vaikka kuulemma katsoinkin ärsyttävällä tavalla maata kävellessäni) ja paikkaamaan iltapäivien tyhjiä hetkiä. Tästä harvoin puhutaan, että moni kiusaaja voi yrittää olla samanaikaisesti myös ystävä - silloin kun hänelle itselleen sopii. Kaksin hän saattoi olla mukava, mutta seurassa yleensä hirviö.
Tämän ihmisen persoona on jäänyt minulle ikuiseksi mysteeriksi. Arvelen, että luonnevian ja ylipainon yhdistelmä aiheutti ahdistuksen purkamisen kuuntelevaan ystävään, joka oli luokan hoikin. Itse asiassa, kaikki hoikat tytöt olivat luokallamme pahiten kiusattuja. Erityisesti minun luurankomaisuuteni oli "ystäväni" ikuinen puheenaihe. Tuo entinen "ystäväni" on nyt itse todella ylipainoinen. Kävisi melkein sääliksi, ellen uskoisi, että lapsikin voi olla paha.
Ja paha lapsi on usein paha aikuisenakin. Vai onko? Voiko kiusaaja muuttua? Varmasti monien "tapakiusaajien" kohdalla se on hyvinkin mahdollista, mutta systemaattinen, vuosia kestävä muiden ihmisten alistaminen kertoo jotain luonteesta. Jotain on vioittunut pahasti. Ystäväni, jotka ovat toisinaan nähneet tätä entistä "ystävääni", ovat kertoneet aikuisuudessa sattuneita tilanteita, jotka ovat kuin kopio koulumuistoista. En ihmettele. En kuitenkaan sanonut mitään sukulaiselleni kuullessani, että hän on palkannut "ystäväni" työhön, joka liittyy kasvaviin nuoriin. Ehkä hän olisi todellisessa valta-asemassa (vastuuhenkilönä) erilainen. Aikuisena. En silti hetkeäkään voinut uskoa tähän kuvitelmaan.
Minulle jäi traumat, mutta ne ovat vain suojanneet minua vääriltä henkilöiltä elämässäni. Ne ovat vahvistaneet luontaista tunnettani siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Minulla on myös ollut aina jokseenkin hyvä itsetunto. Se on suojannut minua huomattavasti kouluaikoina. Olin usein se henkilö, joka selvitti muiden välejä ja kieli kiusaamisista opettajille. Minua ei kiinnostanut yhtään, että sain sen johdosta lumipesun tai minut taklattiin seinää vasten siten, että koko kylki oli mustelmilla. Lopulta kaikki kiusaavat "pojat ovat poikia" -pojat jättivät minut rauhaan, mutta "ystäväni" käytös vain paheni yläasteelle siirryttäessä. Kerran jouduin keskeyttämään opinto-ohjaajan vetämän tunnin kiusaamisen takia, joka ei kohdistunut vain itseeni. Opo oli paidan alta näkyvine pantteririntsikoineen täysin kuutamolla tilanteesta ja yritti jatkaa opetusta värisevin äänin. Samaan aikaan yksi takarivin poikaoppilaista onanoi lippalakin suojassa katsoen minua samalla, kun yritin puhua vakavasta asiasta. Tällaista oli meidän luokalla!
"Ystäväni" äiti tietää tyttärensä teoista. Ne johtivat siihen, että minä ja neljä muuta luokkatoveria lähdimme yhdessä "ystäväni" kotiin kertomaan tilanteesta. Äiti oli järkyttynyt ja kysyi parvekkeella itkevältä tyttäreltään, pitivätkö väitteet paikkaansa. "Ystäväni" myönsi kaiken ja pyysi anteeksi, mutta jo muutamassa kuukaudessa tilanne palasi ennalleen. Tässä vaiheessa pystyin kuitenkin jo jatkamaan elämää "ystävän" touhuista välittämättä, sillä hänen käytöksestään tiesi jo opettajakunta sekä vanhemmat. Vaan tekikö kukaan mitään asialle? Minä tein kaikkeni ongelmien ratkaisun eteen, mutta kukaan muu ei tehnyt yhtään mitään. Tämä on johtanut aikuisiällä siihen, että välillä suorastaan halveksin ihmisiä jotka antavat kaiken pahan tapahtua. Se ei tarkoita, ettenkö ymmärtäisi vaikenemisen syitä. Ihmiset eivät halua puuttua, eivät etenkään suomalaiset. En voisi elää itseni kanssa, jos olisin koskaan toiminut samoin.
 |
| Kuva peräisin MTV:n jutusta, jossa pohditaan koululaisten väsymistä julmasn koulumaailmaan. |
Toimiessani hetken erityisopettajana huomasin saman ilmiön kuin omina kouluaikoinani: kiusaamiseen ei edelleenkään puututa riittävän tehokkaasti. Tunnistan täysin nämä toisen väitöskirjatutkijan huomiot kouluarjesta. Minulle kärrättiin aikanaan kaikki "ongelmaoppilaat" sijaisstatustani hyväksikäyttäen (sain vasta myöhemmin tietää, etteivät he kaikki olisi edes kuuluneet erityisopetuksen piiriin, mutta he sattuivat mölisemään ikävästi perusopetuksen tunneilla) ja raportoideissani havaintoja oppilaista tai ilmaistessani huoleni etenkin yhdestä tietystä oppilaasta, asiaan suhtauduttiin olankohautuksella. Vaikka etsin välillä vastauksia oppilaiden kysymyksiin ammattimaisesti Googlesta (kuten legendaarinen polyuretaanin valmistus - haloo rakkaaat oppilaat, oma kemian arvosanani oli vitonen), tiedän tehneeni silti jotain oikein. Kolme eri oppilasta on kiittänyt minua aikuisiällä törmättyämme sattumalta. Se tuntuu todella, todella hyvältä.
Opettajan roolissa olin kuitenkin palaa loppuun alle puolessa vuodessa, eikä se johtunut työn taakasta itsestään vaan välinpitämättömyyden kulttuurista. Se on vallannut kodit ja koulut, koko yhteiskuntamme. Ne ihmiset, joita oikeasti kiinnostaa toinen ihminen, uupuvat ilman tehokasta asiaan huomioon kiinnittämistä. Ne ihmiset, joita kiinnostaa toinen ihminen, eivät myöskään esimerkiksi esitä, etteivät muka tuntisi entistä kollegaansa. Minulle tärkeintä on kuitenkin oppilaiden hyvä muisti eikä opettajanhuoneen skismojen aiheuttama tekodementia. Onneksi tuossa huoneessa istui myös kaksi mainiota tyyppiä, joita minulla on yhä vähän ikävä.
Ehkä tässä toin ilmi tajunnanvirtaavasti, miksen ole enää hakenut opettajan paikkoja. Menen liian syvälle koulumaailmaan ja nuorten ahdinkoon. Jos joka päivä tulee tunne, että tämä nuori kaipaisi kaveria ja kuuntelijaa, tukea ja ymmärtäjää, ei paljon kiinnosta opettaa kemian kaavoja. Niillä tuo oppilas ei todennäköisemmin tule tekemään elämässään yhtään mitään, toisin kuin ihmissuhdetaidoilla. Jos minulta kysytään, tärkeimmät kouluaineet elämänhallinnan ja ihmisyyden ymmärtämisen kannalta ovat äidinkieli, elämänkatsomusaineet, taideaineet, historia, terveystieto ja liikunta. Silti suomalainen kouluopetus painottuu vahvasti matemaattisiin ja luonnontieteellisiin aineisiin samalla kun ensin mainitut aineet pannaan tuntileikkuriin. Yrittäjyyskasvatusta ja IT:tä halutaan, vaikka tarve olisi empatiakasvatukselle sekä laajojen kokonaisuuksien hahmottamiselle.
Tämä ei ole faktatietoa, vaan tunne: opettajiksi hakeutuvat helpoiten ne ihmiset, jotka ovat itse pitäneet koulunkäynnistä. Kuitenkin opettajakuntaan tarvittaisiin lisää niitä ihmisiä, jotka ovat mahdollisesti itsekin kokeneet kovia kouluaikoinaan. Tämä voi lisätä herkkyyttä huomata epäkohdat ja väärinkäytökset ajoissa. Usein huomiota ei kuitenkaan saa vetäytyvä oppilas, joka saattaa kärsiä sisimmässään pahiten.
Meidän koulussa hymypatsaatkin ojennettiin toistuvasti ekstroverteille, jotka eivät tehneet elettäkään puolustaakseen "heikompia" oppilaita. Kiltteys ja ilmapiirin positiivinen lisääminen eivät tuntuneet olevan jakoperusteina vaan näkyvät harrastukset, kovaäänisyys sekä aktiivisuus.
Moni asia on muuttunut omista kouluajoistani parempaan, mutta samalla myös huolestuttavampaan suuntaan. Esimerkiksi jo ihan sivistys- ja kunnioitusaspekteja tarkastellen. Etenkin opettaessani historiaa, uskontoa ja yhteiskuntaoppia saatoin huomata, että se edes 50 prosentin asteinen mielenkiinto, jota luokan oppilaat tunsivat aiheita kohtaan vielä 1990-luvulla, oli 15-20 vuotta myöhemmin hyvällä säkällä 15 prosenttia. "Ope me ei ymmärretä mitään" oli lämmittävä vastaus yksinkertaistettuun ja kompaktiin aikajanaani Venäjän historiasta. Edes kansallissosialismi ei kiinnostanut tätä luokkaa, mikä tuntui aiempaan verrattuna uskomattomalta. Sen sijaan oppilaita kiinnosti eniten, olenko naimisissa sijaistamani opettajan kanssa. Ja kun en ollut, niin olisinko halunnut olla.
Edellä mainittu kuulostaa silti ihan normaalilta. Henkisen pahoinvoinnin ei kuitenkaan pitäisi olla niin yleistä, että siitä on tulossa uusi normaali. Sama ilmiö koskee yhtä lailla työelämää. Onneksi monet yritykset ovat alkaneet ainakin yrittää panostaa enemmän työhyvinvointiin. Toivottavasti myös kouluissa otetaan tulevaisuudessa huomioon yhä enemmän kouluhyvinvointi. Koulussa täytyy olla KiVaa, jotta oppilailla olisi aikuisena nykyistä parempi olla myös työpaikalla ja ihmissuhteissa.
Lisää koulusta:
Suomalaisen koulun historiaa - Yle Oppiminen
Todella, todella hyvä teksti! Paneudun tähän myöhemmin vielä paremmin, mutta nyt sanon vain: KIITOS!
VastaaPoistaSuuri kiitos Marjatta! Toivoinkin, että tämä postaus tavoittaa sinut superammattilaisen :)
PoistaSuperammattilainen, he hee...
VastaaPoistaTuo Junghyun Yoon selitys koulupahoinvoinnille on mielenkiintoinen. Usein oppilaat kyllä kertovat viihtyvänsä hyvin koulussa juuri niissä maissa, joissa vaatimukset ja näin ollen myös tulokset eivät ole kovin korkeat. Ehkä niissä sitten kiinnitetään enemmän huomiota yhdessä elämiseen.
Oppilaat eivät valita epäviihtymystään myöskään niissä maissa, joissa opettajalla on kunnioitetumpi asema kuin meillä. Kun opettajat ryhtyvät kavereiksi oppilaille, niin nämä kokevat turvattomuutta. Opettajan pitäisi mielestäni olla lauman johtaja eikä yksi laumasta.
Meillä ei pysähdytä silloin kun pitäisi, esim. kiusaamistapauksissa. Ne pitäisi aina selvittää viis välittäen silloin muusta. Uskon, että kiusaaminen ohitetaan koska vain akateemisia tavoitteita pidetään tärkeinä ja muun uskotaan hoituvan siinä ohessa.
Kun minä "ohjailin" oppilaita bussipysäkillä, niin eräs myös samassa bussissa kulkeva kollega sanoi, ettei bussin odottaminen ja matkustaminen kuulu enää kouluaikaan eikä meidän tarvitse puuttua siellä mihinkään.
Kun aloitin viisikymppisenä uudessa koulussa, niin siellä pidettiin normaalina sellaista, että oppilaat koettelevat eli kiusaavat uusia opettajia ja siinä sitten selviää, kuka pärjää ja kuka ei. Minusta taas oppilaiden pitää kunnioittaa opettajia lähtökohtaisesti niin kuin opettajankin heitä. Yritin selventää kantaani, mutta ilmeisesti kollegat pitivät minua turhan ihanteellisena.
Kun satoi ensilumen, niin oppilaat alkoivat pommittaa välituntivalvojina olevia uusia opettajia lumipalloilla. Näin, miten nuori ensimmäiseen työpaikkaansa tullut naisopettaja yritti hihitellen ja mielipahansa kätkien teeskennellä olevansa "mukana leikissä". No, annas olla, seuraavalla välitunnilla seisoin itse pihassa (minä viisikympppinen entisessä paikassa oppilaiden arvostama opettaja!) ja yhtäkkiä tunsin, miten kova lumipallo osui kylkeeni. Käännyin ja marssin keskelle opettajain huonetta, jossa rehtori juuri jutteli kouluun sattumalta vierailulle tulleen sivistystoimenjohtajan kanssa. Sanoin, etten ole ikinä kokenut tällaista enkä aio mennä enää välituntivalvojaksi, ellei tyyli muutu. Rehtori ei sanonut mitään, mutta kesken seuraavan oppitunnin, hän haetutti minut työhuoneeseensa, jossa oli myös kaksi oppilasta, jotka posket punoittaen tunnustivat heittäneensä minua lumipallolla ja pyysivät anteeksi. Osoittautui, että rehtori piti muutoinkin suoraselkäisyydestäni ja kuunteli oikeasti, kun kyseenalaistin asioita ja näin sellaisia epäkohtia mm. oppilaiden kohtelussa, mitä pitkään yhdessä työskenneelleet opettajat eivät huomanneet. En tiedä, mitä olisin tehnyt, jos rehtori ei olisi ymmärtänyt minua, vaan olisi todennut, että olen huono opettaja, kun en edes selviä lumipallotulikokeesta ja häpäisen koulun sivistystoimenjiohtajan nähden.
Jotkut oppilaiden väliset kiusaamistapaukset ovat jääneet mieleeni todella pahoina, varsinkin ne, joissa ei päästy hyvään tulokseen.
Olen tavannut oppilaissa joitain sinun kaltaisiasi korkean moraalin omaavia, rohkeita tyttöjä, jotka ovat yrittäneet ratkaista asioita. He ovat harvinaisia ja mieleen jääviä. Tämä piirre joko on ihmisessä tai ei, uskon, kuten myös sivuun vetäytyminen ja välinpitämättömyys.
Arvostan todella tarmokkuuttasi ja pyrkimystäsi oikeudenmukaisuuden toteutumiseen! Kohtasin itse aivan samankaltaisen suhtautumisen - joillekin sanani ja tapani olivat turhaa idealismia, joka pantiin myös nuoruuden piikkiin. Noh, nyt olisin varmasti vielä "kovempi luu"!
PoistaRehtorin tuki on todella tärkeää. Hienoa, että "lumipallo-case" hoidettiin juuri noin, kypsästi ja aikuismaisesti. En myöskään voi ymmärtää, miksi lasten annetaan pyörittää kouluarkea opettajien yli. On täysin mahdollista toimia aikuisena toisin, vaikka varsinaiset kurinpitokeinot ovat nykyisin aika lailla rajallisemmat kuin joskus. Nuoret ovat hyvin tietoisia oikeuksistaan, ja välillä sai todella imaista höyryjä sisäänsä. Minusta on huolestuttavaa, että 25-vuotiaana sijaisena sain paremmin aikaan ryhmäkurin (esim. välitunneilla sisällä maleksijat) kuin jotkut talossa 20 vuotta opettaneet. He olivatkin luovuttaneet ja ajoivat vain oman oppiaineensa agendaa laput silmillä. Rehtorilla sen sijaan oli kyky nähdä metsään puita kauemmas. Ehkä hän siksi palkkasi juuri minut, vaikka olin erityisopetukseen epäpätevä. Kokemukseni tästä rehtorista oli samanlainen kuin sinulla uudessa koulussa. Muutosjohtajia tarvitaan erityisesti kouluissa. Mutta nuo ajettavat muutokset eivät saa olla vain akateemisiin linjauksiin ja Suomen kehitysvisioihin perustuvia, vaan ihmisyyteen.
Olipa kiva, kun kävit blogissani kommentoimassa, sillä tavalla löysin tämän kiinnostavan blogisi. Sinulla on mielenkiintoisia ja upeita tekstejä, kuten tämäkin teksti koulukiusaamisesta. Paljon olen minäkin ollut tekemisissä tämän asian kanssa. Olin muutaman vuoden yläasteella opettamassa ja siellä näki ja koki vaikka mitä. Mutta sitten kun oma lapseni joutui kiusaamisen kohteeksi, joutuikin menemään hyvin syvälle tässä asiassa. Oli se hirveää aikaa, ei sitä mielellään muistele. Pahinta kai oli se, että lapseni opettaja ei ottanut asiaan mitään kantaa. Lopputulos oli se, että lapseni, siis se kiusattu, joutui muuttamaan koulua. Sen jälkeen lapseni ei koskaan halunnut nähdä tuolloista opettajaansa, meni aina vaikka kadun toiselle puolelle. Koskaan ei lapseni täysin selvinnyt näistä kokemuksista.
VastaaPoistaKiitos paljon Anneli! Kiva, kun löysit tien blogiini, myös sinun on oikein kiinnostava.
PoistaTunnen todella suurta surua lapsesi ja myös sinun puolesta. On huutava vääryys, että kiusaamiseen on suhtauduttu kuvailemallasi tavalla - välinpitämättömyydellä. Ja samaan aikaan tuo kiusatun siirto toiseen kouluun on ollut ja taitaa olla edelleen aika yleistä. Toivottavasti lapsesi elämästä löytyy myös monia valon hetkiä. On kamalaa, että kiusaaminen voi pahimmillaan määritellä koko ihmisen elämänpolun aikuisuudessa sekä myös epäonnisimmilla oman identiteetin vahvimman osan. Taistelu tuulimyllyjä vastaan on niin raskasta, ettei moni jaksa siihen ryhtyä. Ja menneisyyttähän se ei voi enää muuttaa, voi vain yrittää antaa anteeksi tai jatkaa muuten elämää ilman jatkuvaa katkeruutta.