Elämän ja kuoleman tiellä

Antisemitismi ja rasismi ovat lisääntyneet huolestuttavasti kaikkialla Euroopassa, myös meillä Suomessa. Tästä yhtenä osoituksena toimii laajan mediahuomion saanut Turun synagogan tuhriminen veren värisellä maalilla vainojen uhrien muistopäivänä. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö otti kantaa asiaan ja ilmaisi huolensa antisemitismin kasvusta Suomessa. Arvostan - valtiopäämiesten tärkeä tehtävä on tuoda näkyviin ihmisoikeudet, vaikkei kannanottojen lausuminen sinänsä kuulukaan Suomessa presidentin valtaoikeuksiin. Ihmisyys on tärkeämpää kuin byrokratia ja protokolla. Kun jälkimmäinen sai vallan pahuuden banaaliudessa noin 80 vuotta sitten, ihmisyydestä ei ollut enää tietoakaan. 

Auschwitz-Birkenaun vankien jaottelulaituri vapautuksen muistojuhlan aikaan vuonna 2005. Tämä junarata johti suoraan kaasukammioiden eteen, joiden rauniot jäävät taakseni. 

Vainojen uhrien muistojuhla on saanut tänä vuonna Suomessa aivan eri tavalla näkyvyyttä kuin aiemmin, johtuen varmasti valitettavan ajankohtaisista vihateoista ja -puheista. Helsingin juutalaisen seurakunnan puheenjohtaja Yaron Nadbornikia haastateltiin A-Studiossa 27.1.2020 (katsottavissa täältä), jossa hän arveli vihatekojen kumpuavan juurettomuudesta sekä yhteisön puutteesta. Netin keskustelupalstoilla leimuava viha toimii nykyisin henkisenä kotina pelottavan monille suomalaisille.

Samaan aikaan vihapuhe ja rasismi ovat saaneet aiempaa suuremman ja aktiivisemman vastarintaliikkeen rinnalleen. Silakkaliike, tuenilmaukset, lahjoitukset ja monikulttuurisuustyö toimivat kaikki suvaitsevaisuuden osoituksina. Suvaitsevaisuuden, jonka pitäisi olla ihmiseen sisäänrakennettua. On hienoa, että valtaväestöä koskeva suvaitsevaisuus ja kaikki uskonnot salliva ajatusmaailma sai näkyvyyttä kauniilla eleellä, Turun synagogan aidan kukittamisella jopa 500 ihmisen voimin. Valitettavasti emme päässeet tilaisuuteen, mutta seurasin lähetystä töissä sivusilmällä.  

Vasemmalla kuolema, oikealla edes mahdollisuus elämään. Näkymä Auschwitz-Birkenaun valvontatornista. 

Oli aika, jolloin juutalaisetkin saattoivat elää suhteellisen normaalia elämää Saksassa - lääkäreinä, taiteilijoina, tutkijoina, kauppiaina, aviopuolisoina. Aivan kuten kuka meistä tahansa. Silti antisemitismi on kytenyt pinnan alla tuhansia vuosia - roihuten välillä näkyvästi kuin keskiaikainen purgatorio. Saksassakin antisemitismillä on pitkät perinteet, mutta vielä pidemmät ne ovat koko Euroopassa ja Lähi-idän alueella. Juutalaiset nähtiin syyllisinä jo 1300-luvun mustaan surmaan muun muassa siksi, että he välttyvät useammin tartunnalta puhtaussääntöjensä ansiosta. Mutta antisemitismin siemen on kylvetty jo länsimaisen ajanlaskun h-hetkenä (vrt. mieheni taannoin kuulemma kommentti: "sähän olet Jeesuksen tappaja"). Juutalaisia pidettiin milloin minkäkin vastoinkäymisen tai onnettomuuden aikaansaajina, kuten Aleksandrian kirjaston palon vuonna 391. Myöhemmin on pohdittu, olivatko kristityt itse paloon syyllisiä. Julius Caesaria ainakin syytettiin ensimmäisestä "osapalosta" vuonna 47-48. Todennäköistä onkin, että Aleksandrian kirjasto tuhoutui mittavine aarteineen osissa, eri syistä ja pitkällä aikavälillä. Sormella osoittajista löytyy harvoin kykyä monisyiseen ajatteluun, jonka johtopäätökset kumpuavat useista eri lähteistä objektiivisesti tarkasteltuna. 

Vangin nopein tie vapauteen oli heittäytyä vasten sähköaitaa. 

Juutalaisiin on kautta vuosisatojen ja -tuhansien projisoitu kollektiivinen vihan ja mitättömyyden tunne, joka saattaa kummuta yksinkertaisesti kateudesta. Juutalaiset ovat menestyneet ankeissakin olosuhteissa, sillä koulutus ja sivistys ovat olleet aina tärkeällä sijalla juutalaisessa kulttuurissa. Eihän usein muuta ole tehty ulkopuolelta edes mahdolliseksi! Jos elinkeinoksi on sallittu vain vaatteiden ja kankaiden myynti sekä kristittyjen paheksuma "koronkiskonta", lienee järkeenkäypää, että juutalaisista on kehittynyt vuosisatojen aikana huippukauppiaita ja -pankkiireja. Tunnistan usein tietynlaista katkeruus- ja vihapuhetta esimerkiksi rikkaisiin liittyen - olivat he taustaltaan keitä hyvänsä. Kateus tätä maailmaa pyörittää heti rahan jälkeen. Sekä kyvyttömyys nähdä syy-seuraussuhteita laajemmassa kontekstissa. 

Jos mietimme tavanomaista erimerkkiä arjesta, lähdemme usein etsimään syyllisiä jonkun asian epäonnistuttua. On ihmisiä, jotka etsivät aina turhaankin syitä itsestään ja heitä, jotka näkevät aina muut syyllisinä. Kun nuo "syylliset" alkavat yhä useammin edustaa tiettyä kansanryhmää samaan aikaan kun syyllisten etsijöitä ilmestyy keskuuteemme yhä enemmän, olemme alkaneet elää keskellä pelon ilmapiiriä. 

Yhdellä laverilla "nukkui" viisi vankia. Yhdessä sängyssä siis viisitoista. Parakissa oli vain yksi kamiina ja ulkona kuvaushetkellä reilusti pakkasta.

Parempien aikojen jälkeen on taas pelottavan helppoa antaa historian kehityskulun toistaa itseään. Kehityskulku seuraa ennen ja pohjustaa radikaaleja tekoja, kuten ihmisten sullomista keskitysleireihin. Ei koskaan enää kaikuu korvissamme, mutta annamme silti samaan aikaan eriasteisen pahan tapahtua päivittäisessä elämässä. Tästä esimerkkinä toimii hyvin arkinen puuttumattomuus koulukiusaamiseen, joka voi pilata yksilöistä muodostuvan ison ihmisjoukon koko loppuelämän. 

Juutalaisten joukkomurhia edelsi aika, joka on hyvin samantapainen kuin tämä hetki, jota juuri nyt elämme. Tuohon aikaan ja tähän hetkeen kuuluvat vihapuhe, kansan kahtiajako, taloudelliset vaikeudet, massiiviset muuttoliikkeet sekä uutena ilmiönä nykyajassa ilmastonmuutos. Ilmastopakolaisuus tulee vielä syventämään kuilua eri kansanosien välillä. Näin on tapahtunut jo nyt.

Natsit pommittivat kaikki Birkenaun kaasukammiot tajuttuaan olevansa sodan häviäjiä. Ainoastaan Auschwitzin puolella on jäljellä yksi kaasukammio, jonka sisällöstä en pysty laittamaan tähän postaukseen kuvia. 

Tasan 15 vuotta sitten kuljin pitkin pakkasmaata varpaat paleltuneina. Edessäni häämötti Auschwitz-Birkenaun tuhoamisleirin valvontatorni, jonka ikkunasta aukeaa parakkien pelto. Se on paljon suurempi näky todellisuudessa kuin kuvissa. Kestin kylmyyden, päin naamaa puhaltavan pakkastuulen ja orastavan nälän paremmin kuin koskaan aiemmin, sillä mietin ainoastaan kengättömiä, sairaita, piestyjä ja nälkäisiä vankeja, jotka olivat jo menettäneet valtaosan sukulaisistaan.

"Vessassa" sai käydä vain aamulla ja illalla ilman pienintäkään yksityisyyttä.

Keskitysleirillä oli paljon amerikkalaisia ja israelilaisia muistelijoita juuri ajankohdan vuoksi. Kokemus näyttelysaleissa eli entisissä armeijan ja vankien nukkumasaleissa tiili-Auschwitzin puolella oli välillä absurdi, sillä jouduin todistamaan, miten vähän aikuiset ihmiset tiesivät historian tapahtumista. Oh my God raikui saleissa itkun säestämänä ja peitti usein alleen oppaan kertomat detaljit vitriineissä näkyvistä hius-, matkalaukku, -jalkaproteesi, -lastenvaate ja -silmälasikasoista. Nuo kasat olivat jopa kahden metrin korkuiset ja jääneet jäljelle todistusaineistoksi natseja vastaan. Zyklon B -purkkikasan käyttötarkoitusta ei voisi mitenkään selitellä oikeussalissa. Näistäkään en pysty laittamaan kuvia, mutta otin niitä juuri siksi, etten halua unohtaa. Jokaisen kuvan yhteyteen olen kirjoittanut kuviin liittyvät tiedot, jotka olisin jo osittain unohtanut 15 vuoden jälkeen. 

Auschwitzin rakennuttanut Rudolf Höss asui kuvan talossa perheineen, noin 50 metrin päässä kaasukammiosta.

Tuo ainoana säilynyt kaasukammio sijaitsee aivan Hössin hirttopaikan vieressä. En kannata kuolemantuomiota, mutta natsien kohdalla olen ajatellut toisin. 

Krakovassa vapautusjuhla näkyi kaduilla, museoissa ja tilaisuuksissa, joskin todennäköisesti pienempimuotoisina kuin juhlallisuudet tänään. Muistamiselle ja ihmisyyden häpeätahran menneisyystyöstölle on tässä ajassa yhä suurempi tarve. 

Auschwitzin vangit eivät voineet valita suuntaa elämän ja kuoleman tiellä. Me voimme valita, käännymmekö vihan ja suvaitsemattomuuden tielle vai suuntaammeko kohti rakkauden ja hyvyyden valtaväylää. Näiden kahden välille ei saa rakentaa piikkilanka-aitoja, vaan löytää tila yhteiselle ymmärrykselle. 

Vielä voimme pysähtyä ja kysyä itseltämme, mitä voimme tehdä vielä enemmän hyvän toteutumiseksi omassa arjessamme. Niin pahat kuin hyvät teot ovat usein pieniä, joskus jopa vain sivulauseita tai äänenpainoja. Me kaikki vaikutamme tulevaisuuden tapahtumiin - halusimme tai emme. 

Vapautuksen muistojuhla:

Auschwitzin vapautuksen muistotilaisuus kielitaitoisten katsottavissa vielä neljän viikon ajan Yle Areenassa.


Kirjasuositus: 

Aleksandriasta Auschwitziin. Antisemitismin pitkä historia (1999) tai sen uudistettu painos Antisemitismin musta kirja. Juutalaisvainojen pitkä historia (2008), Eero Kuparinen.

Kolumnit:

Kun muut pelottavat, Roope Lipasti, Yle.

Tolkun ihmiset päätyivät keskitysleirille, Yrjö Rautio, HS.

Artikkeli: 

Hössin pojanpoika muistelee lapsuuttaan ja tekee nykyisin tärkeää rasisminvastaista työtä.