Kirjoituskuulumisia ja vessa-CV

Aika ajoin tulee päivitettyä CV - tuo jokaisen työnhakijan toiveuni. Kotimme WC:nkin tahtoisin päivittää uuteen uskoon, jos olisi rahaa. Jotta taas olisi enemmän rahaa, tarvitaan hyvä CV. 

Curriculum vitae ja vessa liittyvät toisiinsa luontevasti myös siksi, että moni etsii hädissään vessaa ennen työhaastattelua. Olen myös halunnut huuhtoa monet CV-luonnokset pöntöstä alas, sillä viemäriin saa päätyä vain sitä itseään.

Koska saatan olla ainoa ihminen, joka yhdistää näin suvereenisti ansioluettelon ja hotelli helpotuksen toisiinsa (poislukien vessansiivoojien CV:t), minusta minut kannattaisi hyvinkin palkata kaikenlaiseen ideointia vaativaan, hyvin rahakkaaseen työhön.

Mutta mennäänpä siihen kuuluisaan asiaan! CV:ni olla tällä hetkellä neljä sivua pitkä - siis aivan liian pitkä. Sinne on listattu kaikki mahdolliset työtehtävät ja keskeneräisetkin, mutta minun mielestäni tärkeät kirjoitusprojektit. Hyvän CV:n pitäisi olla maksimissaan kahden sivun mittainen, mutta varsinkin taidealojen ihmisille tuo raja on melkoinen haaste.

Apurahahakemukseen en enää ehtinyt lyhentää CV:tä, joten toivon pituuden olevan riskin sijaan etu.

Vaikka onhan se nyt selvä, etten apurahaa saa. Pessimisti ei pety. Yksi eniten inhoamani toteamus, jota muun muassa isäni hokee tiuhaan ja levittää samalla ympärilleen ilosanomaa muun muassa  taloustaantumasta sekä entisten nuoruuskavereiden syöpädiagnooseista. Kuitenkaan yrittänyttä ei laiteta! Ei, yrittänyt mitä todennäköisimmin sivuutetaan ilman perusteluja. Apurahahakemusten yhteydessä lukee usein karu fakta: älä hyvä ihminen rasita meitä säälittävällä utelullasi, miksei juuri sinun tiskiharjoista tehtyä tilataideteostasi katsottu apurahan arvoiseksi.

No, toivossa on hyvä elää. Katsotaan, kuinka tällä kertaa käy.

Laskin töissä (juuri siinä kuplassa, jossa minun luullaan olevan läsnä), montako kirjoitusprojektia minulla on kesken. Tällä hetkellä viisi, jollen laske mukaan jatkuvasti päivittyvää blogia tai lähes metodilla sulkakynä kirjoitettavaa päiväkirjaa. Nuo viisi "rojektia" tulevat tässä:

-Romaanintynkä, jonka aloitin yli kolme vuotta sitten kuvitellen, että jatkuvasti päivittyvä mielikuvitukseni hoitelee homman kustannussopimukseen asti. Kirjoitin itseni solmuun suunnilleen sivun 75 kohdalla, saavutus sekin. Alku on mielestäni ihan hyvä, mutta ostan kyllä Dom Perignonin, jos tämä "teos" joskus valmistuu. En siis vielä tiedä, miten juoni jatkuu sivun 75 jälkeen.

-Novellikokoelma, jossa on tähän mennessä neljä valmista novellia. Ainakin neljä on vielä tulossa. Kaikki liittyvät tavalla tai toisella toisiinsa. Tästä projektista olen tällä hetkellä ehkä eniten innostunut, sillä novellien kirjoitus sopii kärsimättömälle luonteelleni, ja ne syntyvät kuin vettä vain. Monet nykyään kuuluisat kirjailijat ovat aloittaneet novelleista. Minulla ei ole tässä vastaavanlaista tavoitteellisuutta (vielä) mukana (ehkä juuri siksi homma sujuu), mutta arvioin sitten lopuksi, tarjoanko pakettia jonnekin.

-Elokuvakäsikirjoitus. Tähän juuri olemme hakeneet apurahoja. Nimenomaan elokuva-alalla apurahaa on todella vaikea saada. Mutta Suomessa on pula hyvistä käsikirjoittajista. Tästä mainittiin jopa uutisissa! Etenkin suomalaiset sarjat ovat ulkomailla todella kysyttyjä, mutta sellaista meiltä ei ole nyt syntymässä. Ellei elokuvatrilogiaa lasketa sellaiseksi. Tästä olen juonen takia hyperinnostunut, mutta byrokratia ja pennien anelu lannistavat mieltä. Ja kirjoitusajan puute. Kirjoitamme käsikirjoituksen joka tapauksessa loppuun, mutta ilman rahaa ja vapautta päivätöistä (tai lähes vuorokaudenympäritöistä) siinä tulee kestämään ikuisuus. Odottavan aika on pitkä.

-Sanomalehtiartikkeli. Toinen pidempi juttu on tekeillä ilahduttavan löyhällä aikataululla. Kirjoitin jutun perusrungon yllätyksekseni kahdessa tunnissa, mutta sitä täytyy vielä hioa ja tarkistaa pari faktaa, etteivät nuo kirjoittamani kohdat olisikin vain "faktaa". En tiedä, kuinka paljon kokeneet toimittajat kirjoittavat tekstiä kahdessa tunnissa, mutta näin noviisiksi olen kyllä tyytyväinen. Etenkin, kun aivojen käytöstä saa vielä palkkaa! 

Tässä kohtaa huomaan vielä, että tieteellinen kirjoittaminen vaikuttaa ehkä liikaakin taustalla. Minun on todella vaikea luottaa kirjoituksen kelpoisuuteen ilman jatkuvia lähdeviitteitä, joita ei tietenkään vapaamuotoisempaan lehtiartikkeliin voi tunkea kuten graduun. Toisaalta lähdekriittisyys on tärkein toimittajan ohjenuora kirjoitustaidon, aikataulussa pysymisen sekä olennaisimman kertomisen lisäksi. Eikä kuvaustaidoistakaan ole mitään haittaa, sillä hyvät kuvat ovat kauppatavaraa siinä missä kirjoituksetkin. Minua kiehtoo juuri tarinan tai sisällön kertominen kuvan keinoin. Hyvä kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

-Mikä se viides projekti olikaan? Yhh... ai niin. CV. Lähden tonkimaan sitä vessasta ja yritän nähdä ansioni positiivisemmassa valossa. Maailmassa, jossa työnantajat hakevat tiimiinsä supersankaria, huippuosaajaa ja timanttista tähtipeluria, on turha nöyristellä rypistynyt ansioluettelo ja hattu kourassa. On tuotava esiin omat vahvuudet ja olla niistä ylpeä sellaisella tavalla, joka on samalla karisuttanut nöyrää työntekoasennetta alalla kuin alalla. Harvemmin työpaikalla kuulee enää "en osaa tätä vielä, voitko opettaa?". Sen sijaan voi kuulla: "joo tää on ihan piece of cake" ja aistia lievän opastuksesta johtuvan ärtymyksen. Se ei muutu edes noloudeksi siinä kohtaa, kun menet korjaamaan kakunpalatyypin osaamisen näytepalan.

Koska en itse halua väittää osaavani asiaa, josta vain uumoilen tietäväni jotain, CV:n teko on aina yhtä haastavaa. Työpaikkojen ja koulujen luettelointi toki on helppoa, mutta se kaikki muu. Saati varsinainen hakemus työpaikkaan, joka olisi juuri sopiva alalla, mutta jonka hallinnasta käytännön tasolla ei välttämättä ole riittävästi näyttöä. Jos taas haluaisi vaikkapa hankkia lisätaitoja alalle, jatkotason koulutusten vaatimuksena voi olla joko jo valmis työpaikka alalta tai spesifit koulutusalat, joita sitten en sivuaineviuhkaani tullut valinneeksi. 

Jos vielä jotain lähden yliopistotasolla lukemaan, valitsen vain sellaisen aineen tai alan, josta saan työhakemuksissa peräänkuulutettavan pätevyyden. Isoin virheeni opinnoissa oli, etten hankkinut pätevyyttä mihinkään muuhun kuin opetettaviin aineisiin. Toinen virhe oli verkostoitumisen vähyys. Sitä ei vielä painotettu lainkaan tuolloin, kun aloitin opintoni. Ei ollut juuri opinto-ohjausta, ei minkäänlaista yrittämisen tukea. Toivon, että yliopistomaailma tuottaa tänä päivänä enemmän uraohjuksia kuin ajopuita, mutta tiedän toiveideni olevan utopistisia.

Kirjoituskuulumisiin kuuluu siis sekä hyvää että huonoa, sekä toivoa että epätoivoa. Onnistumisen tunteita seuraa aina epäonnistumisen mätäjärvessä rypeminen, ja sieltä noustaan lopulta kohti huippufiilisvuoria. Ehkä kirjoitustyön kaari kulkee kuten elämä: se on joskus helppoa, mutta usein vaikeaa ja kuormittavaa, minkä jaksaa edessä häämöttävän (kuvitteellisen) palkinnon avulla. Jos tuo palkinto liukuu rullalaudan päällä samaa tahtia kauemmas kuin itse yrittää harppoa askelia eteen päin, seuraa uupuminen. Se koskettaa niin monia työssäkäyviä, että kirjoitan tästä jossain kohtaa enemmän. 

Kunhan ensin edistyn yhdessä tai kahdessa näistä viidestä kirjoitusprojektista!