Taistelulähetit 1917 ja tositarinaa I maailmansodasta

Elokuviin meno on aina pienimuotoinen elämys, oli se sitten mahtava kokemus tai päälle heitetyn popcornin tasoinen pettymys. Taistelulähetit 1917 oli mieheni must see -listalla kuvauksen takia, ja historiafanina minäkin innostuin lähtemään eläviin kuviin. Tosin sanoin odotusaulassa, etten kestä räiskettä ja suolenpätkiä, joten sotaelokuva oli oikein relevantti valinta.

Ylenmääräistä väkivallalla mässäilyä ei Bond -ohjaaja Sam Mendesin elokuvassa onneksi nähdä, vaikka sota itsessään on juuri sitä, silkkaa väkivaltaa. Ensimmäiseen maailmansotaan kuului myös paljon odottelua, joutenoloa ja tylsistymistä lähes kuoliaaksi, kuten myös asemasotaan Suomessa. Tämä jatkuva odottelu välittyykin Mendesin elokuvasta jo heti alkumetreillä.

Tämä kohtaus on alun vastakohta. Tässä eläytyi todella siihen kauhuun, joka vallitsee hetkeä ennen hyökkäystä.

Ensimmäisestä maailmansodasta poikkeuksellisen kammottavan tekee kemiallisten aseiden käyttö. Olen nähnyt aikalaiskuvamateriaalia taistelukaasujen vaurioittamista ihmisistä, jotka ovat jättäneet ikuiset jäljet muistiini. Odotin kauhulla mahdollisia taistelukaasukohtauksia, sillä ensimmäisessä maailmansodassa kuoli kaaasuhyökkäyksiin jopa 1,3 miljoona ihmistä. Heistä iso siivu kuului siviileihin - kaasut levisivät helposti kauemmas taistelukentiltä asutuskeskuksiin. Kemialliset aseet kiellettiin ensimmäisen maailmansodan jälkeen (vuonna 1925 Genevessä), sillä niiden seuraukset sokeutumisineen, sekoamisineen ja tukehtumiskuolemisineen olivat niin järkyttävät. Silti näitä aseita valmistetaan laittomasti edelleen Lähi-Idässä ja varmaan Venäjälläkin.

Onneksi kaasuepisodeja ei löydy Taisteluläheteistä. Asianhan olisi voinut etukäteen selvittääkin, sillä elokuvan tapahtumat perustuvat oikeaan sotahistoriaan, jonka yksityiskohdat ohjaaja Sam Mendesin isoisä kertoi lapsenlapselleen. Elokuva perustuu tähän kertomukseen ja etenee kahden selkeän päähenkilön - taistelulähettien - sekä suuren avustajajoukon voimin.

Kaikki kuvat: Francois Duhamel, Dreamworks.

Mieheni selvittää aina kaiken elokuvateon taustoista ja siihen vaikuttaneista ideoista usein jo ennen elokuvan näkemistä (nytkin hän tiesi heti vastauksen, miten kamera-ajot vallihautojen yli oli toteutettu sitä hämmästellessäni). YouTubesta löytyy Sam Mendesin haastattelu, jossa hän kertoo, ettei hänellä ollut yhtään kiinnostavaa ideaa tai tarjottua käsikirjoitusta tulevaa elokuvaprojektia varten. Lopulta Mendesille ehdotettiin, että hän voisi itse kirjoittaa elokuvan. Tämä toimi lähtölaukaksena Taisteluläheteille. Tästä pohjatarinasta tulee mieleen, että riittävän kuuluisa elokuva-alan ihminen saa usein toteuttaa itseään vapaasti, joskus jopa rimanalitusten tasolla. Kunhan vain on nimeä, riittää myös katsojia. Tämä ei koske Taistelulähettejä, sillä onhan elokuvalla ansionsa ja hyvät hetkensä.

Kuvauksen Oscar ansaittiin käsivarakameran käytöllä (jonka kuvanvakaus toimii tuhat kertaa paremmin kuin omassamme) - koko elokuva on kuin yhdellä otolla kuvattu. Etenkin alussa kuvaukseen kiinnittää todella huomiota, enkä tiedä onko se hyvä vai huono. Pitkät kamera-ajot päähenkilöiden selän takana toivat esiin juoksuhautojen todellisuuden, mutta myös satojen avustajien päälleliimatun ajoituksen tulitikun sytytyksessä, puhdetyön tekemisessä ja haukottelussa kuraisilla lepolavereillaan. Ehkä vain tiedämme liian hyvin, miten raskasta on odottaa jopa monen tunnin ajan nanosekunnin mittaista elokuvaan päätyvää pätkää toteutettavaksi onnistuneesti. Näin valtavalla avustajajoukolla ei kyllä voi kovin paljon käyttää aikaa uusiin ottoihin.

Ohjaaja Sam Mendes ja taistelulähetit. Kuva peräisin täältä.

Mielestämme leikkauksia rytmittämällä ja eri kuvakulmilla Taisteluläheteistä olisi tullut kokonaisuudessa tehokkaampi, vaikka elokuvan kuvausfilosofia on paikoin myös todella toimiva. Etenkin elokuvan ensimäinen puolikas olisi ollut koukuttavampi - huomasin itse kiinnittäväni liikaa huomiota vessassakävijöihin ja karkinostajiin, jotka  ehkä tylsyyttäänkin seilasivat paikoiltaan ulos. Toki elokuvan kuvaustyylin täytyy olla yhtenäinen. Pidämme kyllä yleisesti "kelluvasta ja seuraavasta" kuvaustyylistä, jollaista esimerkiksi Terrence Malick suosii ja myös mieheni omissa projekteissaan.

Elokuvan näyttelijät suoriutuvat tehtävästään hyvin, mutta jäin kaipaamaan enemmän dramaturgista koskettavuutta eli kyyneliä. Yleensä kyynelvirtani aukeavat hyvin helposti, kuten juuri katsomani Viimeisen samurain kohdalla. En tiedä, oliko ongelma tämän sinänsä vaikuttavan tarinan yksinkertaisuudessa. Olisiko tässä pitänyt olla enemmän draamallisia käänteitä? Yksi elokuvan parhaista kohtauksista oli meidän molempien mielestä kohtaus raunioituneen talon kellarissa, jossa toinen taistelulähetti kohtaa nuoren naisen ja tämän pelastaman vauvan. Tässä kohtauksessa päästiin lähimmäs elokuvan taikaa, jossa kaikki muu unohtuu.

Blogeissa, arvioissa ja lehtien sivuilla on kuitenkin yksinomaan ylistetty elokuvaa. En taaskaan ihmettele yhtään, että meiltä tulee näitä kriittisiä ääniä. Tämä on jo surkuhupaisaa. Mutta mielipiteitä on monia ja taiteellinen näkemys on jokaisella mikä on. Elokuvan sanoma on kuitenkin tärkeä: ihmishenkien säästämisen tulisi olla taistelun arvoinen asia, ei tappamisen.

Ajankuva elokuvassa on onnistunut hyvin ja sotilaiksi on ilahduttavasti valittu näyttelijöitä myös muista etnisistä ryhmistä, kuten intialaisista ja afrikkalaisista. Ensimmäisessä maailmansodassa taisteliin lukuisten eri kansallisuuksien voimin - tuo asia ehkä helposti unohtuu mielikuvistamme. Myös juutalaiset taistelivat silloin vielä tuntemattomamman Hitlerin rinnalla Saksan joukoissa. Ehkä siksi juutalaiset kuvittelivat olevansa ensin turvassa radikalisoituvassa Saksassa, olivathan he taistelleet saksalaisina saksalaisten aseveljinä ja nielivät Versaillesin "häpeärauhan" taistelutoveriensa tavoin.

Historialliset elokuvat laittavat aina ajatukset polveilemaan. Jotta voisi ymmärtää toista maailmansotaa, täytyy ymmärtää syyt, jotka johtivat ensimmäiseen. Lopulta emosyy on aina ihmisen sairaalloinen vallanhalu, jonka eteen tehdään mitä vaan ruumiskasojen korkeudesta riippumatta. Taistelulähetit onnistuivat estämään yhden verilöylyn, mutta koko sodan mittapuussa tuo määrä oli vain pieni murto-osa. Silti jokainen säästänyt elämä on kaiken ponnistelun ja uhrauksen arvoinen.