Talvi kuvina ja Aurajoen pulina

Vasta nyt saimme Varsinais-Suomeen edes hetkellisen lumipeitteen, josta olen nauttinut täysin siemauksin. Sen kunniaksi taidan innostua tekemään perinteisen kuvapostauksen. Näissä kuvissa lumi on tosin vasta tuloillaan!

Olemme tehneet kävelylenkkejä lähes päivittäin, koska se on edelleen lähes ainoa liikuntamuoto pyöräilyn lisäksi, johon selältäni kykenen. Muutenkin nautin toki kävelystä ja ennen kaikkea maailman suurimman ja kauneimman taideteoksen, luonnon, ihmettelystä.

Halistenkosken pato ja taustalla häämöttävät 1920-luvun vesijohtolaitokseen liittyvät rakennukset. Rakastan tätä ulkoilureittiä siksikin, että padon kuohujen pauhusta syntyy välitön assosiaatio lapsuusmuistoihin Iijoen törmällä.

Vanha myllykivi Aurajoen Halistenkosken "kalatiellä". Tällä paikalla on ollut myllyjä ainakin 1300-luvulta lähtien. Viimeinen mylly tuhoutui toisen maailmansodan melskeissä, mutta myllyyn liittyvä asuinrakennus toimii kesäkahvilana (Padolla).

Olen kuvannut näitä maisemia sekä järkkärillä että kännykällä, jonka lämmittimeksi äitini virkkasi pussin tekemisen puutteessa. Niin liikuttavaa. Nämä kaikki kuvat ovat kännykästä, koska taas kerran näpytän tätä postausta puhelimella.

Rakkauden palo murtaa kaikki padot. Miten joku romantikko onkin onnistunut kirjoittamaan padon sulkuluukkuun "Ida rakastan sinua"? Tätä tekoa jossain määrin arvostan, vaikka se sabotaasia onkin.

Veikkaan, että monet tunteen palot ovat tämän virran äärellä roihunneet vuosisatojen aikana. Ennen patoa virta vasta veikin kohti kaupunkia. Kevättalven "Halisten ukot" olivat irronneita valtavia jäälohkareita, joiden kulkua koskella seurattiin kuin parasta viihdeohjelmaa.

Halistenkosken alue on ikivanhaa seutua pronssikautisine asutusjäänteineen. Nykyasutustakin siellä on, tosin silläkin on satojen vuosien maanviljelyshistoria. Hevostilan läpi kulkee ulkoilureitti kohti Ravattulan Ristimäkeä, Suomen vanhinta kirkkorauniota. Siitä eteenpäin jatkuu Suomen sydän -reitti Liedon Vanhalinnaan asti. 

Yksi hevosista taitaa olla Kullannuppu, turkulaisten tuntema, Hesburgerin ranskalaisia rakastava julkkishevonen. 

Johtuneeko ikiaikainen tunnelma tällä reitillä siitä, että tietää paikan historian? En tiedä, mutta iltahämärällä täällä kulkiessani olen tuntenut, etten ole yksin, vaikkei muita ihmisiä olisi näköpiirissä.

Edessä Aurajoki, takana muinaiset kuppikivet eli jumalten lepyttämiseen käytetyt reiälliset uhrauskivet. Yhä nykyajassa kiville ilmestyy kukkia ja syötävää metsästä, vaikka sato-onnea näillä lahjoilla enää tuskin pyritään saamaan. Tai mistäs sitä tietää?

Ehkä metsän seuralainen ei olekaan kummitus vaan metsässä lymyilevä hirvi, joka käy kakkimassa juoksupolun varteen. Alue on myös peurojen, fasaanien ja jänisten suosiossa. Joku eläinten ulostetutkija saisi täältä hyvät näytteet tai luontovalokuvaaja upeita kuvia, mikäli asuisi heti metsän taakse rakennetuissa rivitaloissa. Hirvien "vessa" sijaitsee suoraan olohuoneiden edustalla kulkevalla polulla. Mikä tosi-tv!

Seitinohut jääkerros ennakoi illan lumipyryä. 30 vuotta aiemmin tuohon päälle olisi ollut pakko mennä pomppimaan.

Paluu takaisin peltilehmien laidunmaalle. 

Tässä kohtaa huomaankin, etten ollutkaan ottanut kännykällä kovin monta kuvaa. Seuraava kuva onkin jo Aurajoen toisesta päästä näpsäisty iltakuva.

Ukko-Pekka parkissa Vaakahuoneen edustalla. Jazz ja höyrykone ovat hyytyneet talven ajaksi.

Mukavaa, talvista viikonloppua! Jatkan sitä itse lukemalla lisää eläinuutisia Kullannupusta. Sillä minunhan pitäisi edelleen vääntää apurahahakemusta!