Työuupumus on uusi kansantauti

Työsome LinkedIn on jo pitkään täyttynyt  esiintyjien ja konsulttien jargonista, sparrauksesta, fasilitoimisesta ja kaikesta sellaisesta, jolle löytyy myös suomenkielinen nimi. Hyperinnostunutta työfiilisasiaa, CV-keskusteluja ja klassista tyhjänpuhumista säestää yhä useammin postaukset rentoutumisen ja vapaa-ajan tärkeydestä. Räikeätkin kannanotot työuupumukseen liittyen pompsahtavat nykyään yhä useammin linkkarin uutisvirtaan.

Työuupumus on myös toistuva valtamedian uutisten aihe. Työntekijät, työnantajat, työterveyshuolto ja koko Suomi ovat yhtäkkiä heränneet samaan asiaan: jatkuvaan huippuosaamiseen ja tehokkuuteen tähtäävä tietoyhteiskunta ärsyketulvineen väsyttää työntekijän ja/tai työnhakijan pahimmillaan vakavaan sairastumiseen asti.

Anna Aho: The Endless Dance of Exhaustion. Teos käsittelee henkistä ja fyysistä uupumusta yhteiskunnassa, jossa ihmisen odotetaan antavan itsestään 100% ja enemmänkin. 

Mitä voimme tehdä asialle? Asiantuntijatkin ovat neuvottomia katsoessaan hälyyttävästi parin vuoden aikana noussutta sairauspoissaolokäyrää (Ylen Aamun keskustelu linkin jutun alaosasta). Etenkin nuorehkot naiset uupuvat ja jäävät pois työelämästä mielenterveyssyiden takia. Tämä on osittain tilastoharha. Työuupumus ei ole edelleenkään hyväksytty diagnoosi, mikä on täysin käsittämätöntä. Mikäli haluaa saada rahaa poissaolostaan, on syyksi laitettava masennus, ahdistus tai pitkäkestoinen stressitila. Tämä lisää masennuslääkefirmojen hykertelyä - täytyyhän vaiva lääkitä "sopivilla" lääkkeillä. Työuupumus voi kuitenkin kehittyä vakavaksi masennukseksi, jollei siihen puututa ajoissa.

Jokaiselle lukijalle on varmaan jo selvää, että kirjoitan aiheesta osittain omakohtaisen kokemuksen takia. Töissä viime vuoden lopulla saamani selkävamma oli lopullinen piste ii:n päälle. Rampana on entistä vaikeampi kestää ylipitkiä työpäiviä, kiky-tunteja, tehokkuusajattelua ja tähän päälle vielä tunnin työmatkoja. Kävin pitkään kotona vain syömässä iltapalan, nukkumassa huonosti ja lukemassa aamulehden puoleenväliin asti.

Sakari Peltola: The Story of Zon -teossarjan osa, kivestä taidokkaasti veistetty. 

Tällainen meno liian pitkään aiheutti luonnollisesti myös uudelleen kroonistuneen migreenin, jonka sain syksyllä hyvin aisoihin akupunktion avulla. Minun oli pakko jäädä ensin viikon sairauslomalle, jolloin olin kuulemma kuin eri ihminen. Rampa, mutta onnellinen.

Usein juuri pakkopysähdys avaa silmät. Ei ole normaalia, että työ vie kaikki mehut elämästä. Silloin työsuunnittelussa on jokin pahasti vialla. Arvostuksen ja merkityksen puute ovat ehkä kuitenkin pahin henkinen taakka kestää fyysisesti rasittavalla pitkällä tähtäimellä. Kymmenet tuhannet suomalaiset tietävät, miltä tuntuu, kun leikkauksia tehdään työhyvinvoinnin kustannuksella. Samaan aikaan pitäisi innostua työstään lähes hampaat irvessä. Asennetta voidaan jopa mitata palkka-arvioissa muiden osaamisalueiden lisäksi. Noidankehä on syntynyt. Saadakseen tiettyä palkkaa, on tehtävä ja nauttittava työstään entistä enemmän. Työterveydessä on helppo antaa ohje vähentää vastuullisuutta tai vastuutehtäviä, kun tämä ei laske heidän palkkaansa. Hyvinvointi edellä, kyllä!

Sakari Peltola: Zon-teossarja. Zon yrittää löytää paikkansa maailmasta ja sopeutua yhteiskunnan sääntöihin ja normeihin. 

Työterveyssopimuksia ja palveluntarjoajia on monenlaisia, kuten psykologisilla silmillä varustettuja ihmisiäkin. Työterveyshoitajalle annan täydet pisteet kokonaistilanteen hahmottamisesta ja siihen välittömästä puuttumisesta empatialla höystettynä. Selkä ei ole vain syy, vaan pysähtymään pakottava oire. Hoitaja olisi kirjoittanut heti kuukauden palautumisloman, mutta firmamme ei ole antanut työhyvinvointiin perehtyneelle hoitajalle tällaisia valtuuksia.

Vaan mitä sanoi työterveyslääkäri? Ei sairauslomaa! Se ei kuulemma muuta työtilannetta, mikä pitääkin paikkansa. Vaan muuttaakko SSRI-lääkitys, joka oli lääkärille selvästi kuin jumalallinen ihmeparantaja kaikkeen uupumukseen ja rasitukseen? Lääkäri ei ilmeisesti tiedä, minkälaista on kituminen 9,5 tunnin työvuorossa jatkuvassa lääkkeillä doupatussa migreenissä ja selkäkivussa. Sitä ei kuulu lääkitä masennuslääkkeillä, vaan levolla.

Lääkäri ei edes tutkinut selkääni, vaan jätti sen fysioterapeutin hoidettavaksi. Siirtyessään ovelle oltuani vastaanotolla jo yliaikaa, aloin järkytyksestäni itkeä. En voinut uskoa, että minun on vaan pakko selviytyä töihin tässä kunnossa. Vasta tässä kohtaa sain pienen armosaikun ja lakonisesti lausutun sanan "tsemppiä" koko tunnin ainoana empatian osoituksena.

Sanna Kananoja: Vuori kuvaa maantietä varten halkaistua kalliota. Postaukseni kontekstissa  pohdin, että ihminen on itse louhinut kallion, jota vasten hän juoksee yhä uudelleen murtaen vain itsensä. Jotkut eivät edes juokse, sillä huomaavat jo kaukaa umpikujan edessään.

Osasimme hoitajan kanssa odottaa jotain tällaista ja olimme varanneet toisen työterveyslääkärin ajan fysioterapian yhteyteen. Toisen lääkärin vastaanotolla kävi ilmi, ettei ole mitään sellaista sääntöä, että minun pitäisi mennä ensisijaisesti tälle ensimmäiselle lääkärille, joka antaa tunnetusti liian vähän tai ei lainkaan sairauslomaa. Toki tällainen lääkäri on varmasti työnantajalle mieluisampi vaihtoehto.

Toinen lääkäri oli järkyttynyt saamastani kohtelusta ja tutkittuaan myös selkäni määräsi heti pitkän sairausloman. Sekä tämä lääkäri että hoitaja olivat sitä mieltä, että SSRI-lääkityksen tarjoaminen levon sijaan (minun tapauksessani) ei ole lainkaan perusteltua vaan jopa vastoin  päteviä hoito-ohjeita. Harkitsen valituksen tekemistä, mutta minunhan pitäisi levätä eikä uhrata energiaani tällaiseen.

Papereissani on nyt lannerangan kivun ja migreenin lisäksi ensimmäisen kerran elämässäni masennusdiagnoosi, vaikken ole masentunut enkä syö masennuslääkkeitä. Diagnoosini masennustila on ehkä  lievempi kuin esimerkiksi keskivaikea masennus. On kuitenkin selvää, että tämän jälkeen en enää saa omalta sairausvakuutusyhtiöltäni korvausta mahdollisiin tuleviin henkimaailman oireisiin. Mietin myös hypoteettisesti: entä, jos meillä olisi vaikka adoptioprosessi vireillä? Kaatuisiko se masennusdiagnoosiin, joka ei perustu todellisuuteen? Byrokratian pätevin sana löytyy painettuna paperista. Kiitos tästä järjestelmästä. Samaan aikaan kiitän kuitenkin mahdollisuudesta sairauslomaan. Se tuntuu itsestäänselvyydeltä Suomessa (pois lukien yrittäjät), toisin kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa.

Tällä hetkellä samaistun eniten tähän sohvalla TV.n äärellä istuvaan Zoniin, tosin minä lojun enkä istu!

Työuupuneen pahin painajainen on ymmärtämätön työyhteisö, esimies ja lääkäri - mikäli he edes saavat tietää asiasta, sillä työuupunut ei usein pysty hakemaan apua. Onneksi minun tapauksessani vain jälkimmäisen suhtautuminen jätti lievät traumat. Esimiehelle asia tuli puskista. En kyllä usko hänen vieläkään oikein näkevän kokonaiskuvaa. Työuupujat ovatkin usein heitä, joista se ei näy mitenkään päälle päin. Kehittäjiä, vastuunkantajia, työmoraaliltaan ihannetyöntekijöitä. Kun olen itse vielä luonteeltani iloinen (työnantajan näkemys: hyperinnostunut työstään), sairauslomani voi olla raju pudotus myös muille kuin itselleni. Monessa työyhteisössä iloisen tehokkuuden ja hymyilyn taakse voi kätkeytyä paljon tuskaa.

Vesa Aaltonen: Perintö ja Perintö II. Aaltonen hoitaa itse perintömetsäänsä ja ammentaa siitä taiteeseensa. 

Näen nyt paremmin, itsesyytösten hälvettyä, että moni "mokani" ja unohdukseni töissä ovat olleet oireita pahasta ylikuormituksesta. Aivoni toimivat yhä kuin hidastetussa elokuvassa. En tiedä, kuinka kauan tästä kestää toipua. Sain kehotukseksi vaihtaa alaa tai jäädä opintovapaalle. Kiitos ensimmäinen lääkäri, tätä en tietenkään ole harkinnut viimeisen viiden vuoden ajan!

Voisin mielelläni myös vastaanottaa lottovoiton, jotta irtisanoutumisesta aiheutuva kolmen kuukauden karenssi ei kaataisi talouttamme. Työtä tiedän saavani helposti vastaavilta aloilta, mutta muuttaisiko se mitään? Työnantajat elävät todeksi sairautta, jonka nimi on länsimainen tehokkuuteen tähtäävä kulutus- ja innostusajattelu. Kokonaisuus on vain pahentunut Chaplinin vertauskuvallisen elokuvan Nykyajan jälkeen, vaikka olot tehdastyössä ovatkin länsimaissa nykyään paremmat.

Nykyaika (Modern Times, 1936), kuva täältä.

Freelanceriksi en voi jättäytyä, sillä kirjoituspaine on tällöin liian kova. Jos mieheni tienaisi enemmän kuin minä, saattaisin kyllä harkita tätä vaihtoehtoa tilapäisesti. Olemme jo laillisesti toistemme elatusvelvolliset avioliiton myötä, joten kulut puoliksi -ajattelua ei tarvita enää senkään takia. Ehkä tässä ei auta muu kuin hengittää syvään ja pyöritellä vaihtoehtoja päivä kerrallaan. Ja muistettava elää siinä välissä.

Tästä tuli pitkä terveys- tai sairausmonologi, mutta tiedän, mitä työuupuneet tarvitsevat ennen avun hakemista. Vertaistukea ja vahvistusta sille, että omat oireet ovat todellakin merkki työuupumisesta eikä vain normaalia väsymystä. Aiempaan voisi lisätä vielä itkuherkkyyden. Jos töihin meno ahdistaa niin paljon, että sen kestääkseen muuttuu konemaiseksi robotiksi tai vaihtoehtoisesti lakoaa kotieteisen lattialle itkemään, on syytä huolestua. Vaikka tilanne henkilökohtaisessa elämässä olisi kuormittava, oikeanlaisessa työelämässä tuon kuormituksen kestää jotenkuten ilman romahdusta. Kaksi kuormaa yhden ihmisen harteilla on liikaa. Toisessa pitää olla joustovaraa, mahdollisuus keventää taakkaa, jotta voimat riittävät.

Uskon, että työelämän uuvuttavuus on iso tekijä parisuhdetyytyväisyyden laskussa sekä siinä, että perheen perustaminen on yhä useammalle nuorelle ahdistava vaihtoehto. Jotta jaksaisi normaalin perhearjen, mielenterveys- ja työasioiden pitäisi olla kunnossa. Nämä molemmat osa-alueet ovat olleet pitkään laiminlyötyjä suomalaisessa yhteiskunnassa ja päätöksenteossa. Ennaltaehkäisevää toimintaa tarvitaan lisää ja henkilökohtaisesti korvamerkitsisin kaikki kiky-tunnit työhyvinvoinnin ylläpitoon sekä lisäämiseen - kun ei niitä joka alalta poistaakaan tahdota.

Tulevaisuudessa naistenlehdet täyttyvät entisestään työuupuneiden selviytymistarinoista. Näistä on kuitenkin sankaruus kaukana. Siinä ei mielestäni ole mitään sankarillista, että onnistuu räpeltämään ylös kuopasta, jonka kaivamiseen työntekijä on usein itse määrätty. Kyse on enemmänkin selviytymisvietistä, joka meissä ihmisissä jyllää vahvempana kuin kyky edistää firmojen strategisten tavoitteiden toteutumista käytännössä.

Jään mielenkiinnolla seuraamaan asiantuntijoiden analyyseja työuupumuspiikistä. Minusta tässä kehityskulussa ei ole mitään yllättävää. Olen odottanut jo kauan, koska jo yksi ainoa muutososa-alue eli digitalisaatio ja monikanavaisuus (lue: jatkuva työn ja tiedon pirstaloituminen) alkavat näkyä työntekijöiden pahoinvointitilastoissa.

Onneksi minun ei tarvitse seurata nyt mitään kanavaa, ellen niin halua. LinkedIn muistuttaa tällä hetkellä liikaa siitä, mitä meidän kaikkien työntekijöiden halutaan olevan. Hehkuttavia ikiliikkujia, jotka eivät väsy eivätkä kyynisty. Kysymyshän on oikeanlaisesta asennoitumisesta. Terve kritiikki ei ole kuitenkaan yhtä kuin negatiivisuus. Jos terve kritiikki sivuutetaan työpaikalla toistuvasti, se syö ajan myötä loven positiivisimmankin työntekijän selkänahkaan. Tämän takia onkin hyvä alkaa palkata uutta ja innostunutta väkeä taloon, joka ei vielä tiedä aiemmasta. Kritisoijat voivat kernaasti etsiä uuden työn.

Kuka palkkaisi positiivisen ja työmoraaliltaan korkean työntekijän, jonka kehittämishalut eivät sulje pois totuuden katsomista silmiin?

Kuvat (muut kuin Chape):

Omiani, Aboa Vetus & Ars Novan Turun Taiteilijaseuran 95-vuotisnäyttelystä. Kompakti ja puhutteleva kattaus tämänhetkisestä varsinaissuomalaisesta taiteesta nähtävillä 22.3. asti.
Näyttelystä lisää: https://www.aboavetusarsnova.fi/fi/nayttelyt/turun-taiteilijaseura-95-vuotta-juhlavuoden-kutsuvieraat


Testaa:

Suuntaa antava työterveyslaitoksen testi uupumustilanteestasi