Kesän pukettilista

Termi bucket list on ollut tänä keväänä toistuvasti huulilla, korvilla, näytöillä ja näppäimistöillä. Ehkä monilla myös paperilla riippukeinusta käsin kirjoitettuna. Olin jälleen yhtä muumio kuin jo DIY-manian alkuaikakaudella: en tiennyt, mitä bucket list varsinaisesti tarkoittaa.

Monen unelmiin liittyvät kesä, rauha ja kukkivat omenapuut. 

Se selvisi minulle vasta, kun näin uusimmat Rimakauhua ja rakkautta -jaksot. Siinä rintasyövästä toipuva Jenny mietti, mitä haluasi vielä tehdä ennen pelättyä kuolemaansa. Jenny ryhtyi laatimaan bucket listiä telkkarin äärellä istuen miehensä Peten vierellä. Jennyn listaan kuului lopulta niin arkisia asioita, että paperi oli enemmän kauppalista (osta leivinpaperia) kuin haavekartoitus. Peten kaunis repliikki Jennylle oli: "You are my bucket list".

Tämä Rimis-jakso selvensi minulle, että minähän olen tehnyt tällaisia pukettilistoja aina päiväkirjaani. Oikeasti jo noin 7-vuotiaasta lähtien. En kyllä tuolloin onneksi ajatellut loppuelämää, vaan edessä siintävää kesää. Tarvehierarkiani koostui lähinnä huvipuistovierailuista, ruotsinlaivoilta hankituista vadelmaveneistä ja grillauksesta. Ei siis kovin suurta eroa nykyhetkeen!

Siivottuani kellarin löysin nämä kaikki päiväkirjani ja nauroin huvittuneena, miten vähän ihminen lopulta muuttuu.

Samalla osallistun nyt itse blogien bucket list -trendiin, kunhan ensin käärin muumioliinat yltäni. Samaan hengenvetoon totean kuitenkin, että elämän tarkoitus syntyy lopulta merkityksellisistä pienistä onnenjyvistä, jotka itävät meissä esimerkiksi sosiaalisten suhteiden ja rakkauden kautta. Peten repliikkiä mukaillen. Voimme haluta päästä Eiffelin torniin tekemään benji-hypyn (vai olisiko se lähinnä itsemurha?), mutta sieltä palattuamme olo voikin olla tyhjä ja mitäänsanomaton.

Emme tarvitse lopulta mitään ylimääräisiä elämyksiä, sillä elämän suurimmat nautinnot syntyvät arjessa. Siksi tämä koronakevät onkin varmasti vauhdittanut bucket listien sisältöjen päivittämistä. Mitä ihan oikeasti haluamme tavoitella? Mitkä asiat tekevät meistä oikeasti hyvinvoivia? Toki palkinto-Minna Parikat tai korkkiviattomat Tignanello-lasilliset voivat mukavasti korostaa arjen nautintoja. Mutta niihin ei kannata jäädä koukkuun. Ei myöskään illasta toiseen koostuvaan harrastus- ja suoritusrumbaan.

Mieheni otti tämän kuvan arkisella kävelyllä. Minä juoksin jossain lähistöllä. 

Nyt tuntuukin tyhmältä määritellä, mitä haluan tavoitella tulevana kesänä. Mutta yritän täysin intuitiivisesti. Kesän pukettilista tulee tässä:

- Haluan selvitä töistä mahdollisimman vähin migreenein ja hermoromahduksin

(pitäisikö huolestua, että tämä on ensimmäinen mieleen tuleva asia!?). Palasin rampasairauslomalta töihin aika infernaaliseen työviikkoon, mutta olen nyt vapaana lauantaina kiitollinen, että pystyn kirjoittamaan tätä postausta ilman migreeniä. Nautin vain peltikattoon ropisevasta, luonnon kipeästi kaipaamasta sateesta ja näpyttelystä aamukahvin äärellä. Kastuin juostuani pelastamaan sateeseen jääneet ulkokalusteet ja pöytäliinan, joista mikään ei kestä sadetta. Onneksi minä kestän. Onneksi meillä on kultaakin kalliimpaa vettä täällä Suomessa.

Sadevesi ropisee megakokoisen lokin aterioidessa pihalla. 

Kylläpä hän viihtyi pitkään! 

-Haluan grillata avomaankurkkuja ja tehdä niille piparjuurikastikkeen. Tällainen ohje oli muistaakseni uusimman Yhteishyvän ruokaliitteessä. Elämääni määrittelee hyvin vahvasti se, mitä aion syödä seuraavaksi. Mietin myös valojen sammuttua, mitä syömme huomenna. Parempi se kuin murehtiminen!

-Kirjoittaminen (kuten aina). Haluan edistää novellikokoelmani työstöä ja elokuvakässärin suunnittelua yhdessä mieheni kanssa. Olisi myös hyvä, jos kirjoittaisin taas tauon jälkeen lehtiartikkelin. Toukokuun alun lomalla minun piti toteuttaa jälkimmäinen, mutta jotenkin tämä korona-aika on imenyt kaiken tavoitteellisen aivotoiminnan. Lisäksi kirjastoihin ei ole päässyt lainaamaan mahdollista lähdekirjallisuutta. Emme saaneet edes elokuvakäsikirjoitusta juurikaan eteenpäin, vaikka sille olisi ollut hyvin aikaa. Aina ei vain voi eikä pysty. Todennäköisesti inspiraatio iskeekin juuri silloin, kun on vähiten aikaa. Ehkä juhannusviikolla, ellen ole hautautunut tavara- ja ihmisvirran alle?

-Haluaisin nähdä Seppo Fräntin taidekokoelman Hullu rakkaus Kiasmassa, mutta tiedän, etten tule matkustamaan kesällä Helsinkiin. Lähden sinne aikaisintaan loppuvuodesta, mikäli yksi työmatka toteutuu silloin eikä koronatilanne säätele enää liikaa arkeamme. Onneksi näyttely on pystyssä ensi vuoden tammikuuhun asti!

-Haluan kuitenkin vinguttaa museokorttia omassa maakunnassa, ahmia taidetta ja kulttuuria toivottavasti hiljaisena vierailuaikana. Olisi myös ihanaa päästä jazz-klubille ulkomailla, mutta täytyy tyytyä mieheni taltiointeihin kotisohvalla. Nyt voi todella sanoa, että kuvaaminen on kannattanut! Voimme myös vierailla uudelleen kaikkialla, missä olemme matkustaneet. Joistain suomalaisista museonäyttelyistäkin löytyy materiaalia. Yksi suosikkitaltiointi on 1980-luvun Helsingistä ja Porvoosta, jolloin mieheni oli vielä teini mutta kuvausintoinen. Helsinki on videossa aivan kuin osa Neuvostoliittoa. Turistien joukossa ei ole ainuttakaan aasialaista tai tummempi-ihoista. Ladat kuuluvat katukuvaan. Onneksi nyt on nyt!

-Haluan ymmärtää yhä enemmän sijoittamisesta. Harkitsin jopa maksullisten sijoituspodcastien kuuntelua, mutta eihän minulla ole ollut enää aikaa eikä edelleenkään toimivaa puhelinta. Tilasin jo kuukausi sitten uuden Huawein tukeakseni Wuhania ja tietoturvaa, mutta luuri on jäänyt verkkokaupan jalkoihin. Aina tulee ilmoitus, että ei vielä. Myönnän halunneeni juuri kyseisen puhelinmallin lähinnä värin takia, mutta myös kameran ominaisuuksien vuoksi. Tämän hetkisillä sijoitusvoitoilla olisin kyllä voinut ostaa vielä kalliimman luurin. Olen aivan liekeissä, kun minulla on +650 euron voitot neljän kuukauden investointien jälkeen. Nyt harmittaa, että ostin niin vähän Stockmannia silloin, kun yhden osakkeen hinta oli vain 70 senttiä! Ajatelkaa, joskus sen hinta oli 20 euroa. Mikä arvonnousu olisi kyseessä, jos se olisi vielä mahdollinen! Mutta 650 euroa ei vielä riitä vuoden sapattivapaalle, ei... Sitä varten täytyisi oikeasti perehtyä "pisniksiin" .

-Haluan juosta ja retkeillä. Oli ihanaa keskittyä näihin minulle tärkeisiin asioihin lomalla. Juoksin joka toinen päivä pitkän lenkin tai lyhyen intervallitreenin, jos mieheni oli mukana käppäilemässä. 

Nämäkin kuvat ovat mieheni ottamat. 

Pyöräonnettomuus teki onneksi vain kahden viikon tauon juoksemiseen. Edelleen olkapää tuntuu hieman tärähtäessä, mutta sen kestää. Meidän oli tarkoitus myös tehdä kesällä pyörälenkkejä yhdessä, mutta mieheni juuri korjattu pyörä olikin juuri se, jonka valitsin fillarikseni onnettomuuspäivänä. Nyt se täytyy taas fiksata ennen käyttöä. Ja pyöräliikkeissä on kaikkien aikojen ruuhka. Positiivinen ongelma! Emmeköhän pääse satuloiden selkään vielä tänä kesänä kuitenkin.

-Haluan syödä edes kerran Sergio's - ravintolan terassilla Turussa. Ravintolasyöminkejä on kova ikävä, eikä noutoruoka ole koskaan sama asia. Olin kuitenkin järkyttynyt, miten täyteen ammuttuja jokilaivat olivat heti 1.6.2020 rajoitusten höllennyttyä. Nautinto häviää, jos joutuu pelkäämään jatkuvasti tiivistyviä lähikontakteja. Toivotaan kuitenkin, että kaikille löytyy turvallinen tapa rentoutua myös ravintolassa.

Toisaalta tee kodin rauhassa on parasta. 

-Haluan jatkaa verannan viimeisen ikkunan ja oven skrapausta ja seinän maalausta, mutta erityisesti taulujen. Minulla on ollut pitkä tauko kuvataidepuolella. Lähinnä olen hiulannut yhtä ikonia ja menettänyt fiiliksen. Minulla ei ole tällä hetkellä tarpeeksi isoa taulupohjaa yhdelle visiolleni eikä tarvikkeita pohjan tekemiseenkään. Olen myös jotenkin lannistunut siitä, että "pitäisi" olla instassa jakamassa taidekuvia ja olla älyttömän aktiivinen. Some ei vain ole minun juttuni, vaikka näenkin sen hyödyt kaikessa. Haluan kuitenkin taiteilla itseäni ja elinpiiriäni ajatellen enkä miettiä  mitä joku muu tästä ehkä ajattelee ja moniko tästä tykkää. Pidin nanosekunnin ajan instatilini julkisena. Sinä aikana sain monta brasilialaista seuraajaa (ihan taiteilijoita, ei valeprinssejä) ja yhden Sami Sykön tykkäyksen. Ehkä tätä voi pitää jo saavutuksena!

Pukettisuoneni tyrehtyi. Ehkä tässä oli riittävästi toiveita. Kysyin äsken mieheltäni, mitä hän haluaisi tehdä tulevana kesänä - mitä tulee ekana mieleen. Vastaus: Ei mitään! Ehkä se on parasta. Mihin lopulta tarvitsemme näitä listoja? Sen kun eletään vaan ennen kuin kuoppa kajahtaa.

Mitkä asiat kuuluvat sinun kesän tai koko elämän pukettilistaasi?

Kukkapuketit, kohta maahan istutetut.