Tunnin postaus Suomen tilasta

Mitä ihminen ehtii tehdä tunnissa? Ainakin lukea lehden, syödä aamupalan ja ihmetellä, miten nopeasti tunti elämästä kuluu. Etenkin kirjoittaessa. Usein lyhyeksi ajatellut postaukseni ovat paisuneet pitkiksi analyyseiksi, joiden näpyttämiseen saan helposti käytettyä koko aamupäivän. Nyt en kuitenkaan ehdi kirjoittaa kuin tunnin, sillä vapaapäiväni on täynnä asioita, jotka olen sullonnut yhteen voidakseni tehdä kaikkea sitä mitä haluan. Jotkut ihmiset ohjelmoivat jokaisen vapaahetkensä kalenteri kädessä, mutta minä kuulun yleensä elämäntapaolijoihin. Uskoisin, että hetkessä eläminen on lisääntynyt tänä keväänä merkittävästi, kun täyteen ahdetut kalenterit ovat tyhjentyneet. Täyttyvätkö ne uudelleen, vai olemmeko tiellä kohti pysyvää muutosta?

Nykyhetken ja tulevaisuuden analyysi on aina suosittua mediassa (mistä muusta löytäisi jatkuvasti uutta työstettävää, joka kiinnostaa kansalaisia?), mutta erityisesti nyt. Kuka maksaa laskun, miten selviämme kriisistä, kuinka syvä lama on edessä ja niin edelleen. Löydämme tulevaisuusuhalla väritettyä tekstiä ja uutisointia niin sosiaalisesta, taloudellisesta kuin ekologisesta näkökulmasta.

Aina ei tiedä, onko uutisten ja analyysien seuraaminen hyvä vai huono asia. Suomalaista mediaa on syytetty pelon lietsonnasta etenkin koronapandemian alkuvaiheissa. Valtaosa tartunnan saaneista ei sairastu vakavasti, mutta silti uutisointi koski usein koronaviruksen vakavimpia oireita ja kauhuskenaarioita. Kansalaisia on aina peloteltu milloin milläkin, syystä ja syyttä. Pelko on hyvä renki, mutta huono isäntä. Koronavirus on silti vakavin uhka suomalaisille sitten sodan. Ellei lasketa pitkän tähtäimen huolenaiheita, kuten ilmastonmuutosta ja luonnon monimuotoisuuden asteittaista häviämistä.

Silti olemme usein eniten huolissamme taloudesta - omasta, kansakunnan ja maailman. Se on ymmärrettävää, tarvitsemmehan rahaa elämiseen ja markkinayhteiskunta pallon pyörimiseen. Silti vähälläkin pärjää, jos tilanne on väliaikainen. Pitkän juoksun rahavaikeudet romahduttavat koko elämän kaikkine osa-alueineen. 

Terveys on kaikkein tärkeintä, mutta kuten tilanne ympäri maailmaa osoittaa, rahalla saa parhaan turvan sairauden varalle. Syntymällä hyväosaiseksi saa myös sellaisia elämänmahdollisuuksia, joita köyhille ei usein suoda. Vaikka Suomessa kaikki ovat olevinaan samalla viivalla, on silti karu fakta, että vähäosaisuus periytyy ja vaikuttaa koko elämänkulkuun. Millaiseksi tilanne muodostuu nyt, kun merkittävä osa väestöstä on jäänyt työttömäksi? Monet nuoret vaille sitä ensimmäistä valmistumisen jälkeistä oman alan työpaikkaa. Olemmeko tiellä kohti syvempikuiluista luokkayhteiskuntaa? 

Ymmärrän kuuluvani itse hyväosaisiin, vaikka porvarien ja torpparien jälkeen syntyi kaksi duunarisukupolvea ennen minua. Itse asiassa sukumme rahat ja jugend-asunnot hupenivat nekin viime vuosisadan alun talouskriisin syövereihin ja työntekijöilleen rahoja lainanneen esi-isäni ehkä liian hyväsydämiseen ratkaisuun. En ole saanut koskaan penniäkään perintöä, sillä sellaista ei ole. En myöskään muuta rahallista avustusta - ainoastaan työntekoeetoksen, jonka perinteisintä mallia jossain määrin kyseenalaistan. Ehkä olen myös perinyt jonkinlaisen ikuisen valmiustilan, kiitos 1990-luvun laman. Varuillaolon ansiosta minulla oli koronakriisin puhjettua sen verran säästöjä, että saatoin jopa laittaa osan sijoituksiin markkinoiden romahdettua. 

Entä se lamapelko? Ensin mediassa toitotettiin tavissijoittajien historiallista markkinarakoa, mutta nyt on palattu varovaisiin ja jopa huolestuttaviin analyyseihin nopean kurssinousun aiheuttamasta kestämättömyydestä. Sitä minäkin pohdin laajentaessani osakesalkkuani kuin karkkikaupan namulaarien äärellä. Jos edessä on taantuma, miksi kurssit nousevat sijoittajien kuplamaailmassa? 

Annoin toivottavasti viisaan pelon vaikuttaa ja myin juuri kolmasosan sijoituksistani pois, jolloin kurssit olivat vielä ennätyslukemissa romahduksen jälkeisen pitkän nousun jälkeen. Sain noin viidensadan euron voitot miinus verot, mutta rahaa sekin todella on. Nyt voin odotella uutta maailmanloppua ja sijoittaa sitten osan rahoista uudelleen. Huomaan kuitenkin alkavani varautua yhä enemmän siihen, että tililläni on ylimääräistä käyttörahaa. Toivottavasti sitä löytyy vielä joskus Suomen valtioltakin, muutoin kuin painamalla lisää seteleitä. 

Kappas, tunti on kulunut. Kovin syvälle Suomen tilaan ei päästy, mutta pintauinti voi olla syväsukellusta viisaampaa. Pinnalla uivat iloiset, koronaa pelkäämättömät lapset. Rannalla auringossa etätyöpäiviään paistattelevat aikuiset ovat huolestuneempia lastensa uimataidosta kuin yhä meille monilta osin tuntemattomasta uhasta. 

Siksi monia pelottaa sukeltaa syvälle. Emme näe eteemme ja raajoihimme osuu kaikenlaista limaista ja pelottavaa liejua, jota merileväksikin kutsutaan. Pahimmillaan petokala nappaa varpaasta kiinni ja kiskoo meidät yhä syvemmälle pohjamutiin. Kaiken pelon saa aikaan pimeys tai pikemminkin varjot aistimaailmoissamme. Kun emme näe tarkasti eteemme, alamme pelätä kuvitteellista tai pahimmillaan toteutuvaa näkymää.

Vanha presidentti Mauno Koiviston viisaus pätee tässäkin ajassa ja hetkessä: Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin. 

Kuvat: mieheni ottamia. Näpytin tämänkin postauksen puhelinsossuna, uutta Huaweita yhä odotellessa...