Kirppis-, osto- ja myyntikesä alkoi!

Nyt olen minäkin uskaltautunut kirppistelemään pitkän tauon jälkeen. Melkein tuli jo vieroitusoireita, mutta toisaalta hamsteripaussi teki hyvää. Löysin keväällä siivoamastani kellarista vaikka mitä unohdettuja aarteita lähinnä mummoni jäämistöstä. Samalla ymmärsin säilyttäväni aivan turhaan sellaisia esineitä, jotka eivät - niin - konmarituksen hengessä - tuota minulle enää iloa.

Rakkausmuumi jää ehkä omaan käyttöön. 

Mitään en ole vielä myynyt, mutta veikkaan ainakin muumimukien löytävän vielä uuden kodin, ehkä montakin. Muumeja on kertynyt minulle 24 kappaletta 1990-luvulta lähtien. Niistä kuusi varastettiin avonaisesta muuttopakusta asuessani vielä yliopistosäätiöllä. Olen usein miettinyt, että ehkä varas nauttii kupeista enemmän kuin minä. Tottakai juuri nuo pöllityt mukit olisivat olleet tänään niitä arvokkaimpia. Vinkki: älä koskaan kirjoita muuttolaatikoihin liian eksaktia sisältöä!

Jotkut Muumi-aiheet ovat ihan kivoja, mutta minulla ei ole koskaan ollut minkäänlaista rakkaussuhdetta Muumeihin. Sinänsä hienot nyky-Teema-kupit ovat liian paksuja, painavia ja "kolhoja" kahvikupeiksi ja erityisesti teehifistelyyn. Jotkut muumikupit taas alkavat olla niin arvokkaita, etten ehkä uskalla kohta antaa niitä ainakaan lapsivieraiden käsittelyyn. Parempi siis myydä kupit oikeaan käyttöön (lapsen käyttökin toki on sitä) - tai ehkä pitäisi vielä odottaa arvonnousua? Joka tapauksessa kuppien myynti vapauttaisi minulle kokonaisen keittiön hyllyn kaikille kirppislöydöilleni!

Tai vaikka Marimekon laventelinvärisille Primavera-astioille, joita menin ostamaan alesta vastoin periaatteitani. En tarkoita alea, vaan sitä, että astiat valmistetaan Thaimaassa. Kuppien muoto ja kuvio on kuitenkin sen verran kiva, että kävi klassisesti.

Joku voisi kysyä, miten tämä muki eroaa Teemasta kahvinjuonnin suhteen, mutta ero on olennainen! Tämä kuppi on hieman ohuempi ja suipompi, jotenkin vaan mukavampi kädessä kuin Teema. Mikään ei ole niin ihanaa kuin katsella kahvipöydässä omia turhia ostojaan sateen ropistessa ja syödä samalla kuivunutta, ei itse tehtyä alepullaa. Tai noh, ehkä tämä on parasta juuri tällä hetkellä. 

Eikä tässä vielä kaikki Marimekon saralla. Yritän saada osakkeiden arvoa nousemaan, joten ostin vielä Suomessa painetun kerniliinan.

Kuten ylemmästä kuvasta näkyy, ostin myös kukkaruukun, joka odotti minua pöydällä yksinäisenä. Tarkoitukseni oli alunperin ostaa kaksi ruukkua (eikä mitään muuta!) , mutta yhdestä on paha nyhjäistä kahta. Katsotaan, tuleeko ruukkuja vielä myyntiin verkkokauppaan, mutta tämä liila Primavera lopetetaan tuotannosta. Silloin on parempi ostaa, jos jotain oikeasti haluaa. Enkä kyllä ole ostanut muuta kuin liikaa viiniä ja ruokaa tänä koronakeväänä!

Kerniliina sopii kivasti räsymaton väreihin ja harmaasävyiseen tapettiin, mutta tärkeintä on vanhan pöydän suojaus ja puhtaanapito esteettisellä tavalla. 

Tehdessäni kesän ekan kirppisreissun, huomasin, että minusta on tullut selvästi krantumpi. Jätin monia löytöjä harkintaan eli toisin sanoen niitä enemmän tarvitseville. Skippasin esimerkiksi turkoosit Arabian Koko-kupit (lähinnä Primavera-ähkyn takia) ja läjäpäin kirjoja, jotka kyllä kiinnostivat, mutta hintaa oli liikaa niin kulahtaneille yksilöille. En kuitenkaan voinut vastustaa kirjailija Ilmari Kiannon siivilinäkökulmaista sotapäiväkirjaa, josta maksoin 3,5 euroa.

Olen lukenut digitoituja, rintamalla kirjoitettuja sotapäiväkirjoja paljon etsiessäni tietoa etenkin mieheni suvun meille pitkälti tuntemattomaksi jääneistä jäsenistä. Kansallisarkistosta voi tilata helposti oman sukulaisensa tiedot, jolloin usein saa käsiinsä myös tarkat sota-ajan palvelussijainnit. Kun ne ovat tiedossa, pystyy lukemaan oikeita digitoituja sotapäiväkirjoja ja löytämään sieltä parhaimmillaan sukulaisen itse kirjoittamat merkinnät. Sotapäiväkirjat ovat todella mielenkiintoista, tunteita herättävää ja toisinaan hyvin monotonistakin luettavaa. Sodankäynti oli etenkin asemasodan aikaan pitkälti odottelua. Kiannon kirja liittyy kuitenkin talvisotaan ja paikantuu Suomussalmelle ja Raatteen tielle, jonka lähellä Kianto asui Turjanlinnan kodissaan.

Ilmari Kianto on alkanut kiinnostaa minua yhä enemmän siksi, että ostaessani joskus kirpputorilta erään kuolleen naisen vanhat valokuvat, niiden joukossa oli kuvia Ilmari Kiannon hautajaisista. Olen yrittänyt selvittää, mikä yhteys naisella tai hänen perheellään oli Kiantoon. Tästä naisesta kirjoitin aikanaan hautausmaa-aiheiseen postaukseenikin.

Ja sitten maallisempiin löytöihin, mutta pysytään "mummojen ajassa". Hassisen kirppiksellä Turussa on yksi pöytä, jonka olen profiloinut kutovan mummelin vakiopöydäksi. Olen ostanut mummelilta jo lukuisat erittäin laadukkaasti kudotut villasukat mielestäni liian edullisesti vaivannäköön nähden. Nyt löysin pöydältä kaksi virkattua kukkaruukunalusta, jotka ostin toivottavasti vielä kahden Primavera-ruukun alle.

1930-luvun keittiönpöytämme ei kestä yhtään kosteutta, lakkapinta alkaa säröillä heti. Siksi näitä kudottuja pohjallisia ei voi olla koskaan liikaa!

Harmi kyllä en ole itse niin taitava kutomaan tai virkkaamaan, että kykenisin tasaiseen laatuun. En ole perinyt tässä suhteessa äitini, mummoni ja isoisoäitieni taitoa. Kaikki nuo geenit menivät siskolleni. Itse asiassa taidan olla ainoa sukumme nainen, joka ei ole keskivertoa selvästi parempi käsitöissä! Muistan tämän aina katsoessani käsityönopettaja-isomummoni Singeriä.

Seuraava löytönikin on käsityö: vallan sympaattinen vanha puukiulu! Se maksoi vain 3 euroa ja pitää vielä vedenkin. Voisin viedä sen saunaan, mutta taidan kuitenkin käyttää sitä kukkatelineenä verannalla, (jossa taas Singeriä ei ehkä kannattaisi säilyttää). Pidän esineistä, joilla on monta toimivaa funktiota.

Toiminnallisena joka kodin arjen pelastajana on lanseerannut itsensä myös Tupperware. Samalta ilmeisen pedantilta virkkausmummolta löytyi läjäpäin todella vanhoja, mutta priimoja tupperiastioita! Nyt ostamani astiat taitavatkin lojua tiskialtaassa muiden tiskien joukossa, mutta googlettamalla Tupperware vintage orange pääset välittömästi kärryille astioiden ulkonäöstä (en voi nyt mennä tiskaamaan ja kuvaamaan vasta sitten, sillä illan elokuva-aikataulumme menee muuten pieleen, heh!). Osa astioistani löytyy myös tästä videosta!

Kyllähän tupperit ovat laadukkaita, kuten luvataan. Jo 1940-luvulla keksityn jenkki-innovaation kuljetti Suomeen 1960-luvulla itse Elisabeth Rehn! Sama nainen, jonka ansiosta Popeda hoilaa menettäneensä kersantti Karoliinan armeijaan. Aikamoinen naisarmeija näkyy myös näissä vanhoissa Tupperware-mainoksissa. Missä ovat miehet? Varmaankin ruokapöydissä tai olohuoneen nojatuoleissa odottamassa hellää hoivaa. Sanon tämän kaikella rakkaudella ja lopetan jumitukseni tässä idylliperheiden muovikippoaiheessa.

Paitsi sellainen lisäys vielä, etten koskaan osta muovi- tai metalliastioita, ellei niitä voi turvallisin mielin käyttää. Liialliset naarmut, joskus hyvin vähäisetkin, saavat minut jatkamaan matkaa. Parin euron Briteissä tehdyt Tupperi-purkit päätyivät kuitenkin priimoina ostoskoriin. Minulla on entuudestaan saman sarjan oranssi isompi purkki. Apua, aloin nyt jotenkin innostua retro-Tupperista. En kyllä halua alkaa kerätä lisää muovia. Enkä yhtään mitään uutta asiaa, sillä ei ole tilaa. Pitääkö muuten kukaan enää Tupperware-kutsuja? Tuntuu, että meillä kotona oli 1990-luvulla AINA sellaiset, tai sitten äitini meni niihin. Kuulkaa, palaan Tupperiin vielä uudessa postauksessa. Kaikkea voi kirppismatka teettää!

Mummelilta olisi ollut vaikka mitä muutakin kiinnostavaa myynnissä, kuten Arabian MS-mallin Schilkinin kermakko valkoisena, mutta minulla on se jo vaaleansinisenä. En ole ostanut tuplakappaleita, vaikka ehkä olisi pitänyt hinnan ollessa vain 5 euroa. Myös usalaisen vintagekeräilymerkin Anchor Hockingin maitolasiset sokerikko ja kermakko jäivät pöydälle, sillä saman sarjan muita osia on niin vaikea löytää. Toisaalta, jos olisin aina ostanut ne Anchorit, jotka ovat tulleet vastaan, minulla ehkä olisi jo koko serviisi! Niiden arvo on eBayssa huikea, mutta Suomessa osia saa jopa eurolla.

Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä... tätä voi jo oikeasti pitää löytönä!

Arabian erittäin suositun ja kalliin Emilia-sarjan purkki kuudella eurolla! Kansi puuttuu - ehkä aika olennainen asia jollekin, muttei minulle! Tämäkin aarre löytyi virkkausmummun pöydän peränurkasta.

Purkki sopii hienosti Arabian Heini-sarjan kulhon viereen, jossa säilytän yleensä sitruunoita. Ehdotin miehelleni Emilia-purkista minulle avainastiaa, sillä avaimeni ovat aina ja iänkaikkisesti hukassa. En kuitenkaan halua, että purkki naarmuuntuu, joten avaimet jäänevät jatkossakin piiloksiin. Ne aina menevät sinne itse, sillä hoodeilla raikuva vakiohuutoni on: mihin mun avaimet on taas menny!?

Voisin vaihtaa Muumi-mukin Emilian kanteen tai käyttää riihikuivaa rahaa, jos joltain kansi sattuu löytymään! 

Sellaisia löytöjä tällä kertaa. Sopivasti, ei liikaa eikä liian vähän. Samalla reissulla hain meille peräti neljännet Hesburger-ateriat kolmen viikon sisällä. Nyt on pakko himmailla tahtia, vaikka halloumihampurilainen maistuikin niin hyvältä, ettei morkkista oikeastaan syntynyt. 

Miksi muuten selittelen näin paljon ostojani? Onko tahaton ostolakko muokannut ajatteluani? Kun syödään ja hankitaan mitä mieli milloinkin tekevi (vastuullisesti mielellään), saadaan Suomi uuteen nousuun!

Hyvää kirppistelyä ja shoppailukesää itse kullekin!