Maailma on onnistujien
... vaikka epäonnistujien maailma on usein kiinnostavampi.
Tällainen lause piirtyi mieleeni ja kuului lopulta lannistuneina sanoina keskustellessamme mieheni kanssa epätasaisesti jaetuista onnen palikoista.
Tuurista, jolla ei ole välttämättä mitään tekemistä lahjakkuuden kanssa. Silti lahjakkaatkin tarvitsevat onnenkantamoisen ennemmin tai myöhemmin.
Liityttyäni Instagramiin ja alettuani ensimmäisen kerran katsoa oikein kunnolla mitä ihmiset siellä julkaisevat, yllätyin, miten kovatasoista tekstiä kaiken kuvakaaoksen ja "tiktok-pelleilyn" keskeltä löytyy. "Heippahei ja ihanaa viikonloppua" on yleinen julkaisun sisältö, mutta kyllä Instasta löytyy paljon pureksittavaakin, jopa täysin julkaisukelpoista purukumia.
Ja miksei löytyisi? Vaikkei minulla ole asiasta vielä juurikaan omakohtaista kokemusta, uskon, että kustannustoimittajat heittävät ö-mappiin todella lahjakkaiden kirjoittajien tyylinäytteitä. Sellaisia, jotka joku toinen lukija julkaisisi aivan ehdottomasti. Sitä varten tekstejä pitäisikin tarjota kaikkialle.
Mutta. Kun. Ei. Jaksa.
Ei jaksa olla kilpailun kappale, erottautumiseen pyrkivä pelinappula maailmassa, jossa jokainen haluaa olla jotain. Pelinappulana olen edennyt jo ihan tarpeeksi töissä. Nyt eletään shakkimatti-vaihetta, vaikka toivon olevani musta hevonen.
Osittain tätä aihepiiriä käsittelee yksi syksyn tuoreimmista ja ehkä kohutuimmista kirjoista, bloggaaja-toimittaja Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsynyt. Eli kuinka olla tarpeeksi maailmassa, jossa mikään ei riitä. Täytyy lukea se, sitten joskus kun ehtii, vaikka olenkin milleniaaleihin nähden yli-ikäinen.
Olin uupunut jo lankapuhelinaikana siihen, että koko ajan joku haluaa (minusta tai minulta) jotain, heh. Nyt vaatimus- ja riittämättömyysongelma on paisunut entisestään somen ja individualismin yliotteen sekä yhteiskunnallisen kehityksen ja taantumuksen myötä.
Ajattelinkin nyt vain katsella rauhassa ympärilleni jalat tiukasti maassa pitäen, kuinka toiset väkertävät hirttoköysiä elämän kulisseihin. Lohtuna voin sentään jo tässä kohtaa sanoa, ettei näihin köysiin kuole, sillä työnantajat, päättävät tahot, seuraajat, mainostajat tai lainausmerkilliset ystävät katkaisevat ne joka tapauksessa siinä kohtaa, kun he eivät enää tarvitse sinua ja palveluksiasi.
Elämän valinnat ja muiden odotukset eivät saisi sopia liian hyvin samaan lauseeseen, eivät välttämättä ollenkaan. Ehkä onnellisimpia ovat he, jotka eivät oikealla tavalla välitä muiden mielipiteistä tai siitä, mihin muottiin vaikkapa työnantaja tai vanhemmat heidät haluavat laittaa.
Vaan entäpä, kun tarjoat hengentuotostasi yhdelle ihmiselle, joka päättää tulevaisuudestasi? Kun palvelu, jota tarjoat, on jotain aivan muuta kuin tavaran siirtoa paikasta A paikkaan B? Vaikka kesätyöntekijällekin kielteinen päätös työn jatkosta voi olla musertava ja itsetuntoa koetteleva, mikä onkaan tunne, kun koko leipäsi on kiinni kirjoittamisesta tai taiteesta? Ehkä tämä on suurin syy, miksen uskalla heittäytyä. Kiitos, mutta ei kiitos.
Vuodatus jatkuu. Uskon, että monella kirjoittavalla ihmisellä tulee toistuvasti eteen tilanne, että joku on juuri saanut julkaistua teoksen, jonka aihepiiriä on jo raakileissaan käsitellyt itse. Joskus voi käydä jopa niin, että teosten sisällöt ovat sanomaltaan hyvin lähellä toisiaan - toinen on vain julkaistu, toinen ei. Maailma ei ole vain onnistujien, vaan niiden, jotka ehtivät ensin.
Tai niiden, jotka luovat jostain tavallisesta asiasta brändätyn tuotteen. Tällainen on kaikesta erikoisuudestaan huolimatta kesän juomahitti Pink Riesling, joka syntyi vahingossa sekoittamalla valkoviiniä ja roseviiniä keskenään. Vaikka olisit itse tehnyt niin tarkoituksella joka kesä ja todennut yhteensopivuuden, rahat ja menestyksen käärii ainoastaan se, joka keksii pistää koko paketin pulloon ja tarjota sitä riesling-huumaiselle kansalle. Lisäksi tarvitaan toki kontaktit oikeisiin ihmisiin, jotka innostuvat ideasta ja joilla on rahaa sen toteuttamiseen.
Jos on onnistunut käymään some- ja bloggausvuoropuhelua vuosikaudet ja kasvattamaan yleisöä niin, että yritykset ovat jatkuvasti ottamassa yhteyttä, menestyksen muurit voivat olla helpommin ylitettävissä. Sama koskee verkostoitumista taidepiireissä. Kun olet saanut näyttelysi johonkin kovaan paikkaan tai päässyt taiteilemaan residenssiin, seesami aukenee. Nälkätaiteilijat voivat sitten noukkia sesaminsiemeniä kadulta ja yrittää elättää itsensä koronan kouraisemassa maailmassa, jossa taiteen pitäisi olla pelastus eikä turhake.
Kirjoitan tätä apaattista tekstiä jälleen reilusti kello 23 jälkeen, mieheni hoputtaessa meitä jo nukkumaan. Herätys kello kuusi työhön, joka ei palkitse ajattelevia (pikemminkin rankaisee) tai joksikin aikovia. Mutta joskus täytyy myös vuodattaa. Enpä muuten olekaan itkenyt aikoihin. En nytkään, en vain jaksa. Letaaliflegmaattisuus voi olla pahempi olotila, jos se kestää pitkään. Minulle päiväkin on liikaa, sillä minut on luotu iloitsemaan.
Kuten miehenikin. Olemme kaksi taiteellista sielua maailmassa, jota ei ole luotu meitä varten. Ei, me olemme täällä maailmaa varten, yritän joskus optimistina ajatella.
Nyt, kun mieheni lyhytelokuva esitetään eräillä alansa jossain määrin arvostetuilla festivaaleilla, hän ei voi koronatilanteen vuoksi osallistua itse näytökseen kuuluessaan tuplasti riskiryhmään. En uskalla minäkään mennä. Tällaisilla pienillä suurilla askeleilla ja meriiteillä on kuitenkin suuri merkitys taiteelliselle omanarvontunnolle sekä kokonaisuudelle, jota arjeksikin kutsutaan.
Kirjoittaessani, soittaessani tai maalatessani tunnen olevani enemmän kuin osieni summa, mieheni taas tehdessään elokuvaa (johon kuuluu myös kirjoittaminen ja äänimaailmojen työstäminen). Ja kun me voimme luoda jotain yhdessä, tuntuu siltä kuin universumi laajenisi. Parhaimmillaan loputtoman flow-tilan katkaisee muun maailman meille asettamat vaateet.
Kun voi kokea kotona jotain tämän tasoista, ei halua tarjota itseään kodin ulkopuolelle kanahaukkojen ateriaksi. Silti on tärkeää uskaltaa, olla valmis asettamaan itsensä alttiiksi pettymyksille.
Koska meillä on hyvin samanlainen tunne-elämä ja sielujen liikehdintä, ymmärrämme täysin toistemme tuotokset nyansseineen. Kuitenkin leveä-ääninen "kerro asias" puhelimessa saattaa ihmetellä vaikkapa kirosanojen puutetta, vaikka se ei olisi kokonaisuuden kannalta lainkaan olennainen asia. Onko se milloinkaan?
Niin, eri ihmiset näkevät kokonaisuuden ja siihen kuuluvat tai siitä puuttuvat asiat täysin eri tavoin. Siksi esimerkiksi kriitikon työ on jatkuvaa likapyykin vastaanottoa.
Arvaatteko, mikä on yksi tragikoomisimpia asioita elämässäni? Se on se, että voin lukea oman nimeni kaupungin likaviemärien kansista. Jollet usko, katso seuraavan kerran.
Onneksi kaikki kannet eivät tule samalta toimittajalta. Ja toisaalta, viemärit ovat arvokasta työtä eli puhdistamista varten. Annan siis nimeni tärkeälle työlle. Kaikesta maailman mudasta ja liejusta pitäisi löytää kirkas ydin. Se, joka on niin puhdas ja virvoittava, että sitä tekee mieli juoda. Sitä tekee mieli saada aina lisää, suodattamatta.
Kyllä, tälle haluan nimeni antaa.
Aamulla maailma on taas parempi paikka. Sellainen, jossa kaikki ovat hetken verran onnistujia.
Aamulla kello 7:00: onnistuin ainakin saamaan pikakahvin kuppiin enkä pöydälle, kuten toissa aamuna. Tästä tulee parempi päivä, uskon niin.
Ja tulikin. *klik* <- julkaisunappi :D
Tällainen lause piirtyi mieleeni ja kuului lopulta lannistuneina sanoina keskustellessamme mieheni kanssa epätasaisesti jaetuista onnen palikoista.
Tuurista, jolla ei ole välttämättä mitään tekemistä lahjakkuuden kanssa. Silti lahjakkaatkin tarvitsevat onnenkantamoisen ennemmin tai myöhemmin.
Liityttyäni Instagramiin ja alettuani ensimmäisen kerran katsoa oikein kunnolla mitä ihmiset siellä julkaisevat, yllätyin, miten kovatasoista tekstiä kaiken kuvakaaoksen ja "tiktok-pelleilyn" keskeltä löytyy. "Heippahei ja ihanaa viikonloppua" on yleinen julkaisun sisältö, mutta kyllä Instasta löytyy paljon pureksittavaakin, jopa täysin julkaisukelpoista purukumia.
Ja miksei löytyisi? Vaikkei minulla ole asiasta vielä juurikaan omakohtaista kokemusta, uskon, että kustannustoimittajat heittävät ö-mappiin todella lahjakkaiden kirjoittajien tyylinäytteitä. Sellaisia, jotka joku toinen lukija julkaisisi aivan ehdottomasti. Sitä varten tekstejä pitäisikin tarjota kaikkialle.
Mutta. Kun. Ei. Jaksa.
Ei jaksa olla kilpailun kappale, erottautumiseen pyrkivä pelinappula maailmassa, jossa jokainen haluaa olla jotain. Pelinappulana olen edennyt jo ihan tarpeeksi töissä. Nyt eletään shakkimatti-vaihetta, vaikka toivon olevani musta hevonen.
 |
| Risteyksissä on se ongelma, että niihin päätyy aina uudelleen. Mikä on oikea tie? Sitä arpoessa voi tapahtua peräänajo, jonka ansiosta päätyykin aivan eri suuntaan. Tai jää lanan alle. |
Osittain tätä aihepiiriä käsittelee yksi syksyn tuoreimmista ja ehkä kohutuimmista kirjoista, bloggaaja-toimittaja Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsynyt. Eli kuinka olla tarpeeksi maailmassa, jossa mikään ei riitä. Täytyy lukea se, sitten joskus kun ehtii, vaikka olenkin milleniaaleihin nähden yli-ikäinen.
Olin uupunut jo lankapuhelinaikana siihen, että koko ajan joku haluaa (minusta tai minulta) jotain, heh. Nyt vaatimus- ja riittämättömyysongelma on paisunut entisestään somen ja individualismin yliotteen sekä yhteiskunnallisen kehityksen ja taantumuksen myötä.
Ajattelinkin nyt vain katsella rauhassa ympärilleni jalat tiukasti maassa pitäen, kuinka toiset väkertävät hirttoköysiä elämän kulisseihin. Lohtuna voin sentään jo tässä kohtaa sanoa, ettei näihin köysiin kuole, sillä työnantajat, päättävät tahot, seuraajat, mainostajat tai lainausmerkilliset ystävät katkaisevat ne joka tapauksessa siinä kohtaa, kun he eivät enää tarvitse sinua ja palveluksiasi.
Elämän valinnat ja muiden odotukset eivät saisi sopia liian hyvin samaan lauseeseen, eivät välttämättä ollenkaan. Ehkä onnellisimpia ovat he, jotka eivät oikealla tavalla välitä muiden mielipiteistä tai siitä, mihin muottiin vaikkapa työnantaja tai vanhemmat heidät haluavat laittaa.
Vaan entäpä, kun tarjoat hengentuotostasi yhdelle ihmiselle, joka päättää tulevaisuudestasi? Kun palvelu, jota tarjoat, on jotain aivan muuta kuin tavaran siirtoa paikasta A paikkaan B? Vaikka kesätyöntekijällekin kielteinen päätös työn jatkosta voi olla musertava ja itsetuntoa koetteleva, mikä onkaan tunne, kun koko leipäsi on kiinni kirjoittamisesta tai taiteesta? Ehkä tämä on suurin syy, miksen uskalla heittäytyä. Kiitos, mutta ei kiitos.
Vuodatus jatkuu. Uskon, että monella kirjoittavalla ihmisellä tulee toistuvasti eteen tilanne, että joku on juuri saanut julkaistua teoksen, jonka aihepiiriä on jo raakileissaan käsitellyt itse. Joskus voi käydä jopa niin, että teosten sisällöt ovat sanomaltaan hyvin lähellä toisiaan - toinen on vain julkaistu, toinen ei. Maailma ei ole vain onnistujien, vaan niiden, jotka ehtivät ensin.
Tai niiden, jotka luovat jostain tavallisesta asiasta brändätyn tuotteen. Tällainen on kaikesta erikoisuudestaan huolimatta kesän juomahitti Pink Riesling, joka syntyi vahingossa sekoittamalla valkoviiniä ja roseviiniä keskenään. Vaikka olisit itse tehnyt niin tarkoituksella joka kesä ja todennut yhteensopivuuden, rahat ja menestyksen käärii ainoastaan se, joka keksii pistää koko paketin pulloon ja tarjota sitä riesling-huumaiselle kansalle. Lisäksi tarvitaan toki kontaktit oikeisiin ihmisiin, jotka innostuvat ideasta ja joilla on rahaa sen toteuttamiseen.
Jos on onnistunut käymään some- ja bloggausvuoropuhelua vuosikaudet ja kasvattamaan yleisöä niin, että yritykset ovat jatkuvasti ottamassa yhteyttä, menestyksen muurit voivat olla helpommin ylitettävissä. Sama koskee verkostoitumista taidepiireissä. Kun olet saanut näyttelysi johonkin kovaan paikkaan tai päässyt taiteilemaan residenssiin, seesami aukenee. Nälkätaiteilijat voivat sitten noukkia sesaminsiemeniä kadulta ja yrittää elättää itsensä koronan kouraisemassa maailmassa, jossa taiteen pitäisi olla pelastus eikä turhake.
Kirjoitan tätä apaattista tekstiä jälleen reilusti kello 23 jälkeen, mieheni hoputtaessa meitä jo nukkumaan. Herätys kello kuusi työhön, joka ei palkitse ajattelevia (pikemminkin rankaisee) tai joksikin aikovia. Mutta joskus täytyy myös vuodattaa. Enpä muuten olekaan itkenyt aikoihin. En nytkään, en vain jaksa. Letaaliflegmaattisuus voi olla pahempi olotila, jos se kestää pitkään. Minulle päiväkin on liikaa, sillä minut on luotu iloitsemaan.
Kuten miehenikin. Olemme kaksi taiteellista sielua maailmassa, jota ei ole luotu meitä varten. Ei, me olemme täällä maailmaa varten, yritän joskus optimistina ajatella.
Nyt, kun mieheni lyhytelokuva esitetään eräillä alansa jossain määrin arvostetuilla festivaaleilla, hän ei voi koronatilanteen vuoksi osallistua itse näytökseen kuuluessaan tuplasti riskiryhmään. En uskalla minäkään mennä. Tällaisilla pienillä suurilla askeleilla ja meriiteillä on kuitenkin suuri merkitys taiteelliselle omanarvontunnolle sekä kokonaisuudelle, jota arjeksikin kutsutaan.
Kirjoittaessani, soittaessani tai maalatessani tunnen olevani enemmän kuin osieni summa, mieheni taas tehdessään elokuvaa (johon kuuluu myös kirjoittaminen ja äänimaailmojen työstäminen). Ja kun me voimme luoda jotain yhdessä, tuntuu siltä kuin universumi laajenisi. Parhaimmillaan loputtoman flow-tilan katkaisee muun maailman meille asettamat vaateet.
Kun voi kokea kotona jotain tämän tasoista, ei halua tarjota itseään kodin ulkopuolelle kanahaukkojen ateriaksi. Silti on tärkeää uskaltaa, olla valmis asettamaan itsensä alttiiksi pettymyksille.
Koska meillä on hyvin samanlainen tunne-elämä ja sielujen liikehdintä, ymmärrämme täysin toistemme tuotokset nyansseineen. Kuitenkin leveä-ääninen "kerro asias" puhelimessa saattaa ihmetellä vaikkapa kirosanojen puutetta, vaikka se ei olisi kokonaisuuden kannalta lainkaan olennainen asia. Onko se milloinkaan?
Niin, eri ihmiset näkevät kokonaisuuden ja siihen kuuluvat tai siitä puuttuvat asiat täysin eri tavoin. Siksi esimerkiksi kriitikon työ on jatkuvaa likapyykin vastaanottoa.
Arvaatteko, mikä on yksi tragikoomisimpia asioita elämässäni? Se on se, että voin lukea oman nimeni kaupungin likaviemärien kansista. Jollet usko, katso seuraavan kerran.
Onneksi kaikki kannet eivät tule samalta toimittajalta. Ja toisaalta, viemärit ovat arvokasta työtä eli puhdistamista varten. Annan siis nimeni tärkeälle työlle. Kaikesta maailman mudasta ja liejusta pitäisi löytää kirkas ydin. Se, joka on niin puhdas ja virvoittava, että sitä tekee mieli juoda. Sitä tekee mieli saada aina lisää, suodattamatta.
Kyllä, tälle haluan nimeni antaa.
Aamulla maailma on taas parempi paikka. Sellainen, jossa kaikki ovat hetken verran onnistujia.
 |
| Suora baana kohti sateenkaaren päätä ja toteutuvia unelmia. Ainakin siellä on tarjolla ruokaa, lepoa ja sadannen kerran nähtävä Bond-elokuva. |
Aamulla kello 7:00: onnistuin ainakin saamaan pikakahvin kuppiin enkä pöydälle, kuten toissa aamuna. Tästä tulee parempi päivä, uskon niin.
Ja tulikin. *klik* <- julkaisunappi :D
Ajattelin tätä kirjoitustasi lukiessa vahvasti kahta asiaa: 1) onneksi en ole enää nuori, ei tarvitse pyrkiä mihinkään ja 2) miten hienoa, että samoin ajattelevat ihmiset löytävät toisensa, kuten sinä ja miehesi. Siinä on vierellä kannustaja ja lohduttaja.
VastaaPoistaTällä hetkellä kirjojen julkaisussa on tärkeää löytää ansioitunut suosittelija. Sinut voidaan löytää vaikka novellikilpailun kautta. Jos siellä sattuu olemaan raadissa kykyjä etsivä vanhempi kirjailija, joka tykästyy tyyliisi ja suosittelee sinua kustantajalle, niin tod. näk. tekstisi luetaan tarkemmin kuin olisi luettu ilman suosittelijaa. Toinen olisi sitten se, heh heh, että olisit erottunut somessa jollain ääritempauksella ja nimesi olisi valmiiksi tuttu. En suosittele tätä.
Toivon sydämestäni, että kaikki toiveesi ja suunnitelmasi toteutuvat ja nimesi näkyy vielä muuallakin kuin likaviemärien kansissa. Pukkaa valmiiksi semmoinen tykitys, että arvioijat lankeavat loveen ja ihmettelevät, missä sinä olet piileksinyt tähän asti.
Somesta vielä, en meinaa jaksaa sitä. Menin nyt liittymään lopulta Facebookiin ja huomaan, että siellä on liikaa kaikkea. Blogimaailmakin on minulle vähän siinä ja siinä. Kysyn itseltäni, olisinko onnellisempi ilman koko nettiä. Toisaalta...
Kiitos vinkistä ja tuesta Marjatta! Miksi ihmeessä en ole ajatellut, että täytyy olla suosittelija? Niinhän se on vähän kaikessa, apurahojen hakemisessakin. Kirjoituskilpailuun ehkä osallistuin osittain ponnahdus pinnalle -taka-ajatuksella, kuten varmasti kaikki. Hölmönlaisen somenäkyvyyden jätän kernaasti jollekulle toiselle. Onneksi sieltä Facebookistakin pääsee pois, jos niin haluaa.
PoistaArvostan julkisuuden henkilöitä, jotka eivät levittele koko elämäänsä medialle. Se tekee myös henkilöstä kiinnostavamman. Vaikka toki kansan kosiskelu on tärkeää, mutta sen voi tehdä tosiaan verbaalitykityksellä.
Siihen pyrin, vaikka naurankin tässä samalla. Pahin viholliseni on ajan puute. Kaikki stoppasi taas kuin seinään palattuani töihin. Olen töissä tai työmatkalla yhteensä lähes 50 tuntia viikossa tällä hetkellä. Mutta uskon asioiden tapahtuvan silloin kun on tarkoitus. Ehkä jopa odotan jo eläkepäiviä, myös ensimmäisen mainitsemasi huomion takia.
Ja tosiaan, tuntuisi hyvin yksinäiseltä sudelta maailmassa ilman tätä arvokasta ihmissuhdetta. Kun vertaan elämääni aikaan ennen tätä liittoa, ymmärrän, miten valtava mahdollisuus oikeanlainen kumppani on omalle henkilökohtaiselle ja ammatilliselle kehitykselle. Vasta mieheni näki lahjani ja tuuppasi oikeaan suuntaan, jolta ei ole paluuta.
Kommentoin Marjatan tavoin, että on aivan mahtavaa ja ihanaa, että olette löytäneet puolisonne kanssa toisenne. Sanoisin, että sielunkumppanuus on harvinaista. Taidealan toimijat, vallankäyttö ja näennäinen demokraattisuus taas herättävät aivan toisenlaisia ajatuksia (ja sisäistä taistelua ja pyrkimystä muutokseen). Somea kommentoisin vielä sen verran, että itse en hae instasta juurikaan tekstiä, vaan kuvat ovat kaiken a ja o. Siksi ehkä arvostan kovasti blogeja ja niitä, jotka vielä jaksavat kirjoittaa, vaikka kaikki digitaalinen tykitys nopeutuu ja nopeutuu - ja pian ehkä yritän jo lääppiä älypuhelimen näyttömäisesti paperi-Hesaria.
VastaaPoistaKiitos Eeva! Kyllä näin on, sanon taottuani ihmissuhdemarkkinoilla hyvän tovin päätäni seinään. En ehkä edes voinut kuvitella, että sielunkumppanuus olisi mahdollista, vieläpä minulle! Kiitollisena, mutta silti välillä mäkättävänä vaimona totean tämän :D
PoistaTaidemaailma... Oikeastaan se on itsessään suurin syy, miksen ole alan koulutusta tosissani halunnut (mieheni taas halusi ja sai sen osittain, sillä ei jaksanut loppuun asti). Taidealan töitä on usein demokraattisesti eniten heillä, jotka ovat jo opiskeluaikana kaveeranneet. Mutta niin, minä haluankin olla se musta polle :D
Jos sinulle tulee vielä paperi-Hesari, huolesi on turha! Mutta huomaan, että minäkin luen paperi-Turkkaria nykyisin paljon levottomammin kuin ennen. Vaikuttako älypuhelinaika näin paljon!? Moni blogi on tosiaan siirtynyt kokonaan instaan, jossa kuvapainotteisuus on nähtävissä lopulta hiipuvan tekstin kustannuksella. Se on kyllä sääli, sillä minustakin on nautittavaa lukea kunnolla kunnon tekstiä eikä vain pintaraapaisua.
Kaikkien menestyjien takana on myös tuuria. Joka alalla kilpailu on kovaa ja yrittäjiä riittää. Paras tuote itse asiassa harvoin voittaa, oli sitten kyse teknologiasta, palvelusta tai vaikka taiteesta.
VastaaPoistaSe on minusta hyvin mielenkiintoista ja välillä karmivaa, kuinka nopeasti menestyjät alkavat uskomaan, että kyseessä on heidän erinomaisuutensa eikä esim. sattumalta täydellinen ajoitus. Välillä tuo oman erinomaisuuden tunto voi halvauttaa vaikka kokonaisen firman.
Minä pidän taiteen ja erilaisen sisällön tuotannon kannalta nettiä tasa-arvoistavana tekijänä. Se antaa kuitenkin monelle mahdollisuuden tavoittaa yleisöä. Toisaalta tuskastun itsekin välillä netin sisältöön. Etenkin naisille suunnattuun sisältöön, joka on minusta liian muoti/kauneuspainotteista
Kiitos kommentistasi Rva Kepponen! Mielenkiitoisia ja osuvia ajatuksia. Tunnistan hyvin tuon erinomaisuuden tunteen, joka perustuukin jo kohta hieman harhaluuloihin. Enkä tarkoita itseäni, pikemminkin päinvastoin :D
PoistaNetti tasa-arvoistaa, mutta myös lisää ja heikentää omanarvontuntoa. "Taviskin" voi nyt tehdä elämästään julkisen ja paistatella valokeilassa, johon ennen kykenivät vain julkkikset. Mutta ulkonäköpaineet ja muut lieveilmiöt ovat kasvaneet järjettömiin mittasuhteisiin. Tässä pätee sama kuin edellisessä, ennen vain julkkikset lähtivät leikkelemään itseään, nyt myös "tavikset", jotka vertailevat toisiaan muokatuin kuvin somessa. Jollei tuo itseään somessa esiin, pitää kuitenkin sitten kiinnittää huomiota kaikkeen muuhun visuaaliseen puoleen ja olla koko ajan jotenkin paniikissa tavoitettavuudesta. Mutta tosiaan, ennen kaikki julkisuus oli paljon vaikeammin tavoitettavissa. Etenkin naisille.