Taivaslaulu ja usko(nno)n aiheuttama paine

Tämä alustava otsikko on lymyillyt luonnoksissani pitkään kuin odottaen, koska uskallan tarttua aiheeseen. Vai uskallanko? Toisaalta olen sitä ihmistyyppiä, että nostan tabut mieluummin pöydälle tarkasteltaviksi kuin hautaan ne maahan vaieten iäksi.

Näin on tehnyt myös kirjailija Pauliina Rauhala ansioikkaassa esikoisteoksessaan Taivaslaulu. Siinä poraudutaan lestadiolaisen elämänpiirin syvyyksiin  alleviivaamatta ja tuomitsematta, myös elämäntavan hyvät puolet huomioonottaen. Vai ovatko ne vain selityksiä, joilla kestäisi paremmin kerran vuodessa kumpuilevan vatsanseudun, unettomat yöt ja velvoitteiksi muodostuvat pullapitkomyyjäiset? Toisin sanoen oman ahdistavan elämänsä? 

Osallisuuden jatkuva äänetön ja usein myös äänenpainollinen vaatimus ahdistaa ainakin minua lukijana pitkin kirjaa. Päähenkilöparin elämä on hyvin samaistuttava, vaikka minulla ei ole henkilökohtaista kokemusta monilapsisesta perhearjesta, johon kuuluu jatkuva uskon ja uskonnon paine. Samaistunkin aiheeseen mahdollisuuden kautta, jos olisinkin syntynyt sukumme kaukaisempaan haaraan. Samaistun myös siihen, millä tavalla päähenkilöpariskunta kyseenalaistaa ympärillä vallitsevia normeja. Entä, jos ja kun normit eivät tunnu normaaleilta?

"Tuomiopäivän tunnelmaa" Turun  synnyinpaikalla Koroisten ristillä. Täällä sijaitsi piispanistuin ennen Tuomiokirkon valmistumista (noin 1300). 

Valtaosa suomalaisista elää muussa kuin uskossa tai Jeesuksessa, kun asiaa punnitaan lestadiolaisuuden tai jonkin muun herätysliikkeen luomien (tai Jumalan heille antamien) dogmien mukaisesti. Jopa kolmasosa evankelisluterialisen kirkon papeista saarnaa muuta kuin sisimmässään ajattelee. Kolmasosalle papin työ on leipätyö. Ilahduttavaa ja toisaalta hämmästyttävää on se, että asiasta puhuttiin avoimesti teologian opiskelijoiden keskuudessa tutustuessani aikanaan kyseiseen tiedekuntaan. Liian nopeatahtinen kielikoe på svenska jäi pisteen päähän, mutta ehkä olen onnellinen, etten toimi juuri nyt esimerkiksi leipäpappina (toisenlaisena tunnontuskien kuuntelijana kyllä).

Tuomiokirkko sijaitsee aivan kuvan vasemmalla laidalla noin kahden kilometrin päässä. Tästä kuvakulmasta tornia ei näe. 

Taivaslaulussa tärkeä kysymys on, missä määrin uskonto ja ennen kaikkea ihmiset uskonnon yläpuolella voivat määritellä ja määrätä elämämme kulkua. Lestadiolaisille naisille tämä tarkoittaa etenkin jatkuvaa synnytyspakkoa, mikäli niitä lapsia plopsahtaa ulos kuin lottopalloja liukuhihnalta arvontapömpeliin. Kyllä lestadiolaisetkin tietävät ehkäisyvälineettömät konstit, joilla syntyvyyttä voi säädellä huonolla onnenkertoimella, mutta yhteisö tarkkailee tätäkin asiaa seuranäyttämöiden kulisseissa. Mikäli syyllistyy johonkin räikeään, todistettavaan virheeseen, kuten vaikka "jumalanvastaiseen" eli omaa ajattelua sisältäävään blogikirjoitteluun, voidaan yhteisöstä pahimmillaan erottaa ilman syyllistyneen julkista katumusta.

En harrasta juuri sitaattien liittämistä luetuista kirjoista näihin omiin blogiteksteihini, johtuen siitä, että luen niin flow'na ilman hiirenkorvia ja muistilappuja (trauma yliopiston tenttikirjoista elää yhä). Taivaslaulussa on kuitenkin paljon osuvia lauseita ja kappaleita, jotka ansaitsisivat tulla nostetuiksi, kuten toki koko teos.

Tälle penkille on välillä jätetty kiertokirja tai tyhjä oluttölkki. Nyt näkyy kirkkokin horisontissa. 

En tiedä, paljonko kustannustoimittaja on vaikuttanut kirjan rakenteeseen ja tekstin sisältöön, mutta esikoisteokseksi Taivaslaulu on todella loistelias niin kerronnaltaan kuin monitasoisuudeltaan. Samalla arkisuudellaan, jonka värit luo aito rakkaus (miehen ja naisen välinen, ei jumalallinen nyt tässä kohtaa). Parempaa ja koukuttavampaa tekstiä kuin monella tunnetulla ja kokeneella suomalaiskirjailijalla, joiden teokset olen hyvin usein jättänyt kesken.

Näinhän asia menee usein näyttelijämaailmassakin: joku täysin ulkopuolelta tuleva voi vetää elämänsä roolin uskomattomalla aitoudella ja läsnäololla, kun taas koulutettu konkari "syyllistyy" kerta toisensa jälkeen tekotaiteellisuuteen ja niin - näyttelemiseen. Tietty hiomattomuus on viehättävää alalla kuin alalla.  

Silta - merkityksellinen symboli myös uskonnollisessa mielessä. 

Saisin tästä postauksesta megapitkän aiheen puolesta, mutta olen kirjoittanut aiemminkin blogiini analyysia lahkouskovaisuudesta ja uskoon "hurahtamisesta", jollaisena uskoon tulo voi ulkopuoliselle läheiselle näyttäytyä. 

Saan tai joudun pohtimaan näitä asioita myös oman perhepiirini takia, sillä osa elää osittain ulkopuolisilta (lue: synnyinperheeltä) suljettua elämää uskonlahkotoiminnan takia, osa taas on täysin ateisteja. Toinen puoli kieltää sielun, toinen kaiken muun kuin oman (Jumalan) totuuden. Hurraa! Onkin näin kauniisti sanoen älyllisesti stimuloivaa tasapainoilla näiden kahden maailman välissä, kun itse pitää vapaata sielunelämää omana olympiasoihtunaan. Onneksi en ole yksin enkä syntynyt itse keskelle sairastuttavaa ahdasmielisyyttä.

Antaa kaikkien kukkien kukkia. Erityisesti  unikkojen! 

Jokaisella on uskon- ja uskonnonvapaus, mutta itselleni on suuri haaste kestää viereistä todellisuutta, kun huomaa sen aiheuttavan yksilötasolla järjetöntä tukahdutettua kärsimystä. Tähän liittyy myös kielletty seksuaalinen suuntautuminen, joten loppua ei tarvinne kertoa (osittain tästä aiheesta on muuten nähtävissä erinomainen dokumentti Who's gonna love me now? Yle Areenassa juuri nyt). 

Haluankin näin lopuksi kiittää, että meillä on olemassa Suomessa järjestö nimeltä Uskontojen uhrien tuki. Siellä on ammattilaiset antamassa tukea ja työvälineitä myös uskontojen uhrien läheisille. Kannattaa oikeasti ottaa yhteyttä, jos tällaiset asiat vaikuttavat vähänkään omassa elämässä.

Missä on tie, siellä on toivo. Vai toisin päin? 

Henkistä väkivaltaa on laatua valitettavasti yhtä monta kuin on ihmisiä, mutta uskontoon sidottu henkinen väkivalta voi olla yksi pahimmista, sillä usko ja uskonto on yhteydessä elämän tarkoituksen etsimiseen. Tukahdutetut sielut tässä maailmassa vaurioituvat pahimmillaan eliniäkseen, jolleivat saa apua ajoissa. Ja silti pitää usein kestää valitettava seuraus: yhteisön ja perheen selän kääntäminen.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän mietin Karl Marxin lausahdusta eri yhteyksissä: uskonto on oopiumia kansalle. Kyllä, ja koskenkorva on kansan kyynel. Miksi on niin vaikea elää tasapainossa, järkevästi, armollisena toista lajitoveria kohtaan? En lakkaa tätä ihmettelemästä edes maailmassa, jossa yhä useampi on hukassa.

Vai kuitenkin: missä on tie, siellä on ihmisiä. Toivon ja epätoivon polulla.