Yksityisen ja julkisen rajatilassa keinuminen on vaikeaa

Olen pohtinut viime aikoina yksityisyyden hintaa. Vaiko hinnattomuutta - halu säilyttää oma yksityisyytensä voi tarkoittaa nykymaailmassa sitä, että mahdollisuus suurempiin tuloihin heikkenee. Samaan aikaan yksityisyys on korvaamaton. Kun sen kerran menettää, sitä ei saa enää takaisin. 

Sen varmasti tuntee nahoissaan salanimellä kirjoittava Elena Ferrante, jonka kirjat ovat myyneet valtavia määriä eri puolilla maailmaa - riippumatta siitä, että emme tiedä Ferrantesta juuri mitään. Salanimi toimii varmasti tässä kohtaa myyntitilastoja myös julkisuuskikkana, vaikka sen käyttö perustuukin haluun varjella yksityisyyttä. Kirjojen menestyksen myötä entistä useampi palaa halusta tietää, kuka tuo napolilainen kirjailija oikeasti on. Samaan aikaan toimittaja Claudio Gatti, joka väitti Ferranten olevan kääntäjä Anita Raja (ei suomalainen, vaikka siltä kuulostaakin!), sai lokaa niskaansa rumasta paljastustempustaan. Sympatiat olivat Elena Ferranten puolella, kuka hän sitten ikinä onkaan. Lukijoilla on lopulta myös tarve säilyttää tietty mysteeripitoinen taika Ferranten kirjoja lukiessa. 

Toisaalta ihmiset kunnioittavat jonkun halua säilyttää yksityisyytensä, mutta perimmäinen evolutiivinen tarpeemme juoruilulle saa meidät silti hamuamaan tietoja salamyhkäisistä henkilöistä. Tai ihan vain Instagramin "taviksista", joista osa paljastaa elämänsä liikkeet hyvinkin avoimesti. Kun alan miettiä, miten paljon tiedän monien puolituttujen tai tuntemattomien elämästä somen kautta, minua alkaa ahdistaa heidän puolestaan. Häiriintynyttä varmasti. Käännän kuvion toisin päin ja nauran samalla, miksi ketään kiinnostaisi minun elämäni sen kummemmin. Asioihin voi suhtautua myös kevyesti. Joskus silti mietin, onko esimerkiksi naapurini tajunnut minun kirjoittaneen muutamia huvituksiani hänestä blogiin (jota hän tuskin lukee), sillä hän ei jää enää juttelemaan eikä hamua epätoivoisesti kontaktia pihalla. Todennäköisin syy lienee vain se, että hän on huomannut jatkuvan sosialiseeraamisen uuvuttaneen minut, joka haluan elää omassa rauhassa. Onko yksityisyyden hintana myös vainoharhaisuus?

Varjot ovat usein kiinnostavampia kuin niiden luojat?

Olen jonkin verran tekemisissä julkisuuden henkilöiden kanssa. Tämä kuulostaa nyt paljon hienommalta kuin se on. Minulle nuo henkilöt ovat lopulta ihan taviksia. En koskaan tuo esille keskusteluissa henkilöiden julkista yhteyttä. Monta kertaa on tehnyt mieli kommentoida esimerkiksi jotain uutislähetystä tai Linnan juhlia, joissa kyseinen julkisuuden henkilö on avannut sanaisen arkkunsa. Olen kuitenkin vaiennut, sillä arvostan ihmisen tarvetta olla anonyymi - vaikka "me kaikki" tuntisimmekin hänet. 

Ainoastaan yhden kerran olen poikennut linjastani. Minun oli pakko kehua erään työkseen kirjoittavan julkisuuden henkilön tekstiä. Hänen persoonansa perusteella odotin aivan toisenlaista vastaanottoa sanoilleni. Henkilön kasvoista paistoi järkytys. Hän sai juuri ja juuri kiitettyä ja pudotti samalla osan tavaroistaan lattialle tehdessään yhtäkkiä kiireistä lähtöä luotani. Minua huvitti ja samalla harmitti tämä tilanne. En missään nimessä olisi halunnut aiheuttaa vaivaannusta. Mietin, oliko kyse myös siitä, että jopa julkisuuden henkilöt voivat saada hyvin vähän kiitosta työstään. Suomalaisten on myös yleisesti vaikea ottaa kehuja vastaan. Ennen tämä jopa puhelias henkilö ei enää nykyään puhu minulle mitään, jos se vain on mahdollista. Ehkä hän luuli olevansa edessäni anonyymi ja ymmärsi, että saatan tietää hänen elämästään "liikaa" hänen tekstiensä takia. Toisaalta ihmettelen tätä olettamusta, sillä naamataulun ollessa julkinen kera nimen, sehän antaa kaikille mahdollisuuden yhdistää palaset kokonaisuudeksi. 

Kyse voi olla myös hämmennyksestä yleisesti. Runoutta tunteva poliisi tai hitsaamisesta nauttiva humanistitutkija sekoittavat stereotypiapakan, kun käykin ilmi, että he tuntevat jonkin muun alan läpikotaisin kuin sen itsestäänselvän ja näkyvän. Tuo jokin muu voikin kuvata heidän persoonaansa paljon enemmän kuin varsinainen ammatti. Työorientoituneiden suomalaisten on joskus vaikea käsittää tätä. Joidenkin kanssa keskustelu on katkennut kuin seinään, kun on käynyt ilmi ettei oma päivätyöni olekaan intohimoni vaan ainoastaan rahan lähde. 

Julkisuus ja yksityisyys kulkevat luonnollisesti käsi kädessä stereotypioiden kanssa. Oma julkisuuskuva voi olla tarkoin harkittu myös stereotypioita hyödyntämällä. Joitakuita on ehkä järkyttänyt tieto, että Kikkaa, Martina Aitolehteä ja Cat Cat -ysäriduoa yhdistää tarkoitushakuisen, tietynlaisen bimbojulkisuuskuvan luominen. Tehokasta ja älykästä. Myös Marilyn Monroe oli erittäin älykäs ja lukenut ihminen, mutta hän loi itse blondimuotin, johon hänet haluttiin jatkossa aina asettaa. Kuinka paljon Monroe onkaan vaikuttanut "yksinkertainen blondi" -stereotypiaan, joka jyllää kaikkialla maailmassa. 

Ihmisten on hyvin vaikea muuttaa käsitystä toisesta ihmisestä tai ymmärtää, että identiteettiin, taiteelliseen luomisprosessiin ja julkisuuskuvaan kuuluu jatkuvasti muuttuvia elementtejä. Katsomme niin paljon ihmistä stereotypioiden läpi. Mietin jo nyt, varmasti aivan liian aikaisin ja turhaan, kannattaako ensimmäiseksi käsikirjoitukseksi tarjota dekkaria. Olisi kamalaa, jos hypoteettisen julkaisun myötä minut profiloitaisiin dekkarikirjailjaksi ja takakannessa olisi joku arvostelufraasi "kuin Suomen Liza Marklund". Aivan kuin yhden taiteenlajin valittuaan kirjailija tai taitelija ei muuhun kykenisi. Ainakin alussa pelataan stereotypioilla niin kauan, kunnes julkisuus ja uskottavuus on lunastettu kaikenlaisen taiteen tekemiselle. 

Vielä pakko palata näihin "blondi- ja tyhmä nuori nainen" -stereotypioihin. Vaaditaan usein vaikkapa silmälasit ja toimistopukeutuminen, jotta voi yrittää oikoa stereotyyppistä uskottavuusongelmaa. Stereotypiaa siis korjataan toisella sterotypialla. Olen huomannut lukuisia kertoja, että minua pidetään asiantuntevampana, jos käytän silmälaseja (uuden henkilön edessä tietenkin). Jos taas olen ilman, jolloin ehkä näytän myös nuoremmalta, minulle ei esitetä "vaikeita" kysymyksiä eikä apuuni tukeuduta samoin kuin silmälasillisena - kuvitelkaa! Olen testannut tätä eri yhteyksissä yli kymmenen vuotta, joten uskon tutkimustulokseeni vahvasti. Nautin aina yhtä paljon, kun joku tietämykseni kyseenalaistava yllättyy, että tiedänkin aiheesta ehkä enemmän kuin hän. 

Ehkä tämä teksti tiivistää merkittävän selityksen omalle yksityisyyden tarpeelleni. Niin kauan kun olen anonyymi, olen stereotypioilta ainakin osittain vapaa. Koska joudun jo työni takia tekemisiin tietyn julkisuuskuvan kanssa, pystyn vain kuvittelemaan, kuinka ahdistavaa olisi, jos kaikki tunnistaisivat kadulla ja haluaisivat jotain. Varmasti tähänkin tottuu, mutta esimerkiksi Elena Ferrante ei ole halunnut tottua. 

Lupaan silti ehkä paljastaa nimeni sitten, jos jompi kumpi kirja-aihioistani joskus julkaistaan! Hakemaani korkeakouluun en päässyt (yllätys), joten jään vuoden alussa palkattomalle kirjoituslomalle. Askel lähemmäs sitä, mitä todella haluaa. Tammi-helmikuun blogikirjoittelut saattavat sisältää kaalipitoisia pihistelyruokareseptejä, mikäli en ole täysin hautautunut luomisprosessin uumeniin. 

Hyvää viikonloppua!