Välikuolema

Tämä on nimitykseni ruokatauon jälkeiselle koomalle, jolloin pitäisi yleensä olla tehokkain.

Jonkinlaista välikuolemaa elän nyt myös muilla elämänalueilla, enkä ole siksi jaksanut kirjoittaa tänne blogiin. Olen kyllä muuten kirjoittanut ihan sitä tavoitteellisinta tekstiä, mutta jälleen yksi hylky apurahoissa ja naapurisuhteissa on tehnyt tehtävänsä. 

Taisteluväsymys olisi tilalleni varmasti armollisempi nimitys kuin välikuolema. Mutta väsymys voi kestää ikuisesti, välikuolema on vain väliaikainen. Ja sitä seuraa uudestisyntyminen ehkä jossain ylevämmässä todellisuudessa. Juuri nyt sellainen voisi olla vaikka kuningattaren rooli muurahaiskeossa, jossa minä vain nautin palveltavana muiden tehdessä hommat. Aika pitkään asetelma on ollut täysin päinvastainen. Onneksi välillä voin mennä äidille passattavaksi kyvyttömäksi teini-ikäiseksi taantuneena. Jopa nyt korona-aikana, kun äiti alkaa jäädä pois työelämästä ja on pitkiä aikoja ilman lähikontakteja.

Olin tänään koko päivän yksin kotona. Tajusin tätä kirjoittaessani, että tämä mielenmaiseman värien katoaminen saattaa johtua myös siitä. Minulla on hyvin harvoin omaa aikaa neljän seinän sisällä. Sitä varten täytyy lähteä ulos lenkille tai saunaan, eikä se ole sama asia kuin haahuilu huoneissa pölyhiukkasten leijuntaa kuunnellen. 

On kumma juttu, että yksinolo virittää aistit äärimmilleen. Joku koputti oveen kolme kertaa. Ketään ei ollut rappusilla, katsoin ikkunasta. Vaikka kuinka yritän antaa kummitusjutuille huumorikehykset, nämä aistimukset ovat välillä pelottavia. Silti tiedän, ettei minulla ole (kai) mitään harhaisuutta näitä ääniä selittämässä. Ei ainakaan ole sukurasitetta sille.

Kirjoittelen taas tänne blogiin, kun aika on kypsä. Ehkä huomenna, ehkä ensi kuussa. Ne kaikki luvatut kirjoitusaiheet ovat siellä odottamassa. Myös Jäähyväiset Postille -itkuvirsi. 

Nyt olisikin terapeuttista, jos joku Karjalan mummo tulisi noutamaan minut vierelleen puiselle penkille ja hoilaisimme yhdessä itkuvirsiä. Tämän jälkeen hän voisi polkea puukengällään minut säikäyttäen pelin seis ja nauraa hampaatonta nauruaan elämälle sekä meidän tragikoomisuudellemme. Sen jälkeen nousisimme penkiltä, katsoisimme itseämme ja ryhtyisimme flossamaan maanisesti, kunnes nauraisimme vatsamme sixpäckeille. Sitten joku kustantaja voisi tulla kauhomaan minut nostokurjella maasta ylös ja tarjota kustannussopimuksen ilman merkittäviä korjausehdotuksia. 

Vaihtoehtoisesti julkaisen omakustanteen ja annan sen ilmaiseksi muutamalle vapaaehtoiselle sukulaiselle, joista yksi uskoo minun saavan Finlandia-palkinnon. Minäkin näin siitä kerran unta, mutta viime yönä natsien ökyjuhlissa vierailleena ja Adolf Hitlerin kanssa keskuteltuani en luottaisi unieni sisältöön. Pikemminkin niitä pitäisi pelätä. 

Mutta rohkeus on sitä, että uskaltaa, vaikka pelottaisikin.