Uni, jonka merkityksen ymmärrän vs. elämä, jota ei voi ymmärtää

Heräsin eräs aurinkoinen aamu uneen, jota tunnelmoin mielessäni koko päivän. Tästä on jo aikaa, ehkä se tapahtui viime vuoden puolella. Lopulta kirjoitin unen ylös vapaalla tyylillä puhelimeni muistioon, tiivistäen sen jonkinlaiseksi runoksi:

Viime yönä söin vadelmia
Pinnalta jäätyneitä, pakkasen puremia
Juoksin pitkin pellon laitaa
Yhtäkkiä oli kesä
Eikä minulla ollut kuin aikaa 
Ja ylläni oli paita

Saavuin metsästä kartanolle
Louhisaaren kesannolle
Sen takana oli museo hävinneiden
Lamapankin lattia graniittinen

Kävelimme sitä pitkin 

keskellä turistien

Kohta jo saavuin 

tolpalle bussikuskien

Odotin bussia joka vie minut pois

Matkalle sinne, minne haluan 

Sieltä, mistä en haluaisi pois.

Hävinneiden museo ja lamapankki. 

Olen aina uskonut, että unet ovat kaukaa viisaita. Jopa joskus viisaampia kuin kallo, josta ne kumpuavat. Monet elämän suuntaviivat ovat ratkenneet tai vahvistuneet unien kautta. Eivätkös intiaanitkin luota pitkälti uniinsa? Ainakin aboriginaalit, mikäli Aku Ankasta peräisin oleva uniaikatietämykseni pitää paikkansa. 

Unien itseisarvo on kuitenkin niiden dadamaisessa kauneudessa. Uskon, että hyvin moni taiteilija ammentaa unimaailmastaan tekstiin, kuviin tai säveliin. Niin myös minä, joka kuulen uudet melodiat unien taustamusiikkina. Tämänkin unen taustalla soi sävel, joka minun oli pakko tallentaa nauhuriin. Myös romaanikäsikirjoitukseeni tulee yksi kohtaus, joka on sama kuin oma uneni. Toivottavasti ainakaan sitä kohtaa ei leikata pois, mikäli jossain kohtaa pääsen oikein ammattimaiseen editointivaiheeseen. 

Nyt vain aivoni editoivat, kelaavat kohtauksia alusta loppuun. Pikakelauksella, välillä hidastettuna, välillä pysäyttäen. Kunpa elämän voisi pysäyttää niihin hetkiin, jotka olivat täynnä onnea. Mutta pysäytettynä ei kuulu ääni, ei soi sello. Ei naura nauru, ei vieri liikutuksen kyynel. Ei kellään muulla kuin katsojalla, joka on itkenyt kaukosäätimen märäksi. On pakko lopettaa ja keskittyä vain siihen, mitä on. 

Olen yrittänyt itkeä silmiäni ulos kuopistaan, mutta eivät ne lähde. Aivan kuin ne haluaisivat nähdä, mitä elämällä on vielä tarjottavanaan. 

Ja yhtäkkiä hopeatarjotin ilmestyy näkökenttään. En vain vielä tiedä, haluanko poimia sen antimet. En mieti, olisiko olemassa joku kiiltävämpi ja runsaampi tarjotin. En vain tiedä, jaksanko vielä syödä. Minua pitää syöttää, ajan kanssa. Tarjoilla uudelleen jokainen torjuttu viinirypäle. 

Kielletty hedelmä. 

Sen niminen on käsikirjoitukseni. Myös elämäni teema monessa mielessä. Nimeni on johdannainen heprean Eevasta. Eeva lankesi kiellettyyn hedelmään, kuten ilmeisesti me kaikki naiset. Mutta meidäthän on tehty miehen kylkiluusta. Lankeemuksen hintana on naiselle langetetut synnytyskivut. Jollei koskaan synnytä, saako kaikesta vapautuksen? Ei saa, sillä perisynti on myös olla synnyttämättä. 

Louhisaaren kielletyt, joista yhtä maistoin varovasti. Loput söin ahnaasti.

Naisen osa on kärsiä kaikki se tuska, mikä lasketaan hänen hartioilleen milloin mistäkin suunnasta ja syystä. Mikä siis on oikein? Elää oman näköistä elämää välittämättä liikaa muiden mielipiteistä. Jokaiseen elämäntilanteeseen löytyy tuomitsijat, jos kuulostelee hetken ympäristöään. On heitä, joista ei olisi koskaan uskonut. On myös heitä, joista olisi uskonut, mutta jotka yllättävätkin armollisuudellaan. 

Tähän astisen vuosiennustuksen toteutumat ovat muutos, rikosten räjähdysmäinen kasvu ja hyökkäys Valkoiseen taloon (syvempi kahtiajako). Myös sähköpyöriin varatut auton romutuspalkkiomäärärahat alkavat jo huveta, kun kansa on villiintynyt muuttamaan romua kullaksi. 

Minä tasapainotan tilannetta muuttamalla kaiken kerätyn kullan romuksi, raunioiksi. Vain siten voi syntyä uutta. Kuolemalla on monta tapaa puhaltaa sammuksiin hyödytön elämä. Viimeinen lause sisälsi romaanin kakkososan otsikon. Kunhan nyt saisi sen ykkösosankin valmiiksi! 

Viimeinen vuosi, jolloin terveys saneli elämäämme vielä enemmän kuin sairaus. Tätini tekemä mekko oli ylläni myös kihlajaisissamme. Siinä elämässä, joka oli toinen ja samalla muistoissamme ainut ja ensimmäinen.  

edit: Jostain syystä tuon loppurunon rivivälit eivät tottele käskyjä. Ilmeisesti symbolina sille, ettemme voi itse muokata elämämme käsikirjoitusta, vaikka olisimme kirjoittaneet kaiken täydelliseksi. Mutta hei, ei tästä ainakaan draamaa puutu! Draaman kaari on suorastaan täydellinen, tyylilaji tragedia. Mutta loppuratkaisu on vielä salaisuus kirjoittajalle itselleenkin. Ehkä genre vielä hioutuu matkan aikana. Toivottavasti.