"Tahdomme näyttää onnellisilta"

ja "me olemme onnellisia"!

Siinä kaksi vastausta ruotsalaisille esitettyyn kysymykseen, miksi he vaikuttavat aina onnellisilta. Onnellisemmilta kuin suomalaiset. Kai tekin olette huomanneet, miten ruotsalaiset aina hymyilevät ja ovat raputöttöröhattuineen niin jävla lyckliga, absolut! Lahden tältä puolelta reissattiin kysymään asiaa dokumenttia varten kauan ennen koronatulevaisuutta. Tulos on edelleen katsottavissa Yle Areenasta otsikolla Ruotsalaisten onnellisuus (Jakso 6, kannattaa ihmeessä katsoa Kamratin kaikki osat!). Onni löytyy siis etsien sitä Ruotsista, eikä meikäläisten tarvitse edes hiipiä tai elää hiljaa ruotsinlaivalla! Kunhan nyt päästäisiin edes vadelmaveneelle.

Gyllene tider edelliskesältä. Oikeastaan adjö Stockholm!

Olette varmasti jo aiemmista Ruotsi-kirjoituksistani huomanneet, että suhtautumiseni Ruotsiin ja ruotsalaisuuteen on säälittävän kritiikitöntä. Eikä minulla virtaa edes aatelisverta suonissani, ainoastaan ruotainlaivoilla hankittu vadelmavenesokeri. Ei tarvita kuin Viking Linen nokka kohti kultaista auringonlaskua, niin haistan jo kokt korvin med brödin, kahviloiden prinsessakakut ja Tukholman vanhankaupungin kivikujan (onneksi emme elä keskiajalla). Astuessani maihin Södermalmin rinteeseen kuulen ja näen vain javisst ja nej men hej iloisilla Pepsodent-hymyillä varustettuina. Mikä on ruotsalaisten onnellisuuden salaisuus? Tähän pureudutaan puolen tunnin kiinnostavassa ohjelmassa, mutta ensin hyvin kiinnostava tausta sille, miksi ajauduin katsomaan kyseisen pätkän. 

Heräsin eräs aamu puolilannistuneena töihin, keitin kahvin ja pläräsin uutisia turmiollisesta puhelimestani (kylmä veranta ja lehdenhaku eivät houkutelleet ennen kello kuutta). Uutiset jauhoivat vain koronaa, joten siirryin hapattamaan aivojani Instagramiin. Seuraan ruotsalaiskirjailija Jens Lapidusta, joka asuu itseoikeutetusti Tukholmassa idylliperheensä kanssa, hiihtää trikoissa Vasaloppetissa ja nyt pyöräilee ohuemmissa - tietenkin Pepsodent-hymyllä varustettuna (huom, hymy hampailla näkyy vain Insta-stooreissa. Ilmeisesti Jensiä on käsketty olemaan virallisissa nettikuvissa vakuuttava dekkaristi, eikä tällöin saa tietenkään hymyillä. Sääli. Siksi Jens ei nyt naura kuvassa). 

Kirjailija Jens Lapidus, onnellisen menestyjäruotsalaisen perikuva epätoivoisen suomalaisinstaseuraajan näkökulmasta. 

Jensin mallorcalais-tukholmalainen juristi-kirjailijaelämä aatehistorian ja filosofiankin opinnoilla höystettynä näyttää niin täydelliseltä, että se kompensoi upeasti omaa rupista arkitodellisuuttani. Hänen  uusin teoksensa Paradis City käsittelee osittain tätä aihepiiriä: miltä haluamme näyttää versus todellisuus. Aiheesta on tehty myös loistava ruotsalainen elokuva, jonka nimeä en nyt kappas kummaa muista! Tuli telkkarista muutama vuosi sitten, tämä varmasti auttaa. Siinä hengailtiin Östermalmilla, päähenkilö oli töissä ökyvaatekaupassa ja huomasi sitten haluavansa ehkä jotain muuta kuin pintaliitoa elämäänsä.  

Kävin kuussa eli Tukholmassa. Tämä oli kaukana Östermalmista kyllä. 

Katsottuani edelleen tuona samaisella aamupalalla Jensin ja tuntemattoman kaverin instahymyjä riittävän pitkään, pohdin ruotsalaisten iloa koko päivän. Kävin välissä töissä kuntelemassa rutinat, mutta myös vastaanottamassa vaihteeksi kehuja ja itselle ostettuja kukkasia. Poljin kotiin varmaankin mentalemaisesti hymyillen (tiedättekö ihmistyypin joka hymyilee tyhjyyteen tai laulelee itsekseen kadulla). Päästyäni kotiin ja laitettuani kukat maljakkoon, aloin pohtia oikein syvällisesti ruotsalaisten ulospäin näyttäytyvän ilon, onnen ja tyytyväisyyden salaisuutta. Suuntasin aivotoimintani Areena-hakuun "ruotsalaisten onnellisuus". Ei voi olla totta, sen niminen dokumentti on todella olemassa! 

Ja vihdoin pääsemme itse ohjelman pariin! Kannattaa tietysti katsoa se itse, mutta tiivistetysti voi sanoa, että eivät ruotsalaiset välttämättä merkittävästi onnellisempia ole kuin suomalaisetkaan. He vain näyttävät onnensa ja ovat sosiaalisempia kuin suomalaiset. Perheen ja ystävien tärkeys korostui pitkin ohjelmaa haastateltujen puheissa, olipa yksi jopa matkalla onnellisena rapujuhliin. Hän oli muuten tämä henkilö, joka sanoi "me OLEMME onnellisia". Olikohan pieni rapunousu päällä, vai onko tämä suomalainen ajatusrakennelma?

Öky-wannabe-ruotsalaisen eli minun hetkelliset jätökset Humlegårdenin puistossa, jossa jokainen itseään kunnioittava tukholmalainen hymyilee kilpaa auringon kanssa. 

Sosiaaliset suhteet lisäävät todistetusti ihmisen elinikää, niin myös usein alhainen verenpaine. Ja kappas kummaa, ruotsalaisilla se on Euroopan alhaisinta tasoa. Syövätkö kaikki gravad laxia ja kulkevat soutaen tai lenkkeillen töihin? Varmaan romantiikkakin kukkii ihan eri tavalla kotona kuin suomalaisilla keskimäärin. Ja arvaattekos keillä on Euroopan korkein verenpaine? Tietenkin meillä suomalaisilla! Itse kuulun onnekkaisiin geneettisesti hyvin alhaisen verenpaineen kansalaisiin, ja sainkin tästä enimmäisen kerran muistutuksen saunan lauteilla. Elämä on kyllä muuten varmasti mukavampaa, kun on ainakin ideaalitasolla energinen ja pitkäikäinen olo. Kyllä silloin jaksaa hymyillä! Toista voi olla, jos suonissa jyskyttää jäätävä paine tai elimistö on jo puolilamaantunut verenpainelääkityksen takia (elä silti missään nimessä jätä syömättä sitä, ellet halua riskiä vakaville seurauksille).

Noh, terveydestä politiikkaan. Ruotsalaiset luottavat enemmän IKEAan kuin poliitikkoihin, eikä ihme. IKEA on oikeastaan osa suuri perhe -ajattelua. Muistan hyvin matkat IKEAan silloin, kun kyseistä puljua ei ollut vielä Suomessa. Ruotsi tuntui muutenkin vähän samalta, kuin Suomi ehkä on tuntunut neuvostovirolaisen mielestä. Ruotsissa oli kaikki ja meillä ei mitään. Edelleen monet trendivirtaukset tulevat Ruotsin kautta Suomeen ja erityisesti Tukholmasta Turkuun (tähän ei liity haitarimusiikki ja epävireinen karaokekuningatar). 

Östermalmilainen sää parhaimmillaan.

Mistä tunnistaa suomalaisen ja britin? Siitä, että he valittavat aina säästä. Yllättävästi ruotsalaisetkin toivat sääelementin mukaan vastauksiinsa, mutta härregud, he käänsivät sen voimavarakseen! Otsikon sitaatti liittyy nimenomaan säähän. Koska Ruotsissakin on niin usein niin huono ja ankea sää etenkin talvella, he haluavat vastaajan mukaan kompensoida sitä aurinkoisella hymyllä! Aivan mahtavaa! Minäkin aina ihmettelen jengin rutinaa huhtikuisesta hetken lumipyrystä. Sehän sulaa hetkessä pois. Mutta me olemme kenties oppineet Suomessa valituseetoksen liittyen aiheeseen kuin aiheeseen, jotta olisimme vakuuttavampia esimerkiksi meitä sortaneen esivallan alaisuudessa. Kuka meille almuja antaisi, ellemme osaisi niitä kerjätä? 

Ruotsalaisten kansankotilaisten ei ole tarvinnut kerjätä rahaa eikä rauhaa yli kahteensataan vuoteen. Silti sodattomuusaspektia tuotiin ohjelmassa aika vähän esille. Sen sijaan ruotsalaisten konfliktikammoisuus mainittiin, mutta sitäkin enemmän sosiaalidemokraattien 1950-luvulla lanseeraama folkhemmet eli kansankoti-ajattelu. Tähän saa autenttista näkökulmaa myös koukuttavassa, Ruotsin kalleimmassa tv-sarjassa Aika on meidän (Vår tid är nu). 

Kyseisessä tv-sarjassa myös hoilataan helan går useampaan otteeseen. Onko joku muka ollut joskus onneton rapujuhlissa? Pahoinvointia ei lasketa, mutta luulen senkin olevan enemmän suomalainen ominaisuus. Voin tunnustaa, että omat elämäni pahimmat krapulat ovat aina tulleet rapujuhlien jälkeen, vaikken olisi juonut juuri mitään, ainakaan tiukkoja. Ehkä syy on tilliliemessä, joka jää joskus ällöttävästi sormiin käryämään muistuttaen kohtalokkaasti edellisen illan ratosta. Jos kuitenkin ruotsalaisilla on krapula rapuviisujen jälkeen, he lienevät silloinkin onnellisia. 

Krapulaan liittyen minulla on kuitenkin sisäpiiritietoa ruotsinlaivoilta. Ruotsalaiset ördaavat niillä paljon pahemmin kuin suomalaiset, vaikka aina Suomi-juntteja parjataan. Ruotsalaiset tulevat varmaankin paatille riehumaan liminaalitilassa, purkamaan patoutumansa kokolattiamattojen valtakuntaan. Ja palattuaan oman maansa terminaaliin kaikki on taas hyvin, vi är lyckliga. Köttbullarit odottavat kotona ja hapansilakan tuoksukin saa hymyilemään. 

Hapansilakoilla on oma kannattajakuntana, mutta niitä eivät sentään kaikki ruotsalaisetkaan suostu syömään. Monet ruotsalaiset myös toivat ohjelmassa hyvin suomalaisen kuuloisia ajatuksia esille, kuten sen, että he haluavat olla omissa oloissaan ja ovat oikeasti sisäänpäinvetäytyviä ja ujoja. Anteeksi, mutta missä tällaisia ruotsalaisia asuu? Ehkä olen vain itse tukholmalaisen palveluteatterin uhri tai nauttija, joten en tunnista tätä prototyyppiä. 

Ruotsalaisten onnellisuus -analyysini alkaa nyt kuivettua kasaan, sillä pitkät kalsarit ja työvaate -pyykkikone on valmistunut. Pitää ripustaa pyykit, lämmittää kakluuni vielä huhtikuussakin (satoihan tänään lunta, juu) ja valmistautua seuraavan päivän ankeuteen. Onneksi minulla on kuitenkin Löfbergin kahvia, jota kärräsin silloin Ruotsista kun sitä ei vielä saanut Suomesta. Ja kun on Löfberg edessä, on myös Lapiduksen instatili ruudussa. Ehkä ruotsalaisten täydellisyyden salaisuus on juuri se, että meillä (minulla) on jatkuvasti ruokittu virheellinen käsitys siitä. 

Juuri sinikeltaiseen korvanappiini saadun tiedon mukaan suomalaiset ovat kuitenkin jälleen kerran koko maailman onnellisin kansa ja ruotsalaiset ovat vasta kuudennella sijalla! En kyllä voi ymmärtää suomalaisten sijoitusta, mutta ehkä onnellisen on helpo rutista ja näyttää hapanta naamaa ilman hapansilakkaakin. Ehkä me vain kätkemme onnen sananlaskun mukaisesti, kun ruotsalainen taas näyttää sen ekstroverttina koko maailmalle!

Mitä mieltä sinä olet? Vaikuttavatko ruotsalaiset onnellisemmilta kuin me? 

Lopuksi liitän tähän yhden ruotsalaisen ikivihreän, joka herättää niin paljon muistoja, ahhhh.... Tommy Körberg, Eurovision 1988. Tämä ja auringonlasku Tukholman horisontissa, hyvä ruoka ja viini...mitä muuta tarvitaan? Korkeintaan jatkot Skansenin yhteislaulussa! Näitä muistelen nyt korona-ankeudessa ja toivotan sinulle ihanaa ruotsalaissävytteistä iltaa!