Tarinat, jotka jäävät kesken

Aikaansaavuutta arvostetaan tässä ajassa jopa enemmän kuin menneisyydessä. Joutilaisuudelle oli paikkansa somettomassa, vaikkakin luterilaisen työmoraalin kyllästämässä Suomenmaassa. Multitaskaus-itsensäkehittämisaikaansaavuuden ihanne yhdistettynä henkilökohtaisiin lomatavoitteisiini sekä kolmasosan vapaastani vieneeseen migreeniin on vaikea sulateltava. Toisaalta mitään sulateltavaa ei ole. Olenhan jo tottunut siihen, että merkittävä osa elämästäni valuu niin sanotusti hukkaan. Tiedän, mitä on pakkojoutilaisuus, mutta piinan takia en voi nauttia siitä. 

Ainoa kokemukseni pakkojoutilaisuuden suomasta nautinnosta on - hävettää miltei sanoa - korona-altistuskaranteeni. Vaikka piti varoa, eristäytyä, jännittää ja ahdistua, nautin suunnattomasti luppoajasta ilman piinaa, huohotusta, särkyä ja sen aiheuttamaa alakuloa. Saatoin keskittyä kirjoittamiseen, metsäkävelyihin ja lukemiseen verannalla ilman paineita siitä, että pitäisi olla tuottava työnantajalle tai itselleen. 

Migreenin keskellä tai sen jälkitilassa (joka voi kestää 1-3 päivää) tieto omasta totaalikyvyttömyydestä lisää painetta hyödyntää kaikki "terve" aika. Kotini ja tiedostoni ovatkin täyttyneet kaikesta aloitetusta, mutta kesken jääneestä. Yritys on kova, mutta paukut loppuvat kesken ennen aikojaan. 

Vähäisestä blogijulkaisutahdista syytän kyllä myös uudistunutta Bloggeria. Ennen pystyin liittämään kuvat suoraan kännykästä blogialustaan. Enää se ei onnistu, pitää ensin siirtää kuvat koneelle. Se on ollut minulle aina yhtä hidasta ja ärsyttävää puuhaa. Blogini on siis täynnä luonnoksia, joista puuttuu vain kuvat ja oikoluku. En vain saa aikaiseksi tehdä niille mitään, etenkään kun en voi käyttää tietokonetta ennen, keskellä tai jälkeen migreenin. 

Tämänkin tekstin olen kirjoittanut päiväkirjaani kynällä. Luet tätä viiveellä blogista vasta sitten, kun olosuhteet ovat otollisemmat. (lisäys: kynä sauhusi 15.5.2021, on mennyt viikko...)

Yrittävät kurottaa kohti valoa, varjojen valtakunnasta.

Entä ne tarinat, jotka ovat jääneet kesken? Käsikirjoitus on edennyt surkeasti tämän loman aikana juuri migreenin takia - vain kolme kokonaista kirjoituspäivää kuudentoista aikana. Mutta ideointikynää olen käyttänyt. Yhden takauman kirjoitin päiväkirjaani. Eniten minua huvittaa, että olen lukenut sängyssä Raamattua, taustatyönä tekstiä varten. Olen lukenut joskus Raamatun noin 85-prosenttisesti, mutten mitenkään kyennyt talsimaan tuota aivan järjettömän puuduttavaa Via Dolorosaa loppuun asti. Vanha Testamentti on jotenkuten hallussa, Uuden Testamentin tarina jäi kesken. 

Mikä on lopulta keskeneräinen tarina? Eivätkö kaikki pyrkimyksetkin ole polkuja johonkin uuteen? Koko elämämme on tarina, joka jää kesken siinä kohtaa, kun päivämme ovat luetut. 

Aloitin lomalla uuden tositarinan lukemisen, 100-vuotiaan Eddie Jakun teoksen Maailman onnellisin mies. Jacubowicz on selviytynyt kuin ihmeen kaupalla tilanteista, joista ei voi selviytyä, kun on kyse holokaustista. Jo kirjan kansilehden teksti sai minut itkemään:

Kun elämäni synkimmät hetket olivat takanani, vannoin olevani tyytyväinen ja hymyileväni lopun elämääni, sillä kun ihminen hymyilee, maailma hymyilee hänen kanssaan. 

Vaikka pahaa migreeniputkea ei voi mitenkään rinnastaa Jakun kokemuksiin, migreenissäkin pelkää joskus kuolevansa kipuun. Ei sentään maailman pahuuteen, mutta universumin vastaiskuun. Kun migreenin pahin terä on taitettu, sisimmän valtaa jopa euforinen onni. Maailma on mahtava paikka, joka aukeaa juuri minulle juuri tänään, tästä hetkestä lähtien. Tällöin tarinat eivät jää kesken, vaan ne vasta alkavat. Siksi aloitan aina uutta - se edustaa minulle toivoa paremmasta. 

Kirppikseltä löytyi totisesti "uutta" aloitettavaa. Tunnen hengenheimolaisuutta jo nyt nämä kirjat omistanutta naista kohtaan. Kaikista, paitsi uusimmasta Cilkan tarinasta, löytyy nimi kauniilla käsialalla mustekynällä kirjoitettuna. Tyhjensin luultavasti kuolinpesän loosin. 15 euroa voisi sijoittaa huonomminkin.  

Samalla vanhan jatkaminen on uuden aloitusta. Tilannetta - joko luotua tekstiä tai skrapattua ikkunaa - voi tarkastella uudesta näkökulmasta. Voi oppia aiemmasta tai tulla entistä kärsimättömämmäksi. Tuijottaa vain sivumääriä tai skrapattua pinta-alaa välittämättä laadusta. Tekstiä voi aina muokata, mutta vanhan rakennuksen kunnostamisessa huolellisesti tehty pohjatyö on kaiken A ja O. Eniten minua harmittaa, että olen käyttänyt skrapaa liian väkivaltaisesti. En puhu sormieni haavoista vaan puupinnasta. Haavoja ei saa hiomalla sileiksi, ne näkyvät vähintään hieman maalin alta. Voimme yrittää peittää elämän arvet, mutta näkymättömiksi niitä ei saa. 

Omenapuun arvista versoaa usein seuraavana vuonna uusia oksia. Arabian art deco -maljakkoni (vain kolmen euron löytö kirpputorilta) on täynnä näitä elämän ihmeitä, joita pitää karsia, jotta puu tuottaisi satoa.

Tarinat, jotka jäävät kesken. Luulin pahimmassa pohjamudassa niin käyvän myös terveyshuolien täyttämälle avioliitollemme, mutta niin vain nautimme jälleen uudesta hääpäivästä. Tosin tällä kertaa kokiksen ja eineksen eikä samppanjan ja fine dinen kera, sillä toinen kumppanini migreeni yrittää kilpailla paikastaan tässä liitossa. (Nyt on samppanjakin juotu, viimeiset lirut Euroviisuja katsellessa.)

Hääpäivän kunniaksi myös autonromumme hinattiin vihdoin pihalta romutukseen. Tosin meille ei muistettu ilmoittaa asiasta! Heräsimme hinaajan ääneen ja ehdin juuri ottaa kuvan hautajaissaatosta ilman saattoväkeä. 

Symbolista, kuten myös se, että päiväkirjani sivut päättyvät tähän.