Ahdistus

Tämä onkin loistava aihe ensimmäisenä työpäivänä lomalta paluun jälkeen! Tosiasiassa viimeisin ahdistuspiikki syntyi siitä, että maatessani sängyssä klo 19:10 aloin plärätä LinkedIniä. MIKSI? Minua alkaa aina ja iankaikkisesti ahdistaa työsome, jossa kaikilla on niin älyttömän kivaa, hyvä pöhinä ja draivi päällä. Ja jollei ole, niin Linkkarista löytyy kyllä fasilitointipalveluja (en enää muista, mitä tämä edes tarkoittaa), sparrausta ja työn sanoittamista elämän harhakuvaksi. Siispä painan "accept" pakollisiin yhteyspyyntöihin ja saavun leikkikehän juureen seuraamaan tilannetta seuraavan kerran taas kuukauden päästä.

Seuraava ahdistuksen aihe ei syntynyt kolottavista nivelistä, jotka kielivät ennenaikaisen nivelrikon rantautuneen rapistuvaan ruumiiseeni karkeloimaan. Tätä murehdin jo heti aamulla, aloittaessani työt silloin, kun muut käänsivät vielä kylkeä. Kenties jopa grillaavat sitä illalla. Ei, en minä terveysasioita halua miettiä hetken joutenolon keskellä, kun voisin vaikka lukea. Mutten jaksa. Alan siis murehtia sitä, miksen jaksanut kirjoittaa loman aikana kuin yhden blogitekstin. Noh, jaksoin sentään kirjoittaa viitenä päivänä käsikirjoitusta ja edistyin siinä monta kymmentä sivua. Nyt olisi kiva jatkaa, mutten jaksa.

Ymmärsin, että eihän vapaa kirjoittaminen itsessään ole lainkaan raskasta, vaan minulle sitä on ennen kaikkea tekniikka, jota joudun kirjoittaessani käyttämään. Tänne blogiin pitäisi laittaa kuvia koneelta, kun kännykästä ei saa laitettua. Kyllä, näpytän tätä sinivalosuodattimella luuristani, sängyssä maaten. Sillä en jaksa nousta, avata konetta, hiulata muotoseikkoja ja etsiä kuvia. Siinhän se kaikki aika lyhyestä illasta meneekin sitten. Mieluummin kirjoitan tajunnanvirtaa puhelimen kautta, julkaisen sen ilman kuvia ja keksin uuden ahdistuksen aiheen suljettuani selaimen.

Nykyään media täyttyy ahdistuksesta sekä huolesta, miten moni on ahdistunut. Se itsessään jo ruokkii ahdistusta, kuten myös uutiset. Tieto lisää tuskaa, amen. Hyvän mielen tv-uutisia ei ole edelleenkään lähetetty kuin loppukevennyksen keinoin.

Kevennys. Jotkut tai kenties monetkin uskovat, että elämäntapamuutos ja vaikkapa laihduttaminen vie kokonaisvaltaisen ahdistuksen pois. Toiset ostavat tavaraa, kolmannet litkivät viiniä, neljännet sarjadeittailevat aina vain vihreämpiä ehdokkaita. Ja jotkut tosiaan hakeutuvat maailmanparannusahdistuksessaan politiikkaan. Niin ahdistunut en ole. Kyllä peräpukamat voi saada muullakin tavoin kuin eduskunnan tai kassan penkillä istumalla (tämä ei onneksi ole freudilainen lipsahdus). Nykyään kyllä kiinnitetään yhä enemmän huomiota ergonomiaan ja seistään (tuolithan maksavat enemmän kuin työntekijät). Pukamat ovat olemassa vain tv-mainoksissa, kuten myös liuta erilaisia intiimivaivoja. Mietin aina, paljonko rahaa ne henkilöt saavat, jotka antavat kasvot hiivatulehdukselle.

Minulla on varmaan kokovartalohiiva tai olen allerginen äkilliselle työnteolle, sillä iho kutiaa koko ajan. Ehkä banaanikärpäset yrittävät kantaa minua raatopankkiin tai lakanoihin on tarttunut zeoliittia. Pesuaineinfon mukaan sellaista ei pitäisi pyykinpesuaineessa olla, eikä varsinkaan intiaanien ja minun suosimissa pesupähkinöissä. On ahdistavaa, kun ihminen ei saa hetken rauhaa edes sängyssä, jonka lämpötilalukemat alkavat olla saunan tasoa. Kun tässä on vielä ne lämmön mukaan muotoutuvat painajaispatjat, putoan kohta säleikön läpi lattialle. 

No, jos lattia pettää alta ja putoankin suoraan kellariin, siellä ainakin on viileää. Olen nukkunut parit päiväunet räsymattorullien päällä kellarissa noin 20 asteen lämpötilassa. Miten euforista, jopa minulle, joka en koskaan nuku päiväunia. Kellarissa olen myös lukenut sekalaista kirjahyllyn antia (myös kellarissa on kirjahylly tai oikeastaan lukollinen vitriini), kuten Aku Ankkoja tahmeista keltaisista kansioista, alun Sinuhe Egyptiläisestä sekä kansitekstin klassikkoteoksesta Minä Cheeta. Miltei juoksin apinajuoksulla ulos tropiikkiin, sillä liaanini on kuivunut ja katkennut. Tai niitä on niin monta nysää, etten enää tiedä mihin tarttua. 

Eniten olen kuitenkin lukenut - en todellakaan yrittämääni Volter Kilven Alastonta salissa - vaan yläkerran kirjahyllyn opusta Stieg Larssonin murhatutkimukset, jossa Jan Stocklassa käy läpi Stiegin 18 vuotta kestäneitä tutkimuksia Palmen murhaan liittyen. Poliisi sai paljom kullanarvoista tietoa Larssonilta, joka kuoli heti Millenium-trilogian julkaisun jälkeen vuonna 2004. Kirjoitan tästä Palme-teoksesta ehkä myöhemmin, mutta se on kyllä ollut hyvä ponnahduslauta palata aina näpyttämään omaa projektia. Hmm, tämä oli nyt liian positiivista tekstiä, ei kuulu enää ahdistuksen alaisuuteen. Paitsi siten, että murhat ja rikokset ovat tietenkin hyvin ahdistavia ja kamalia. Ja true crime tarjoaa meille tätä genreä koko ajan enemmän. Emme me kuitenkaan halua rikoksilla mässäillä. Tämän aihepiirin koukuttavuus perustuu mysteerin ratkeamiseen tai ikuiseen arvoitukseen. Kyllikki Saaren murhastakin kirjoitettiin juuri teos, vaikka murha tapahtui jo 1950-luvulla. Tällaiset rikokset eivät jätä rauhaan. Ihminen haluaa saada lopullisen vastauksen voidakseen siirtyä seuraavan mysteerin pariin tai saada rauhan. 

Viking Sallyn eli myöhemmän Estonian 30 vuotta vanhan murhan oikeudenkäynti olikin aikamoinen pettymys ja rahareikä. Epäilty ja kenties joka tapauksessa syyllinen (näytön puutteesta huolimatta) käyttäytyi kuin mikäkin maailmanvalloittaja oikeusistunnossa, jonka me veronmaksajat ilmeisesti rahoitimme. Totuus halutaan saada tietoon hinnalla millä hyvänsä. Oikeus on kallista, mutta sillä ei ole hintaa.

Nyt alkoi ahdistaa tämän tajunnanvirran katkeamattomuus sekä se, että kännykästäni katkeaa kohta virta. En jaksa hakea laturia. Nousen ylös vasta puoli yhdeksän hyvän mielen uutisia katsomaan.

Oikeastaan nyt, kun kirjoitin ahdistukseni, tai vain osan siitä ulos, minua ei enää niin paljon ahdistakaan. Ahdistus on aina suhteellista. Mietin hetken ystävääni, joka juuri nyt synnyttää pitkällisesti tai on jo synnyttänyt... yhtäkkiä minulla on työpäivästänikin varsin kevyt olo! Ihminen, joka syö viineriä kivutta, on aika onnellinen. Mutta länsimainen perustyytymättömyys saa meidät ahdistumaan sen viinerin imuroinnin keskelläkin. Vadelmassa on homepilkku, teenpä valituksen. No, en tee, sillä kahvitauko ei riittäisi ja vapaa-ajalla ei viitsi. Ettei olisi sellaista ikävää negatiivista painolastia arjessa. 

Samaan aikaan kaikki yltiöpositiiviset linkkarilaiset ruokkivat vain lisää negatiivisuutta, vaikka minäkin hymyilen kuvassa. Mutta kerron salaisuuden: olin sen ottamisen aikana lomalla, kaukana Suomesta. Muistan kyllä, että ympärillä haisi urea ja vierelläni jolkotti kulkukissa, mutta tämähän oli vain pittoreskia pasta-viiniähkyssä! 

Ahdistaako sinua? Anna tulla, voin kokeilla ilmaisen terapian antamista. Työssä kun en ilmeisesti saa treenata sitä puolta riittävästi. Voimme haukkoa kaikki yhtä aikaa henkeä, huutaa aaaaaahhhdistus ja tanssia ryhmähaliringissä glittermaskeihin sonnustautuneina.

Ja seuraavaksi uutiset ja sää.