Itkumuurilla (onnea ja kyyneleitä etsimässä)

 

Itkumuurilla on tungosta
Kaikilla on kiire itkeä
jotta pääsee illallispöytään

Kaikilla on kiire rukoilla
jotta saa syödä ja juoda
Tarpeensa joka päivä
uudelleen luoda

Ja seuraavana päivänä
joku kysyy
Miksi itkette

Emme tiedä itsekään
Kai temppelin tuhoa

Mutta eikö aina sanota
Älä sure asioita
joille et voi enää mitään

E. P. / 18.7.2021

Kenties valtaosa maailman uskonnollisista juhlista perustuu jonkin tragedian muistelemiseen. Näin ainakin Abrahamin lasten eli kirjan kansojen vuotuisessa ajankierrossa.

Muistellaan sitä, että temppeli tuhoutui. Ei ollut aikaa kohottaa hiivaleipää pakomatkalla orjuudesta. Sitten vielä yksi kuoli meidän kaikkien puolesta. Marttyyrikuoleman ylistysmuistelu on yhä voimissaan etenkin islamilaisessa kulttuurissa (en tarkoita nyt fundamentalismia, jossa marttyyrikuolemasta tehdään pahimmassa tapauksessa tavoite), mutta luterilaisuudessa työnteosta on tehty marttyyrimaisen uhrautumisen ilmenemismuoto.

Mikä muu yhdistää meitä kirjan kansoja kuin taipumuksemme marttyyriuteen? Se, että suremme vihan kautta menneitä asioita, joille emme voi enää mitään. Juutalaisessa mielenmaisemassa keskitytään vahvasti myös tuleviin huolenaiheisiin, kuten omaan neuroottiseen terveysdiagnosointiin. Eikä tässä lohduta se, että Juice Leskinen oli fiksu mies: ei elämästä selviä hengissä.

Siksikö huojumme itkumuurilla, somessa, alttarilla, ruokakaupan ja Tinderin loputtoman valinnanvaran edessä? Me pelkäämme lopullista tuomiota, kaiken päättymistä, kuolemaa. Katoavaisuus on sitä, että aika ei riitä. Se häviää, pakenee tavoittamattomiin muistoihimme. Haluamme elää ikuisesti, mutta muistaen elämästämme jotain muuta kuin swaippaukset vasemmalle, työnteon uupumiseen asti vailla päämäärää, uskomisen johonkin asiaan vain siksi, että niin kuuluu tehdä. 

Me haluamme elää yksilönvapauden keskellä, mutta ihminen on sosiaalinen eläin. Me tarvitsemme muita ympärillemme. Kun luovumme tavoitteistamme, valitsemme usein muut ympärillämme, emme itseämme. 

Itämaisissa uskonnoissa tämä on usein tie vapauteen. Kun ei toivo ja odota mitään, vapautuu kaikesta. Kun valitsee yhteisön hyvinvoinnin oman sijaan, lauma voi paremmin ja säilyy elinvoimaisena. Samaa ei voi tietenkään sanoa Maon Kiinasta. Asioilla on puolensa. 

Olen aina uskonut, että onnen salaisuus on on asioiden, realiteettien, tarpeiden täyttämisen ja haaveilun temperointi. Pyrkimys kohtuuteen. Balanssi länsimaisessa yhteiskunnassa löytyy usein vain kaupan hyllyltä Saarioisten einesannoksen muodossa. Hyvä nimi. 

Balanssi, tasapaino, on myös hyvän viinin ominaisuus. Kun viini on tasapainoinen, on onnistuttu hyvin monen eri osa-alueen haastavassa temperoinnissa täydelliseksi kokonaisuudeksi. Oikea ajoitus sadonkorjuussa, onni ilmaston ja säätilan suhteen, riittävästi taitoa ja kokemusta, tarvittava määrä intohimoa ja rakkautta koko alaa sekä pienen pientä rypälettä kohtaan. Kyky punnita tekemänsä virheet ja korjata ne mahdollisesti hyvin nopeastikin tai viimeistään seuraavassa sadonkorjuussa. Silti ja juuri siksi moni sato menetetään. Vaikka itse tekisi kaiken oikein, säätilojen mielivaltaisuudelle ei aina voi mitään. Ei varsinkaan, jos on sitoutunut luomustandardeihin eikä näin ollen voi yrittää pelastaa satoa torjunta-aineiden avulla menettämättä luomusertifikaattia. Kilvet ovat meille usein tärkeämpiä kuin selviytyminen. 

Kun ihmisellä on hätä, kuinka moni kieltäytyy sairaalahoidosta, lääkkeistä, avunannosta, tuesta? Kenties useampi kuin viininviljelijä torjunta-aineista. Miksi emme yritä pienentää kärsimyksen määrää, jos ja kun apua on tarjolla, vaan pidämme entistä lujemmin kiinni pärjäämisen harhakuvasta? Menemme muurille nykimään, itkemään silmämme ulos kuopistaan. Eivätkä ne edelleenkään lähde. Eivät ne irtoa, vaikka kuinka yritämme. Meille on annettu silmät syystä. Me emme usein halua nähdä, mitä elämällä on vielä tarjottavanaan, sillä pelkäämme niin paljon kaiken päättymistä. Kyyneleet, viineri ja tosi-tv peittävät sen, mitä emme halua nähdä. Oikeastaan tosi-tv ei edes peitä sitä, mitä emme halua nähdä, mutta pakko on katsoa. 

Nyt on ihan pakko laittaa Juice soimaan ja kietoa kravatti kallon ympärille. Ei huolta - sidon sen oikeaan kohtaan eli ohimolle! Mutta jälleen iskee valinnanvaikeus. Meillä on kymmenittäin kravatteja eri vuosikymmeniltä. Mikä niistä puristaa vähiten ja miellyttää silmää eniten? Vai voisinko sittenkin elää ilman kravattia ja Juicen epävireistä mutta nerokasta laulantaa? Olenhan jo siirtynyt oman elämäni tosi-tv:stä yleisön joukkoon. 

Ja samassa hetkessä rivien välistä puikkelehtii klovni, joka naurattaa ja peittää totuuden naamiollaan. Kun piirtää kyyneleet valmiiksi kasvoihin, ei tarvitse lähteä itkumuurille maailman rokotetuimman kansan pariin (eiköhän tästäkin kehitetä kohta salaliittoteoria, ellei näin ole jo tehty). Voi myös luoda itse oman itkumuurinsa, kuten blogin, käsikirjoituksen, toisen, kolmannen. Mutta näiden tuhoon en usko. Miksi siis itkeä etukäteen ja ennen kaikkea turhaan? 

Loppukevennys: lapsuuden lempielokuvani oli Tuomion temppeli :D