Uuden nimen tarina - elämämme valinnat

Mietin pitkään, kuinka tiivistäisin tämän Elena Ferranten ahmittavan herkullisen ja samaan aikaan realistisen teoksen sanoman. Ainakin Uuden nimen tarina on koukuttavuudessaan vielä loistavampi kuin Napoli-sarjan ensimmäinen osa Loistava ystäväni.

Elämässä on tiettyjä lainalaisuuksia, jotka Ferrante kuvailee nerokkain sanankääntein liian nuorena väärän ihmisen kanssa avioituneen Lilan ja suvereenista älykkyydestä sekä miehisestä rakkaudesta haaveilevan Elenan tarinassa, 1950- ja 1960-lukujen Napolissa. Ympärillä pörrää tuttuun tapaan laaja galleria ärsyttäviä sukulaisia, joista nykylukija haluaisi blurrata puolet pois elämästään. Kenties kuten Lila ja Elenakin, mutta näin ei ollut tapana toivoa. Ennen minä-aikakautta asioita siedettiin, vain hullut ja kiittämättömät kapinoivat. Lila tietysti kuuluu jälkimmäisiin Elenan vuoroin seuratessa, myötäillessä, kadehtiessa tai sääliessä Lilan elämää.

Veri velvoittaa, mutta se saa meidät haluamaan kuuta taivaalta silloinkin, kun juuret ovat vahvasti köyhään maaperään sidotut. Tuosta köyhyydestä käsin voi olla vaikea ymmärtää ihmistä, joka vaikkapa haluaa opiskelemaan yliopistoon "tullakseen paremmaksi ihmiseksi kuin muut". Jopa Suomessa, edelleen, lukeneisuus mielletään usein paremmuuden (harha)kuvaksi. Useammin näin ajattelevat ihmiset, jotka ovat jääneet, tyytyneet ja selviytyneet - kuten köyhät perheet pyykkikortteleissaan Napolissa. Tämän ajatusmallin huomaa myös selvästi rivien välistä asuinalueellamme, joka on aina ollut köyhä ja punainen. 

Hukkaan heitetty lahjakkuus lilluu usein pakolla lotrattavan siivousveden joukossa - tämän tiesi jo Simone de Beauvoir klassikossaan Toinen sukupuoli (1949). Enää naisen rooli Suomessa ei ole yhtä ahdas, mutta vanhat mallit vaikuttavat yhä taustalla valinnoissamme ja parisuhteissamme enemmän kuin ensikädeltä ajattelemme. Koulutuspoluissa eniten vaikuttaa kuitenkin luokkayhteiskunnan olemassaolo. Se on yhä totuus tässä eliittialueiden ja lähiögettojen valtakunnassa, jossa 1970-luvun koulutuksellinen tasapäistäminen on enää muisto vain. Velvoitteista, olosuhteista ja elinpiiristä huolimatta on kuitenkin aina heitä, jotka pyristelevät kohti uusia tavoitteita sisäisen kutsumuksen pakottamana. Suomessa tämä on tehty helpommaksi kuin missään muualla maailmassa. Mutta tie ei ole helppo ilman lähipiirin tukea ja sosiaaliskulttuurista pääomaa. 

Tie ei ole helppo myöskään Elenalla, jonka vanhemmat tuntevat jonkin sortin ylpeyttä tyttärensä kyvyistä, mutteivät kuitenkaan puhu tyttärensä kieltä. Ja kun ei kieli ole yhteinen, on vaikeampaa ymmärtää. Miksei toiselle kelpaa "rehellinen työ" (jonka kuka tahansa hallitsee - paitsi "laiska" tai "taivaanrannanmaalari")? Näin voisi Elenan klenkkaava ja aina yhtä ahdistunut äiti ajatella. Omista mitättömyyden tunteista kumpuava vähättely muuttuu lopulta vaikenemiseksi. On helpompaa antaa toisen tehdä mitä tekee. Tällöin myös tytär vaikenee, kun tulkitsee vanhempien vaikenemisen mielenkiinnottomuudeksi lastaan kohtaan, kenties myös rehelliseksi kateudeksi. Kuinka monet vanhemmat Suomessakin elävät omia haaveitaan puolitodeksi lasten onnenkantamoisten, lahjakkuuksien ja mahdollisuuksien kautta, tuntien samalla kateuden piston sisällään? Tai ehkä pikemminkin sen tunteen. ettei mikään vastaava ole enää mahdollista, sillä lapsuutta ja nuoruutta ei voi elää uudelleen. Monet elämän valinnat ja ajatumisen sallimiset sen hetkisen tietämyksen varassa voi tehdä vain yhden ainoan kerran.

Haikeus tästä saa monia ilmenemismuotoja myös Uuden nimen tarinassa, jossa tarinoidaan loistavasti luokkayhteiskunnasta ponnistamisesta eri suuntiin. Lahjakkaasta voi tulla tehdastyöntekijä ilman kunnianhimoa, jonka perään ei ole koskaan perheessä huudeltu. Lahjakkaasta voi tulla myös kirjailija, joka pitää itseään aina yhtä surkeana ja epävarmana, sillä häntä ei ole koskaan tuettu oikealla tavalla. Napolilaisessa todellisuudessa rikastuminen tarkoittaa menestystä - tällöin on varaa uuteen kotiin, hienoon autoon ja nätisti puettuihin lapsiin. Napolilaisessa todellisuudessa kirjailijan ammatti on hieno vasta sitten, jos on menestynyt eli rikas. 

Lopulta näen napolilaisessa ja suomalaisessa perustodellisuudessa hyvin vähän eroavaisuuksia. Täällä ollaan vain hillitympiä kaikessa sanotussa ja eletyssä, mutta kuitenkin usein yhtä suoran töksäytteleviä kuin Lina pahimmillaan eli lähes aina. Uskon, että moni suomalainen lukija samaistuu napolilaiseen arroganttiuteen ja työn ihanteeseen, jossa ei tunneta sanaa hienostelu. Oikeastaan  kirjallinen älykkyys, kulttuuripääoma ja hienotunteisuus tulkitaan Suomessa usein hienosteluksi. Maassa, joka on koulutuksen kärkityyssija. Tai sitten olen vain niin paljon tekemisissä todellisen ruohonjuuritason kanssa, kuuluen siihen itsekin, että näkökulmani on tämä. Ihminen ei pääse eroon juuristaan, taustastaan. Se on selkeästi Napoli-sarjassa alleviivattu totuus. 

Kuvat Rooman Trasteverestä vuodelta 2017, sillä Napolissa en ole valitettavasti vielä käynyt ja Palermon kuvat ovat toisella koneella. Sisilian Palermo sopisi kenties tyylillisesti paremmin Napolin meininkiin. 

Koulutuksen ja juurten jälkeen päästään melodramaattiseen italomatsiosioon. Universaali totuus lienee, että kun on kyse ihmissuhteista, toisen mieltä ei voi olla pahoittamatta. Näin käy aina ennemmin tai myöhemmin, halusi tai ei. On toki myös ihmisiä, jotka suorastaan nauttivat tahallisen väärinymmärryksen tuomasta huomiosta. Heitä kutsutaan nykyisin dramaqueeneiksi ja kirjallisuuden hahmoina he ovat usein viihdyttäviä. Todellisina ihmisinä usein painajaismaisia seuralaisia. Napoli-sarjassa dramaqueenin titteli osoitetaan milloin kenellekin, mutta ainakaan Elena ei ole pystiä pitänyt. 

Italomatseilta ei voi aina "tavallinenkaan" ihminen välttyä alkaneen seurusteluelämän käänteissä, ei Suomessa eikä Italiassa. Kun kumarrat yhteen suuntaan, pyllistät toiseen. Kysynnän ja tarjonnan lait tarkoittavat ihmissuhteissa usein sitä, että ne eivät kohtaa. Muokkaamme myös herkästi itseämme ja toivomme voivamme muokata muita unelmakuviksemme. Kuitenkin, jos he muuttuvat, he kasvavatkin mielissämme väärään suuntaan. He hylkäävät ihanteensa, menettävät pohjimmaisen sielunsa. 

Joillekin käy näin perhe-elämän vaateiden myötä. Kuvitelkaa tilanne 1950- ja 1960-lukujen Napoliin, jolloin naisen tuli mukautua täydellisesti miehen elämään, elinkeinoon, sukunimeen ja toiveisiin. Ja jollet mukaudu, saat turpaasi tai vähintäänkin lähes yhtä huonon elämän. Avioliitossa ei opiskella eikä lueta kirjoja, vaan pyykätään ja tehdään lapsia. Silloin tämä oli vaadittava totuus, nykyisin vain usein realiteetti. 

Mikä on se yhdistävä liima, joka sirpaleisesta kuviosta eli huonosta elämänlaadusta puuttuu? Yhä edelleen se on ymmärrys toista ihmistä kohtaan. Mutta siihenkin voi sairastua. Elena yrittää ymmärtää muita liikaa - niin paljon, että uhkaa menettää itsensä muiden harhakuvien alttarille. He jotka ymmärtävät, eivät voi ymmärtää kaikkien niiden puolesta, jotka eivät kykene tai halua ymmärtää.

Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen aukeaa edessä. Näin usein nykyään, muttei todellakaan naisen elämässä 1950-luvulla. 

Uuden nimen tarina kertoo kipuilusta, oman suunnan etsimisestä ja järjettömistä pettymyksistä ihmissuhteisiin liittyen. Myöskin omien ihanteiden kirkastumisesta, sen erottamisesta, mikä on tärkeää. Ja minkä vain kuvittelemme olevan tärkeintä. Päähenkilöt yrittävät tehdä haaveistaan totta, todellista, aivan kuten me lukijatkin. Päämäärä vaihtuu ja muuttaa muotoaan henkisen kasvun ja elämän oppien myötä. Joskus myös surullisten sattumien. Voittajat ovat heitä, jotka selviytyvät kaikesta menettämättä sisintään. 

Kaikessa universaaliudessaan salanimellä kirjoittavan Elena Ferranten Napoli-sarja sopii luettavaksi kenelle hyvänsä tässä ajassa. Ferranten rönsyilevä kerronta puhuttelee kaikkia, jotka ovat olleet nuoria tai miettivät edelleen elämänsä suuntaa. Joillekuille Ferranten tapa kirjoittaa voi olla liian tuhti ja yksityiskohtainen, mutta hyvänen aika miten pakottamatonta tajunnanvirtaa teksti on. Se on kuin Lilan tykitystä, sellaista kirjoittamisen lahjaa, jollaista ei suoda kuin harvoille. Tarina jatkuu ja syvenee entisessään tulevissa osissa, joiden ahmimista odotan jo miltei vieroitusoireiden partaalla. Vahva suositus ja Prisman alelaariin metsästämään kolmatta osaa! Paitsi taisinkin eilen tilata koko Ferranten lopun tuotannon AdLibriksesta, hups. 

P. S. Kirjoitin tämän pakoillessani tiskiharjaa! Mielestäni käytin tämän ajan suuremmin hyödykseni näin, enkä tuntenut vähäisen vapaa-aikani valuvan viemärin rei´istä alas. Napoli-sarjassa on se pieni haittapuoli, että kotityöt alkavat kaiken kuvailun jälkeen tuntua entistä puuduttavammalta naisen ikiaikaiselta ikeeltä. Mutta kokkauksen olen oppinut siten, että luen samalla kirjaa ilman ruoan palamista pohjaan. Ja kokkaushan ei ole kotityö vaan yksi taiteen muoto. Kenties joku ajattelee näin pyykkäyksestäkin, mutta minä en ole vielä päässyt sille tasolle. Iltatuulessa leijuva lakana on kyllä aika esteettisen näköinen.