Vaikeuksia ennen kuvitteellista helpotusta (tasan puoli vuotta sitten)
Usein sanotaan, että juuri ennen valon näkymistä tunnelin päässä on kaikkein vaikeinta. Joskus jopa silloin, kun se valo selkeästi on jo havaittavissa. Ajatus siitä, että piina voisi oikeasti loppua, on jo ajatuksena niin suuri muutos, että psyyke valmistautuu koitokseen erinäisin tavoin. Kamala vertauskuva on se, että monissa itsemurhatapauksien taustalla tilanne on voinut olla jo ulkopuolisin silmin nähtynä voitollinen. Mutta epätoivoinen ihminen ei jaksa enää taistella tietä kohti lopullista helpotusta. Eihän sellaista edes ole. Helpotuksen lopullisuutta.
Teini-ikäisenä menetin ystävän, joka sai syövän uudelleen tasan viiden vuoden riskiuusiutumisajan jälkeen. Kaikki eteni niin nopeasti, että rehtorin suruilmoitus kaikui kolkkona kouluradioissa kuin jokin täysin irrationaalinen ja irrallinen käsittämättömyys. Kouluaikanani kuulin kolme eri ilmoitusta. Mietin usein heitä kaikkia, joita ilmoitus koski. Mitä ja missä he olisivat nyt, jos olisivat saaneet elää?
Minusta ei tarvitse huolestua, olen kuulemma selviytyjäluonne. Mutta selviytyminen voi olla myös sairaus. Ei ihmisen kuulu selviytyä kaikesta ainakaan ennen aikojaan. Kuorma tulee kannettavaksi ennemmin tai myöhemmin. Eilen polkiessani töistä kotiin romahdin ääneti ja toivoin, etteivät ohikulkijat näe kyyneleitä aurinkolasieni takaa. Mietin, onko seuraavana tasona huutopotkukohtaus katuojassa.
Samaan aikaan elän täysin vastakkaista elämää, kuopsuttelen iloisena verannan rapisevaa hilsettä ja tongin kukkamaata hetkellisesti autioituneella pihalla. Kukatkin kuolevat aina, kun niiden kukoistamista haluaisi seurata vielä edes hetken. Kaiken katoavaisuus on niin väkevän kaunista, että haluaisimme säilöä sen naftaliiniin. Elvyttää, tekohengityttää. Tätä tarvetta varten on onneksi kukkakauppoja, jonne voi syytää rahaa vaikka joka viikko. Joskus joku ihmettelee, mitä järkeä on ostaa kalliita kukkia, kun ne kuolevat pois. Mitä järkeä meidän on sitten panostaa itseemmekään millään tavalla? Kuolemmehan mekin pois ennemmin tai myöhemmin. Jotkut valitettavasti aivan liian varhain. He ovat kuin niitä kauneimpia ja lyhytikäisimpiä kukkia, joiden haurautta voimme vaalia vain hetken. Mutta näiden kukkien kauneutta emme tule koskaan unohtamaan.
Mieheni joutui taas viime viikolla sairaalaan ja pääsi sieltä onneksi nopeasti pois. Tilanne ei parista huolestuttavasta seikasta riippumatta ole niin huolestuttava kuin luulimme. Voisi siis kuvitella, että kuplajuoma virtaisi vappuna ihan vain ei-huonojen uutisten kunniaksi. Ehkä se virtaakin, kuten parhaimmillaan terve veri suonissa, mutta tänään vuosien trapetsitaiteilu on vienyt voimat. Tuntuu siltä, ettei jaksa edetä kohti valoa tunnelin päässä. Haluaa vain jäädä paikoilleen pimeyteen, muttei kuitenkaan joutua junan yliajamaksi.
Sekin on ihan hirveä asia. Näitä "tapauksia" sattuu lähes jokaiselle veturikuskille ennemmin tai myöhemmin. Ystäväni istui juuri junassa, joka myöhästyi aikataulusta tämän syyn takia. Mietin, miltä tuntuu istua seisovassa junassa tunnin tietäen, että ympärillä korjataan ja kerätään kirjaimellisesti luita. Miltä tuntuu tämän hetki sitten eläneen ihmisen omaisista vastaanottaa suruviesti? Miltä tuntui tästä ihmisestä se, ettei ajatellut muita vaihtoehtoja olevan enää olemassa?
Itselläni on aina ollut hyvä resilienssi, sopeutumiskyky olosuhteisiin. Mutta viimeisen vuoden aikana olen tunnistanut, että sellainenkin ihminen voi sairastua pahasti, jos olosuhteet eivät koskaan anna periksi. Jollei koskaan pääse palautumaan, happi loppuu. Ei jaksa nousta tunnelista kohti valoa. Ja edelleen tämä kokemus mielletään sellaiseksi, ettet jaksa tehdä muuta kuin maata. Ei se niin mene, välttämättä. Voi olla, että olet tarmokkaampi kuin koskaan ennen.
Miten ihmeessä olen pystynyt kirjoittamaan 150 sivua romaanikäsikirjoitusta puolessa vuodessa? 1.4. lukema oli tämä, nyt joku 170. Se on hyvä pakokeino, kenties myös terapiatrilleri. Ja kohta jatkan taas tosissani kirjoitusta lomalla. Toivon sen tekevän ihmeitä kaikin tavoin muutenkin. Tilasin yhden lomapullon samppanjaa, mutta ostoskoriin päätti jotenkin vahingossa "muutama" pullo kaikkea muutakin tulivuoren rinteiltä. Ehkä haluan juoda sieltä, missä itse kävelen. Odotan, koska laava syöksyy ja peittää minut lopullisesti alleen. Mutta niin kauan, kun niin ei käy, voin juoda tuliperäisiä viinejä ja katsella maata jalkojeni alla. Tunnustellen, välillä tömistellen. Mutta tasaista tallustelua se ei ole ikinä. Oikeastaan trapetsitaiteilijan nuora on vedetty pinkeäksi tulivuoren ylle. No, kai sellainen draama sopii omaan italotyyliini muutenkin.
Syvällä Napolissa olen myös iltaisin lukiessani Elena Ferrantea.
PUOLI VUOTTA MYÖHEMMIN:
Minä löydän tämän kesken jääneen, mutta silti aika eheän luonnoksen blogistani. Luen sen ja kysyn, onko mikään asia muuttunut. No, ainakin eilen aloitin Elena Ferranten Napoli-sarjan kolmannen osan. Tämähän on selvää edistystä.
Ihmisen on hyvä kirjoittaa ja palata tekstin äärelle myöhemmin. Kummasti asiat menevät eteenpäin, tuskaisin piina ei yleensä kestä sellaisenaan loputtomiin.
Tämän sumuisen ajanjakson jälkeen olen tehnyt jälleen kerran valinnan. Sen lisäksi 1.10.2021 tulee vuosi (toisen) käsikirjoituksen aloittamisesta. Sivuja on nyt yli 250. En koskaan laske sanoja tai merkkejä, vaikka ehkä pitäisi. Näen sen tarpeellisena lyhyemmissä lehtijutuissa, joissa on tietty palstatila jutulle. Romaanin kohdalla teksti ja merkkimäärä muokkautuvat koko ajan. Valintanihan liittyy tähän, että ehdin jatkossa kirjoittamaan ja muokkaamaan tuota tekstiä entistä vapaammin, seurauksista tietämättä.
Tuon keväisen sairaalakeikan jälkeen meillä kävi kerran ambulanssi keskellä yötä, mutta siinä nuo pahimmat shokkitilanteet kotona ovat olleet puolen vuoden ajalta. Ehken enää tavoittele normaaliuden illuusiota, sillä tiedän, ettei sellainen ole mahdollista vakavasti sairaan ihmisen rinnalla. Mutta ymmärsin, että saattaisin olla oikeutettu omaishoitajan tukeen. Tätähän ei missään toitoteta, vaan sitä täytyy itse ymmärtää hakea. Tuki voi myös olla väliaikainen. Mutta jo pelkkä hakemusrumba ahdistaa niin, että tällaiset asiat jäävät (kerran jäi matkavakuutuskorvauksen haku, KELA-tukia akupunktioon on jäänyt hakematta lukuisia kertoja ja varmasti monta muutakin sellaista asiaa, joka vaatii kohtuutonta vaivaa eli koneella istumista).
Silti, kaiken hyväksymisestä ei häviä se taustalla ulvova, ehkä joskus äänihuulten rappioon vaikeneva loputon kysymyslitania. Miksi juuri meille on käynyt näin? Mikä tarkoitus tällä on? Samalla ymmärrän, etten olisi alkanut kirjoittaa yhtään mitään, tuskin blogiakaan, ilman tapahtuneita vastoinkäymisiä. Joskus elämänkulun ikävimpien hetkien syvimmän merkityksen ymmärtää vasta vuosien päästä. Ymmärrys ei silti poista sitä, että valitsisin mieluummin kepeyden, jos voisin. Mutta kepeydestä vain harvoin kumpuaa mitään syvällistä. Ehkä sitä kepeyttä ei edes koe samoin, ellei ole uinut syvissä vesissä.
Palaatko sinä koskaan aiemmin eletyn tai kirjoitetun pariin? Vai haluatko mieluummin unohtaa ikävät hetket? Sekin on varmasti fiksu veto.
No johan nyt! Juuri kirjoitin kommenttiasi edelliseen tekstiisi, kun jo pukkaa uutta! :) Teema on samaa sukua kuin edellinen ja tunnistan monia asioita tästäkin: miksi juuri meille? mikä tarkoitus tällä on?
VastaaPoistaKirjoituksestasi huomaan, miten kaikista vastoinkäymisistä ja raskaista ajoista huolimatta olet siirtynyt vähemmän sumuiseen ajanjaksoon. Sumu on tuonut elämääsi monia asioita, jotka kenties olisivat muutoin jääneet pois. Tunnistat myös muutoksen tarpeellisuuden – ja aiot sen toteuttaa!
On välttämätöntä palata aiemmin elettyyn, erityisesti raskaisiin aikoihin. Silloin palaa luottamus siihen, että lähes mistä vain voi selvitä – tavalla tai toisella. Silloin kun tuska ja pelko ovat päällä, maisema on sumea, ei ole näkyvissä ratkaisua. Läheisen pelko ja ahdistus tuntuvat raskaammalta kuin oma, mutta yhtä huonossa jamassa molemmat ovat. Jos olisin tiennyt joitakin vuosia sitten, että löydän kyllä ratkaisun elämääni ahdistavaan tilanteeseen, en olisi surrut niin paljon enkä kantanut niin suunnatonta syyllisyydentaakkaa.
Pahempaa oli kaksi vuotta sitten, kun seurasin neuvottomana ja avuttomana läheiseni joutumista helvetilliseen pyörteeseen ilman omaa syytään. Silloin koin kaikki mahdolliset tunteet: raivon, tuskan, voimattomuuden, katkeruuden ja vihan. En voinut kuvitella, miten hän siitä selviäisi.
Molemmat tapaukset ovat nyt takana. Ilman vaurioita niistä ei kukaan selvinnyt. Oma tilanteeni on selkeä ja levollinen, mutta ajoittain vieläkin syyllisyydenpuuskat heiluttavat. Tuo toinen tapaus jätti läheiseeni ikuisen trauman, mutta hän pärjää sen kanssa hetki hetkeltä paremmin. Hänen elämäänsä on tullut paljon hyviä, voimaa ja iloa antavia asioita. Tätä ajattelen kiitollisena lähes joka päivä.
Kun ajattelen mennyttä, jaksan hieman paremmin luottaa selviytymiseen tulevista vaikeuksista. Senkin tiedän, että kipeitä haavoja vielä tulee ja niiden arpeutuminen ottaa aikansa. Silti haluan luottaa tulevaan.
On välttämätöntä palata menneeseen, jotta huomaa muutoksen. Kiitos, kun muistutit tästä!
Ja nythän minä jaan Sinulle vielä Edith Södergranin runon OLEMISEN RIEMU. Siinä loistavat tähdet pelkoa vailla!
Mitä minä pelkään? Olen osa äärettömyyttä.
Olen osa kaikkeuden suurta voimaa,
yksinäinen maailma miljoonien maailmoiden parissa,
niin kuin ensi luokan tähti, joka sammuu viimeksi.
Riemu elää, riemu hengittää, riemu olla olemassa!
Riemu tuntea ajan jäisen-kylmänä valuvan suoniansa pitkin
ja kuunnella yön hiljaista virtaa
ja seisoa vuorella auringossa.
Käyskelen aurinkoa pitkin, seison auringolla,
en tiedä mistään muusta kuin auringosta.
Aika – muuntajatar, aika – hävittäjätär, aika – loihtijatar,
tuletko uusin juonin, tuhansin kavaluuksin tarjoamaan minulle olemassaolon
niin kuin pienen siemenen, niin kuin kehään kiertyneen käärmeen,
niin kuin merellisen luodon?
Aika – sinä murhaajatar – väisty luotani!
Aurinko täyttää rintani suloisella hunajalla ääriä myöten
ja sanoo: kerran sammuvat kaikki tähdet,
mutta ne loistavat aina pelkoa vailla.
Ai että, ja nyt sain vielä Edithiä runohyllyyni valikoidusti juuri minulle! Kiitos! ❤️ Aika on samalla murhaajatar ja vapahtajatar. No, kuolema eli muutos on monessa mielessä suuri vapauttaja. Olemisen riemulla kohti mullistuksia! Mullistus on oikeastaan varsin kiva verrattuna sumuun,jossa ei näy ratkaisuja.
PoistaOnpa samalla ikävää ja lohdullista kuulla, että sinulla ja läheisilläsi on ollut kovia koettelemuksia, mutta niistä voi oikeasti selvitä. Ei varmasti helposti, eihän tässä maailmassa ole mikään muu helppoa kuin tv-kanavan vaihto. Siksi me varmasti niin paljon tuota masiinaa rakastamme. Parempi olisi prosessoida sielun kysymyksenasettelua kirjallisuuteen ja runouteen. Mutta luodakseen itse, pitää olla se pahin uupumus ja kriisi nujerrettu. Paitsi runoudessa. Silloin tuntuu, että kaikki tunnetilat löytävät oikean kanavan muutaman virkkeen ulostulossa paperille. Vähän kuin kyyneleet kasvoille, sanat vain tihkuvat säilöön luettavaksi myöhemmin pienessä myötähäpeässä.
Minun ei pitänyt julkaista mitään sen The Endin jälkeen, siis sehän oli loppu! Mutta jäin katsomaan, mitä keskeneräisyyksiä luonnoksista löytyy. Jotenkin lipsahti samaan aikaan kun sinä ihana minua piristit kommenteillasi! Ehkä myös ajattelen, että joku lukija, jolla on pienempiä mutta ymmärrettävästi aina suurilta tuntuvia murheita, saisi perspektiiviä omaan tilanteeseen. Olisi ihanaa murehtia vain pieniä tavanomaisia asioita eikä elämän hyytävän suuria peruskysymyksiä vuodesta toiseen. Mutta minäkin voin vaikkapa lukea uudelleen Juhani Ahon Papin tyttären ja Papin rouvan ja olla vain tästä omasta tilanteestani äärettömän onnellinen.
Kiitos jälleen koskettavasta kirjoituksesta. Palaan usein aiemmin elettyyn päiväkirjan avulla. Olen kirjoittanut säännöllisesti päiväkirjaa jo seitsemän vuoden ajan. Päiväkirjani on sähköinen ja sieltä näkee helposti, mitä on tapahtunut tasan vuosi sitten, kaksi vuotta sitten jne. Olen kyllä huomannut, että tietoisesti tai tiedostamattani kirjoitan ikävistä asioista yleensä kovin lyhyesti ja yleisesti. Jotenkin sitä varmasti haluaa suojella itseään sitä hetkeä varten, milloin palaa taas kyseisen päiväkirjamerkinnän äärelle. Aika kultaa muistot, sanotaan. Jos kuitenkin pystyy olemaan päiväkirjalleen täysin rehellinen ja avoin, uskon että voi välttää tämän muistojen kultautumisen.
VastaaPoistaKerran yksi professori yliopistolla kertoi tutkimuksesta, jonka mukaan ihminen tuntee iloiset muistot vuosienkin jälkeen samalla tavalla, ilolla. Ja vaikka ikävät asiat eivät unohtuisi, ikävä tunne kuitenkin hälvenee ajan mittaan, jolloin asian muisteleminen ei enää tunnu niin palhalta, miltä asia tapahtumahetkellä tuntui. Jotenkin mieli tässäkin varmasti yrittää suojella kantajaansa.
Tulipas vähän sekava kommentti :)
Kiitos Emilia! Minusta kommentissasi ei ollut mitään sekavaa, päinvastoin!
PoistaMieli on kyllä taitava itsensä suojelija. Hyvä, että kirjoitat päiväkirjaa! Itse en ole koskaan kirjoittanut sähköisesti päiväkirjaa, vaikka tämä blogi alkaa näköjään kohta olla sellainen :D Kirjamalliseen olen kyllä kirjoittanut patoutumia kiitettävästi ulos ja siksi alkaakin usein vain ahdistaa, kun lukee niitä uudelleen. Tämäkin on valinta, mitä päiväkirjoihin kirjoittaa. Ehkä voisi alkaa keskittyä enemmän positiiviseen. Mutta uskon, että kaikille tunnetiloille on luonnollinen aikansa. Ja niinä luonnollisina aikoina sitten palaa menneen äärelle tai jättää palaamatta. Mutta kaikki se meissä aina on, tavalla tai toisella.