Askeleet lumessa

Sinertävän aamulumen keskeltä erottuvat pienet askeleet. Kuusivuotias Aliisa katsoo kenkiään, niitä joilla hän on kotipihallaan tepastellut Lumiukkoa odottaen. Aliisa asettaa jalkansa yhden jäljen viereen ja huomaa, että se on erilainen kuin hänen oma kengänjälkensä. Aliisa ihmettelee, kuka kumma on kävellyt heidän pihallaan yön aikana.

Äiti ja isä ovat muistuttaneet lukuisat kerrat, että pihalta ei saa poistua. Tuntematon arvoitus kutkuttaa Aliisaa liikaa varoituksiin nähden. Hän ottaa pari riemukasta askelta ja loikkii nietosten yli syviä pieniä jälkiä seuraten. Hetkeksi hän kääntyy katsomaan taakseen ja huomaa savun nousevan kotitalon piipusta. Ikkunassa hän näkee äidin puuhellan edessä hämmentämässä riisipuuroa. Vielä voisi palata takaisin, mutta Aliisan on saatava tietää, kenelle mystiset jäljet kuuluvat. 

Kodin vieressä on lehtometsä, jossa asustaa kauriita ja oravia. Aliisa näkee puusta pudonneesta kävynsilpusta, että herkuteltu on. Hän kokeilee pullottavaa taskuaan ja pudottaa sieltä kävyn oravalle jouluateriaksi. Kauneimmat kävyt Aliisa kerää talteen erityisiä hetkiä varten. Eikä aikaakaan, kun kurre puun takaa kurkistaa ja kipittää kiireenvilkkaan aamiaista noutamaan. Aliisa naurahtaa ääneen, jolloin orava säikähtää ja loikkii kävyn kanssa pakoon.

Aliisa muistaa taas, miksi tuli metsään. Nyt hän huomaa allaan useita jalanjälkiä, ei enää yksiä pieniä. Hän seuraa lumeen muodostunutta polkua tuntien pienen pelonrippeen sisuksissaan. Kotia ei enää näy, äiti olisi vihainen. Mutta Aliisan on saatava tietää. Hän jatkaa matkaa polkua pitkin, josta lopulta eriävät jälleen pienet askeleet. Aliisa jatkaa niiden perässä, muiden askelten viedessä toisaalle. Hän seuraa lumista askelten helminauhaa kohti tiheämpää metsää ja päästää äännähdyksen kuullakseen kaiun. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan, isä on sanonut. Aliisan ääni on kaikuna lyhyt ja pehmeä, lumen eristämä. Tätä lumen ominaisuutta Aliisa ei vielä ymmärrä, vaikka isän tekemässä lumilinnassa on usein ihmeellisen lämmintä, lämpimämpää kuin ulkona. Televisiosta Aliisa on nähnyt, että Lapissa on kokonainen lumilinnahotelli.

Yhtäkkiä Aliisasta tuntuu, että hän ei ole maailmassa ja metsässä yksin. Hän pysähtyy, katsoo ympärilleen ja huomaa puun takana punaisen mytyn. Aliisaa pelottaa, mutta hän uskaltautuu seuraamaan puun taakse vieviä askelia. Punainen mytty vavahtaa. Aliisa säikähtää huomatessaan, että vielä säikähtäneemmät tummat silmät tuijottavat häntä kohti.

Ruskeahiuksinen tyttö, noin saman ikäinen kuin Aliisa, on pukeutunut punaiseen toppahaalariin. Hänellä ei ole pipoa. Äiti on aina muistuttanut, että sitä ei saa unohtaa. Aliisa rohkaistuu sanomaan tytölle hei. Tyttö vastaa pienellä äänellä jotain, mitä Aliisa ei ymmärrä. Aliisa kysyy tytöltä, missä tämä asuu. Tyttö ei vastaa. Aliisa ottaa oman piponsa päästään kuin kysymyksenä, missä tytön oma pipo on. Tyttö katsoo ympärilleen ja osoittaa kaikkialle, viskoo käsiään kohti metsää. Aliisa uskoo, että tytön pipo on pudonnut ja hän on metsässä etsimässä sitä. Aliisa hymähtää ja pistää oman piponsa tytön päähän. Tyttö naurahtaa, kun pipo ulottuu hänen silmilleen. Tyttö rullaa pipoa alemmas kasvoille niin, että kasvot peittyvät huuliin asti. Hän kävelee leikillään päin puuta. Sekös Aliisaa naurattaa.

Samalla kun Aliisa ja tuntematon tyttö ovat kohtaamisestaan hämillään, tuntuu, kuin he olisivat tunteneet toisensa jo pitkään. He eivät osaa toistensa kieltä, mutta ymmärtävät hyvän huumorin päälle. Hymy, nauru, pelleily ja vilpittömät eleet tekevät heistä oitis ystävät.

Aliisalla alkaa olla kaiken ilakoinnin keskellä kylmä. Hän ei voi olla miettimättä tytön kotia. Missä se on? Aliisa penkoo taskujaan etsiäkseen karkkia, vaikka hän tietää siellä olevan vain hienoimpia käpyjä. Hän ojentaa tytölle kävyn kuin kalleimman aarteen. Tyttö katsoo Aliisaa silmiin ja alkaa itkeä. Aliisa ei ole koskaan nähnyt sellaista itkua, jossa kasvot ovat miltei ilmeettömät. Vain silmät puhuvat, ne joiden pintaan kyyneleet kertyvät ja valuvat hiljaisina noroina pitkin poskia.

Yhtäkkiä kaukaisemmalta polulta kuuluu ääniä. Tyttö säikähtää ja ottaa Aliisaa kädestä kiinni. He juoksevat lumista metsäkalliota pitkin alas kuusikkoon. Aliisa näkee, että sen keskellä istuu ihmisiä. Kaikilla on toppa-asut, jotkut istuvat jonkinlaisen maton päällä. Joukossa on eniten aikuisia, miehiä ja naisia, mutta myös muutama lapsi. Nuorin on vasta vauva.

Aliisa järkyttyy, miten ihmiset voivat istua lumihangessa kuin olisivat olleet siellä aina. Aivan kuin he istuisivat olohuoneessa kuten isän sukulaiset, ringissä television äärellä. Mutta kylmässä metsässä ei ole telkkaria, on vain kylmyys ja lumipeitteiden oksilta valahtamisten äänet. Kaikki kääntyvät katsomaan tyttöä ja Aliisaa kohti jähmettyneinä. Aliisaa pelottaa. Kohta ringistä nousevat ilmeisesti tytön vanhemmat. He kaappaavat tytön luokseen ja moittivat tätä jostain. Ehkä pipottomuudesta, niin sen täytyy olla. Kaikki katsovat Aliisaa yhtä aikaa pelokkaina ja kiinnostuneina. Iäkäs nainen hymyilee Aliisalle hyväntahtoisesti. Kaikki puhuvat hiljaa kieltä, jota Aliisa ei osaa.

Kohta puheensorinan yllä kaikuu tuttu huuto. Aliisan äiti ja isä huutavat metsässä Aliisaa. Ihmiset, joiden keskellä Aliisa seisoo, ovat selvästi pelokkaampia kuin hetki sitten. He pälyilevät ympärilleen epätoivoisina. Aliisa kertoo heille selvällä suomen kielellä, ettei tarvitse pelätä. Hän näyttää samalla itseään ja lausuu nimensä. Samalla huuto metsässä voimistuu. Aliisa näkee nyt äitinsä kalliolla tähystämässä kaukaisuuteen. Aliisa huutaa äidilleen takaisin, jolloin pieni poika Aliisan vieressä vilkuttaa ylös. Aliisan äiti lähtee juoksemaan alas isän ilmestyessä kohta perään. He kummatkin itkevät helpotuksesta ja huutavat Aliisaa luokseen. Aliisa ei kuitenkaan halua hylätä uutta ystäväänsä ja jähmettyy kahden vetovoiman välissä.

Äiti ryntää alas isä perässään ja ottaa Aliisan syliinsä. Äiti ei ehdi moittia Aliisaa, hän ei näytä edes tuntevan sille tarvetta. Aliisa kertoo, että tyttö etsi pipoa heidän kotipihaltaan ja Aliisa meni katsomaan, kuka pihalla kävi. Samalla Aliisasta tuntuu, etteivät vanhemmat pysty kuuntelemaan häntä. He katsovat paleltuneen näköisiä ihmisiä ympärillään, nyt eri tavalla huolestuneen näköisinä. Aliisan äiti tervehtii heitä, jolloin isä riisuu takin ja ojentaa sen vähävaatteisimmalle miehelle, saman ikäiselle kuin isä. Aliisa huomaa kyyneleen miehen silmäkulmassa.

Äiti ja isä alkavat neuvotella, puhuvat jotain puuron määrästä. Kohta he näyttävät elekielellä lusikoiden, että kotona olisi ruokaa jos he vain tulisivat mukaan. Vaikka Aliisa ei kunnolla ymmärtänyt, mistä jutussa on kyse, hän ymmärsi ainakin sen, että näillä ihmisillä ei ole kotia. He olivat metsässä piilossa. He pelkäsivät ja palelivat. Mutta miten nopeasti pieni hyvä valoi heihin uskoa ja toivoa.

Pian kaikki kävelevät yhdessä kohti Aliisan kotia, joka on puuhellan lämmittämä. Eteisessä äiti pyytää ihmisiä riisumaan takkinsa ja kenkänsä. Aliisa huomaa, että nämä ihmiset eivät ehkä ole riisuneet niitä aikoihin. Kahdeksan aikuista, kolme lasta sekä vauva yhden naisen sylissä saapuvat lämpimään tupaan, jota joulukuusen kynttilät valaisevat. Jokaiselle on tilaa pitkän pirtinpöydän ympärillä. Jokainen saa eteensä lautasellisen riisipuuroa syödäkseen. Isä nostaa pöytään kanelisirottimen ja omenahillopurkin. Aliisaa, äitiä ja isää ei haittaa, että he jäisivät ilman puuroa. He saisivat aina lisää.

Jouluaamun hiljaisuudessa kuuluu vain lusikoiden kilahtelua tyhjeneviä lautasia vasten. Tyttö, jonka Aliisa metsässä kohtasi, hymyilee ja katsoo pöydän yli kieroon. Koko pöytäseuruetta naurattaa. Isä kävelee olohuoneeseen ja avaa television, sillä Aliisan odottama Lumiukko on jo alkanut. Aliisa on kokonaan unohtanut sen. Keittiöön kantautuu tuttu sävel, Walking in the Air. Aliisan uusi ystävä kuuntelee laulua haltioituneena. Hän ottaa Aliisaa kädestä kiinni, jolloin Aliisa vetää hänet mukanaan olohuoneeseen. Isä istuutuu pöytään. Äiti sytyttää puuhellan uudelleen ja kaataa maitoa kattilaan. 

Aliisa ei vielä tiedä, että puuhellan huuvan piilossa kyynelehtivän äidin suku on kotoisin menetetystä Karjalasta.

E. P. 24.12.2021, Lumiukkoa odottaessa.