Esmeraldan ruokafilosofia, ilmastokebab ja taivasburger

Aikomukseni on ollut kirjoittaa jo pidemmän aikaa jotain ylevää ruuanlaitosta. Mietinhän ruokaa jatkuvasti. Mietin sitä ensimmäisenä, kun herään ja viimeisenä, kun suljen silmät. Mietin yöllä seuraavan päivän tai viikon syömisiä. Voinen siis sanoa eläväni todeksi sisilialaista sananlaskua: en syö elääkseni, elän syödäkseni. 

Viime aikojen kokkailut on hämmennetty vähintään puolilta osin puuhellalla. Kuvassa viimeinen borssi Georgiasta tuoduin maustein tehtynä. Se oli taivasmatka, paras versio kahden vuoden kaikista. Ja nyt mausteet ovat loppuneet, näin oli tarkoitus. 

En ole jakanut reseptejä blogissa nimeksikään, sillä yleensä en kirjoita sellaisia enkä myöskään kokkaa useimmiten resepteistä. Minun pitäisi siis muuttaa jotain olennaista tyylissäni, jos alkaisin kirjoittaa reseptejä blogiin. Näin olen kuitenkin toisinaan tehnyt ja luonnosten perusteella aikomukseni on ilmeisesti ollut suuri, sen verran monia ruokajuttujen tynkiä arkistoista löytyy. Minun piti julkaista jälleen kerran limoncellokakun ohje, kun löysin vihdoin kuvat kohta kaksi vuotta sitten tehdystä kakusta! Mutta avattuani blogijutun, olen vain ylistänyt sinne kakun ainesosia ja mahtavuutta, mutta sieltä puuttuu selkeä resepti ranskalaisin viivoin, mitä siihen kakkuun nyt tarkalleen tulee. Siitä olen kyllä varma, että jonnekin ainesosat silloin kirjoitin - mutta minne?

Ylläoleva toimii summarumina surkealle epäyritykselleni olla ruokabloggaaja. Tällä hetkellä olen kuitenkin ylpeä siitä, että kirjoitin eilen yhden reseptin ylös: Esmeraldan ilmastokebab. Luit oikein!

Perustin eilen vegaanisen kebabbilan, sillä päätin antaa mahdollisuuden Muu Vebablastu-pussille tai pikemminkin sen sisällölle. Suhtaudun hyvin skeptisesti kasvisvalmisteisiin, sillä ne ovat usein liian prosessoituja omaan makuuni. Käytän mieluummin esim. papuja ja linssejä sellaisenaan kasvisruokapäivinä kuin puolivalmisteita. Punainen alelappu mahdollisti kuitenkin sen, että Vebablastu päätyi kaupassa kärryyn. Ei olisi paha hintamenetys, jollei kyseisestä tuotteesta innostuisi. 

Innostuin kyllä kovasti tehtyäni basmatiriisin kylkeen tomaattisen kebabkastikkeen kaapin antimista. Hyödynnän aina kaikki kodin jämät kaikessa, mitä teen. Siten myös tulee iloisia yllätyksiä. 

Jaan reseptin tähän, jotta edes jonkun reseptin saisin tuoreeltaan jaetuksi, kun sitä on toivottu. Tämä ei kyllä edusta yhtään tyypillisintä tekemääni ruokaa, mutta tämän ollessa superhelppo korvike rasvaiselle ja paljon kalliimmalle noutokebabille, joka vielä yleensä on lihaa, on perusteltua jakaa tämä planetaarisen ruokavalion ihanteen nimissä. Kuvaa ei nyt ole, koska en jaksanut siirtää uusimpia koneelle, Instagramiin jaoin tämän reseptin myös ja siellä on kuva (sinne saa ne suoraan kännykästä toisin kuin blogiin, mutta tiedäthän miltä kebab näyttää, ei mikään kaunotar).

Esmeraldan ilmastokebab: 

- 1 pussi Muu Vebablastuja (200gr)

- 1 valkosipulinkynsi

- 1 keltasipuli

- 1 rkl rypsiöljyä

- 1-2 rkl soijaa

- 1 tl sambal oelek -maustetahnaa

- 1/2 tölkkiä Mutti-tomaattimurskaa

- ohueksi siivutettua valkokaalia maun mukaan 

Paista ensin pilkottuja sipuleja öljyssä, lisää vebablastut ja hetken kuluttua suikaloitua kaalia. Lorauta joukkoon soija, sambal oelek ja Mutti. Hauduta sillä aikaa miedolla kun keität kylkeen basmatiriisin (tai olet jo keittänyt). Lisää tarvittaessa tomaattimurskaa tai käytä kantta, jottei kastike haihdu. Kylkeen sopii myös salaatti, jalapeno ja pitaleipä, miksei myös tuore korianteri, mutta toisaalta niitä ei tähän kaivannut. Ilmastoystävällisempi valinta riisin sijaan olisi speltti tai ohra, mutta sitten mennään jo kauas kauas totutusta kebabbilamausta. 

Testiryhmä oli sitä mieltä, että tämä on parempi vaihtoehto lihalliselle kebabille, sillä tästä ei jää huono olo, eikä tätä ole kyllästetty majoneeseilla sun muilla "turhilla" tilpehööreillä. Tässä puhuu kastike, se on kaiken a ja o muussakin ruuanlaitossa. 

Mistä makujen täydellinen kokonaisuus syntyy?

Pääsimme kebabkastikkeen kautta aiheeseen, joka on opittavissa vain kokemuksen kautta. Tee siis paljon ruokaa, niin opit, kuinka eri raaka-aineet käyttäytyvät keskenään. Ruoanlaitto on lopulta rakkaudella haudutettua kemiaa, kuten ylin kuva osoittaa. Ruuanlaitossa ei ole mielestäni sääntöjä, mutta nyrkkisääntönä omassa kokkauksessani on hyvin usein rasvan ja hapokkuuden harmonia. Tai suolan ja sokerin. Hunajan ja etikan. Yrtin ja valkosipulin. Viinin ja tomaatin.  Vastaparit toimivat lähes aina. Suomalaistyylisessä ruuanlaitossa pitäisin ensin mainittua tärkeimäpänä: jos käytät rasvaa, käytä myös happoa sitä leikkaamaan. Koskee myös ruokia, joissa on paljon juustoa. 

Esim. jo kuuluisan maineen niittänyt uunifetapasta suorastaan huutaa rasvansa tähden ylleen puristettua sitruunaa (myös lautaselle tuoreena) tai vuokaan pientä lirausta viiniä. Tomaatin ja yrttien takia lisäsin joukkoon vuokaan myös reilusti valkosipulia, jotka pehmenevät ja imelöityvät ihanasti uunissa kuten tomaatitkin. Testasin alkuperäisellä ohjeella sekä tuunatulla, ero on huomattava. Tälle tuunatulle huippuviiniyhdistelmä oli kreetalaisen Lyrarakiksen Vilana (valkoviini).  

Vielä esimerkkinä: jos käytät kastikkeessa kermaa, joko rasvaista tai ruokakermaa (minä en harrasta sitäkään, muunneltu tärkkelys) tai kaurakermaa: kastikkeesta tulee helposti yksiulotteinen jos sotket sinne vain mausteet ja pääraaka-aineet. Sinne kannattaa lorauttaa joukkoon liru viiniä tai sen puutteessa vaikka sitruunaa tai viinietikkaa, jotta kokonaisuus ei ole liian rasvaisen oloinen. Tämä on myös klassisen ranskalaisen keittiön salaisuus. Kokeile ja hämmästy, koskien kaikkia kermapitoisia kastikkeita ja keittoja. Kaikesta tulee ylevämmän makuista jo puolella desilitralla viiniä tai ruokalusikallisella sitruunamehua. Kuuluisan Lyonin kanan salainen ja täydellisen toimiva raaka-aine taas on punaviinietikka, kuten myös ylimmässä kuvassa näkyvän borssin (jossa rasvainen elementti lisätään valmiin keiton päälle, smetana). 

Mutta mikään reseptiasia ei ole kiveen kirjoitettu, olen itse kokeilemalla huomannut, että parasta borssia tulee omenaviinietikasta, mitä yleensä ei resepteissä ole tarjolla. Omena pyöristää makuja ihanasti, kuten tekee myös hunaja suolakurkulle. Myösin tavallinen punaviini yhdistettynä balsamicoon toimii hyvin etenkin silloin, jos borssissa on mukana lihaa. Yleensä teen kasvisversion. 

Tämä ei ole borssi, vaan harissalla maustettu punakaali-lihapata, joka on matkalla takaisin puuhellalle. Pilkoin vain joukkoon jotain unohtunutta lisää. Tänne tuli joukkoon vielä tomaattimurskaa. Kai minun pitäisi kirjoittaa näitä reseptejä ylös, mutta olen liian laiska. Entä jos kuvaisi suoraan tv-ohjelman samaa tyyliä kuin idolini Rick Stein, selitän vain jotain sotkuisesta keittiöstä. 

Edellä tuli varmaan jo liikaa infoa sekaisin, jollei ole tottunut kokkailemaan. Ja varmasti muutenkin, pahoittelut. Mutta jos mietitte täydellisimpiä ruokakokemuksianne, niissä on usein ripaus kaikkia päämakuja: hapan, suolainen, kirpeä, makea, umami. Ai mikä umami? Se on suun täyttävä maku, pureksittavan paksu tunne, joka tulee esimerkiksi sienistä, kypsistä tomaateista, misokeitosta, lihasta, ja niin edelleen. Uskon, että suurin ongelma siirtymisessä lihapitoisesta ruokavaliosta kasvisruokaan on se, että ihmiset kaipaavat sitä lihan antamaa umamista tunnetta, jotta tuntisivat olonsa tietyllä tavalla kylläisiksi. 

Mutta annas olla, kun teet halloumi-portobelloburgerin, et kaipaa enää lihaa hampurilaisen väliin. Portobello tarjoaa sen saman tunteen, paremmankin, kuin lihapihvi. Portobellosieni on eittämättä aika kallis, mutta niin on lihakin. Viidellä eurolla saa rasian, jossa on noin neljä isoa sientä. Niistä saa tehtyä neljä hampurilaista ja sienten kannoista saa vielä seuraavana päivänä vaikka kastikkeen, wokin tai pastan. Parasta kaikesta tulee pallogrillattuna (ihana "hiilisyys"), mutta paistinpannullakin tulee erinomaista. Ostettuani Lidlistä juuri tarjoushintaisen parilagrillin, saatan kokeilla näitä kohta sillä: 

Esmeraldan taivasburger (portobello-halloumi, valitettavasti en nyt löytänyt kuvaa, mutta lisään jos löydän)

- Rasiallinen Champs-portobellosieniä

- Paketti halloumia

- Rucolaa

- Suolaa, pippuria

- Valmista salsaa (toki voi itse tehdä vielä parempaa)

- Viipaloituja punasipulirenkaita (välillä pehmennän näitä lirauksella balsamicoa, joskus taas olen marinoinut näitä lasipurkkiin jääkaappiin, jolloin en paista niitä). 

- Tuoretta tomaattia

- Laadukkaita hampurilassämpylöitä (tai tee itse vielä parempaa)

Huuhtele sienet ja poista niistä kannat, jotta sienistä tulee "pihvit". Jos sieni on kovin kupera, voit höylätä lakkia suoremmaksi veitsellä ja säästää sienijämät vaikka seuraavan päivän portobellopastaan, (johon voit hyödyntää myös jäävät sipulit ja rucolat - lisäksi oliiviöljyä, valkosipulia, suolaa, pippuria ja halutessa kermaa - mutta tällöin muista happo eli viini tai balsamico. ).

Mikäli grillaat sienet, ne pitää sivellä ruokaöljyllä, jotteivät ne pala. Sama koskee kaikkia ainesosia, foliolevyn päällä varmistaa myös palamattomuuden. 

Jos taas paistat, paista ensin pannulla ruokaöljyssä sipuleita. Tällöin niiden aromi leviää öljyyn ja sitä kautta sieniin. Lisää sienet pannulle ja paista molemmin puolin, kunnes ne alkavat tummua ja kutistuvat. Mausta sienet ja laita ne folioon (sipuleiden kanssa, jos sipulit ovat jo pehmenneet). Paista halloumit molemmilta puolilta rapeiksi. Tämän jälkeen vain kasaat hampurilaiset, pohjalle salsaa. Täydellistä herra paratkoon. Kylkeen sopii hyvin vaikka zinfandel-punaviini Italiasta tai Jenkeistä, minulla taisi olla viimeksi Bassus Pinot noir Espanjasta. Oli täydellinen yhdistelmä, kun salsaa ei ollut liikaa (tulisuus ja viinin tammi eivät pidä toisistaan). 

Lisää filosofiaa ja ripaus Pavarottia

Tämän pitkän sepustuksen jälkeen haluan sanoa, että kasvisruokavaliolla voi saada yhtä hyvää ellei paljon parempaa kuin lihapitoisella mätöllä. Ja itsehän olen suuri lihan ystävä, mutta tiedostan sen olevan sekä terveydelle että maailmalle haitallista liikaa nautittuna. Jos ja kun käytän lihaa, suosin suomalaista luomua tai riistaa. Riista on kaikkein eettisin vaihtoehto, vaikka moni kauhistelee metsästystä. Eläin on kuitenkin saanut juosta koko elämänsä vapaana, toisin kuin tehotuotannossa. 

En myöskään osta viljeltyä norjanlohta kuin harvoin, suosin suomalaisia järvikaloja, kirjolohta, silakkaa. Hiljattain tein myös kerrassaan täydellisen Pasta Puttanescan sardellin sijaan tekemieni silakkapihvien tähteistä. Joukkoon lisäsin myös vähän kaappiin jäänyttä Chaputierin Belleruchen valkoista, se toimi täten loistavasti myös ruuan kanssa. Siitä päästään aina takuuvarmaan "sääntöön": jos käytät viiniä ruuassa, juo sitä samaa tai ainakin sitten samasta maasta ja rypäleestä, jollet raaski käyttää kalliimpaa viiniä ruokaan. Minä käytän usein, koska viiniä kuitenkin menee sinne ruokaan niin vähän, paitsi risotossa. Jos taas ostaa halpiksen ruuanlaittoon, jämäviiniä voi myös halutessaan pakastaa jääpalamuottiin. Loistava hätävara pakkasessa! Samoin pakastan myös ankanrasvan, jos olen tehnyt ankkaa. Söimme juuri ankanrasvassa paistettuja perunoita. Miltei voi sanoa, että mitään muuta ei tarvita! Minulla oli kyllä kyytipoikana sipsiä ja samppanjaa, luit tästä myös tulevan blogini nimen, jos sen vuonna nakki saan tehtyä. 

Mietin, mitä tärkeää en ole kokkailustani maininnut. Kaikenlaista anekdoottia tulee kyllä mieleen, kuten se, että aina pastaa tehdessä päässäni soi Luciano Pavarottin La Donna e mobile. Se on kyllä kerrassaan loistava taustalaulu keittiöön, löydät sen tahdissa oikeanlaisen sielukkuuden ruuanlaittoon. Sillä vain sielukkuudella tulee parasta, kun tunnet intohimoa jokaista pikku perunaa kohtaan ja silittelet heitä ennen giljotiiniin joutumista. Arvosta siis ruokaa, rakasta puhtaita raaka-aineita. Mikäli mahdollista, kokeile viljellä niitä itse. Vaikka viime kesän salkopapusaldoni oli surkuhupaisa, en ole eläissäni syönyt yhtä herkullisia salkopapuja. Tänä kesänä kokeilen entistä laajemmalla taimiarsenaalilla. 

Käytä myös kaikki ruoka, mitä kotoasi löydät. Jollet keksi, mitä tekisit vaikkapa linssistä, oliivipurkista ja päiväysvanhasta creme fraichesta, kirjoita Googleen nämä kolme ainesosaa. Takuulla löytyy jonkun luoma resepti. Kokeilin, löytyi seuraavat: linssikeitto, kasvislasagne, linssisalaatti oliiveilla. Sitten kun olet kokkaillut riittävän kauan, alat keksiä reseptit päästäsi milloin mistäkin ainesosasta. Löydät myös maistamatta, mitkä maut sopivat yhteen. 

Toisin sanoen, tee hävikistä ruokaa. Se on myös tietyllä tavalla tosi euforista saada luksustason fine dinea eteensä tuotteista, jotka joku toinen olisi jo heittänyt roskiin. Käytä mausteita rohkeasti ja paista ne aina öljyssä ensin, poikkeuksena pihvi. Silloin laitan pippurin ja suolan vasta viimeisenä, mutta valkosipulia ja rosmaariininoksaa voin käyttää ensin pannulla. 

Jos olet laiska (minä hyvin usein olen), pidä kotona aina jotain juustonpalaa ja pakkasessa patonkia (itse tehty paras, nokkos-parmesan yliveto). Tällöin saat helposti gurmeeiltapalan, etenkin jos on vielä viiniä. Muuta ei oikeasti tarvita, kiljuvaan nälkään toki enemmän. Kirjoituspäivinä syön kyllä pussinuudelia ja sipulikeittoa, jälkimmäinen on puuhellalla ihan eri tasoista pussistakin tehtynä. Eli jos sinulla on käytössä puuhella, käytä sitä. Hauduta ja helli, cucina poveraa parhaimmillaan. Lisäksi minulla on aina kaalia kaapissa, siitä saa tehtyä vaikka mitä ihanaa nopeastikin. 

Ei tämä juttu ota loppuakseen, kun on kyse ruuasta. No, voit kysyä mitä tahansa asiaa kommentissa tai kertoa, mitkä ovat sinun luotetuimmat vinkkisi kokkauksessa. Eikö vain ole ihanaa puhua ruuasta!

Lopuksi ruokakuvia kovalevyn syövereistä! 

Piparjuurella maustettu kylmäsavulohikakku a la Esmeralda.

Jonkinlainen pho-keitto jalotofusta ja selleristä.

Perinteinen lasagne kera Pavarottin ja Chiantin (sangiovese+rasvalasagne aaaah). 

Mansikka-laventelikakku (suklaarusinoilla jatkettu kun ei ollut muuta) 

Suklaa-laventelikeksit

Näkyykö prosciutton alta hieman liian kuivahtanut, mutta sitäkin herkullisempi tattirisotto?

Loput kuvat hävisivät bittiavaruuteen ja minä nyt syömään, ihanaa sunnuntai-iltaa!

Voisi kai sitä jäkiksen olympiakullan kunniaksi myös katsoa kerran vuodessa Urheiluruudun, onnea Suomi!