Tänä talvena en vapaudessakaan "ehtinyt" hiihtää kuin muutaman kerran, vaikka alkuvuosi oli etelässäkin runsasluminen. Mutta sään jatkuva sahaus teki keliolosuhteista varsin haastavat hiihtoon vain apostolinkyydin ja suksien avulla. Totuuden nimissä hiihtäminen on aika usein henkilökohtaista autourheilua, ellei sitten ahtaudu suksien kanssa koronabussiin ja matkusta nihkeässä tunnelmassa kohti latuja. Olen tätä tehnyt ennen koronaa, aika vaivalloista etenkin bussinvaihdon takia. Sitten onkin jo nälkä, kun pääset kunnon ladulle pappojen yliajamaksi. Tämä oli siis tilanne silloin, kun halusi päästä ainoalle huolletulle ladulle vähälumisempina talvina.
Edellistalvena sentään saatoin hiihtää kotiovelta suoraan laduille. Silloin lumi kesti ja pysyi, toisin kuin Trumpin hallitus (muistan tämän aina, hiihdin suoraan ladulta kotiin katsomaan Bidenin virkaanastujaisia). Nyt miltei saatoin kokea saman, ihan kotiin asti en kuitenkaan hiihtänyt, sillä jalkani olivat jo muusia monen latukierroksen jälkeen. Ensimmäisen kerran elämässä otin aikaa, paljonko minulla kesti hiihtää 1,5 kilometrin mäkinen reitti. 14 minuuttia. Luulin, että hiihtämisen pitäisi olla nopeampaa kuin juoksemisen!
 |
| Jäähypenkki houkutteli joka kierroksella, vaikka osuvin henkilö istumaan sille olisi P-alkuinen. |
Koulussa en pitänyt hiihtämisestä, kuten en mistään muustakaan liikuntalajista itse opetuksen takia. Vaikka juoksin seurassa (onnea Naantalin Löyly 100 vuotta!) ja pidin juoksemisesta itse lajina, se ahdisti liikuntatunneilla. Cooperin testissä minulta oli yhtäkkiä pudotettu kierros pois, kunnes muut juoksijat kertoivat minun olleen edellä heitä. Koin, että tietyt joukkuelajiurheilijat kuuluivat opettajan suosikkilistaan, monet taas eivät. En tiedä, miksi oma liikuntanumeroni oli aina 7 tai 8, vaikka olin hyvä. Ehkä syyksi riitti vilpitön luistimien unohdus kotiin.
 |
| Nämä sukset ovat menneet Satavan edustalla jäiden läpi. Selvisin siitäkin. |
Yhtä kaikki paloni omaehtoiseen liikuntaan syttyi vasta reilusti kouluajan jälkeen. Lopetin kilpajuoksunkin, koska minusta se oli tavoitteellisena vain niin älyttömän turhaa. Muista, miten valmentajani suri lopettamistani. Mutta mieluummin juoksen omaksi ilokseni ilman aikapaineita siksi, että haluan. Kaikenlainen kilpailu sairastuttaa, ainakin minut. Silti voi osallistua kisoihin rennolla meiningillä. Hiihtokisoihin en ole osallistunut, jäisin heti muiden yliajamaksi.
 |
Sen verran "pro" taidan kuitenkin jo olla, että peltoladut ovat usein vähän tylsiä hiihdettäviä. Tosin Ruisalossa latujen pituus tekee hommasta transsendenttinen luontoelämyksen. Sattuneista syistä en suostu enää hiihtämään jäällä.
|
Lähdin kerran bussilla hiihtämään jäälle Turun edustalle. Hiihtäjiä oli paljon, Satavan ja Kakskerran välillä kävi oikein kuhina. Tiesin kyllä, että siinä käy kova virtaus, mutta jää vaikutti paksulta. Siinä kyläkaupan kohdalla päätin, että nyt riittää, että jaksan matkan vielä takaisin kotiin. Seurasin hiihtävää mummoa rantaan latua pitkin. Juuri kun mummo pääsi rantaan, minä plompsahdin hänen takanaan jäistä läpi. Tuntuu, että kukaan ei huomannut sitä, ei edes mummo, joka hävisi näköpiiristä.
Olin niin shokissa tapahtuneesta, etten ymmärrä, miten pääsin suksien kanssa ylös. Todennäköisesti alla oli toinen jääkerros, sillä kastuin vain rintakehään asti, en mennyt kokonaan jäiden alle. Miten kamalaa ajatuksenakin. Jokin selviytymisgeeni minulla on, pystyin hallitussa shokkitilaneessa hilaamaan itseni ylös, mutta suksia en saanut pois kengistä. En osannut siinä tilanteessa. Revin monot irti jaloista, vaihdoin kengät ja kävelin odottamaan bussia. Kohta se onneksi tulikin. Kaikki katsoivat minua kuin ilmestyskirjaa, kun seisoin bussin keskiosassa vettä valuvana, kädessäni sukset, joissa on monot kiinni. Kukaan ei sanonut mitään,
Kun pääsin kotiin, päätin etten lopeta hiihtämistä, mutta jäälle en enää mene. Sen jälkeen olen kerran kävellyt jäällä, se tapahtui viime talvena ystävän "tukemana". Nyt olisin valmis jääreissuihin vaikka luistimillakin, mutten suksilla. Niistä tulee paniikki, jos jää pettää.
 |
| Turvallisin reitti, ainakin ylämäkeen. |
 |
| Alamäkeen aina yhtä kansallisromanttinen, mikäli tulee alas ilman suksia, vailla vastaantulijoita. |
Ihmettelen edelleen, miksi hiihdin viimeksi yksin tällä sinänsä aika suositulla pururadalla. Ilmakin oli täydellinen. No, latuja ei ollut koneilla huollettu lumisateen jälkeen, mutta selvät suksiurat radalla kulkivat. Ehkä syy oli Ukrainan sota. Ehkä ihmisiä masensi lähteä edes hiihtämään. Tuli minullekin mieleen koko ajan talvisota ja sotilaat suksilla. Tämä mielleyhtymä tosin on minulla aina hiihtäessä. Kansa taisteli, toivottavasti ei enää koskaan joudu.
Kun hiihdin yksin pitkin autiota metsää, seuranani vain oravat ja muut luonnon eläimet, tunsin suurta kiitollisuutta riippumattomuudesta. Me tiedämme, mitä se tarkoittaa ja saamme elää sitä päivittäin todeksi. Vapaus on kultaakin kalliimpaa.
Ja samalla me ajattelemme hyvin usein, että vapauden symbolit, kuten vaikkapa vapautemme opiskella, ovat koululaitoksiin verhoiltuja vankiloita. Ihminen osaa luoda vankilat ihanteellisista vapauden instituutioista. Ihminen on peto ihmiselle, instituutio usein vain byrokratian helvetillinen jaosto, säännöt kahleita pienille oppilaille. Miten uuden oppimista voi samalla rakastaa, kun vihaa sen kaiken mahdollistajaa? Miten voi haluta hiihtää, kun vihasi paikkaa, jossa sitä "opetettiin"? Kaikesta tästä ristiriidasta irtaudun tekemällä asioita yksin, kuullen vain omat ajatukseni tässä vapaassa maassa. Luomalla itse omat rajani toivottavasti turvallisten sisällä.
Oletko sinä hiihtänyt tänä talvena? Mikä on suhteesi hiihtoon ja koululiikuntaan? Pitäisikö perustaa koululiikuntatraumatisoituneiden kerho?
Kannatan lämpimästi ajatusta koululiikuntatraumatisoituneiden liikuntakerhon perustamiseksi!
VastaaPoistaTämä täytyy ilmiselvästi perustaa yliyliopiston lisäksi! Minusta koko koulun hiihto-opetus oli muutenkin vitsi, eihän sitä tekniikkaa opetettu lainkaan. Vain sukset jalkaan ja selviämään. Onneksi traumakerhossa voi hiihtää haluamallaan tavalla.
PoistaMinäkin tunsin itseni aina jotenkin vääränlaiseksi koulun liikuntatunneilla, samoin kotitaloudessa. Samaa tunnetta ei tullut missään lukuaineessa.
VastaaPoistaLiikunnassa olisi pitänyt herättää into liikkumiseen, mutta se sammutti sitä, koska aina mitattiin suorituksia, ja silloin niin yleinen telinevoimisteluhan (sisäliikunta melkein pelkästään sitä) oli jotain aivan hassua, pieni liikunnan erityismuoto niin tärkeäksi nostettuna.
Koulun jälkeen olen harrastanut aerobickia, pilatesta, joogaa, itämaista tanssia, uintia, vesijumppaa, hiihtoa, pyöräilyä ja patikoimista, ja kaikkia näitä lajeja siis hyvin maltillisesti.
Hiihtämiseni on lähinnä maisemien ihailua suksilla avaralla järvellä, ei yleisillä laduilla, koska en uskalla enää laskea mäkiä. Nuorena kyllä laskin Kuhmon lukuisilla hyvillä laduilla jyrkkiäkin mäkiä, joista jotkut lähes kovertuivat sisäänpäin ja tunsin ihanasti olevani hetken ilmassa. Joissain laduissa oli vielä käännös mäen alla - tuntuu nyt hurjalta, kun en mitenkään ehtisi asetella suksiani vauhdissa uudelleen ladun mutkan mukaan tai kallistella itseäni sopivasti vaikka latu jatkuisikin ehjänä. Lonkan keinonivel tekee sen puoleisesta jalasta toista jalkaa hitaamman.
Minulla on tuo sama kokemus! Kaikki suorittamista mittaavat aineet olivat kuin kysymysmerkkejä: kuvittelitko olevasi jotenkin hyvä tässä, älä viitsi. No, en tiedä kun tehtiin vain vailla varsinaista opetusta. Amerikkalainen innostusjargon koulun liikuntatunneille kiitos!
PoistaKuhmon ladut kuulostavat taivaallisilta! On ihana tunne, kun hetken tuntuu, että suksi luistaa. En kyllä uskaltaisi enää tässäkään iässä mennä jyrkimmille laduille, viellä kymmenen vuotta sitten en tajunnut pelätä. Nyt lisäsin vakuutukseeni urheilulisän! :D toivottasti tekonivel ei kovasti vaikuta liikunnan harrastamiseen heikentävästi.
Koululiikunnasta ei minullakaan ole kivoja muistoja, alistuin siihen etten koskaan osu pesäpallossa siihen liian pieneen palloon ja että minut valitaan joukkueeseen viimeisten joukossa. Aikuisiällä olen harrastanut uintia, jumppaa, astangajoogaa, melomista ja tietenkin kävellyt ja pyöräillyt päivittäin.
VastaaPoistaHiihdosta minulla on ihania muistoja perheen kanssa tehdyistä hiihtolenkeistä. Ne kulkivat aina hiljaisia luonnonlatuja metsän keskellä ja repussa oli eväinä kaakaota ja voileipiä. Isä johti aina pesuetta. Kotona odotti äidin uunikana, kuivaksi käristyneenä (äiti kun osallistui hiihtoon, ei jäänyt kanaa valvomaan).
En tykkää ollenkaan nykyisistä koviksi auratuista väylistä, joissa trimmatut ja aggressiivisen oloiset äijät suihkivat hikiläikät selässä. Ruissalossa ehdittiin hiihdellä tänä talvena pari kertaa. Nätit maisemat siellä.
Hah, hyvin kuvailit näkymää vaikkapa Impivaarassa! Pysyttelen poissa... Tutulta myös kuulostaa tuo pesäpallotrauma, kerran kyllä löin kunnarin tuurilla ja sitä oikein ihmeteltiin. Minusta tuollaiset lasten omaehtoiset joukkuevalinnat pitäisi kieltää, en tiedä saako sellaisia edes olla enää. Toivottavasti ei. Kiva, että olet kuitenkin kouluajan jälkeen löytänyt liikunnan ilon! Hiljaiset luonnonladut ja eväät, parasta! <3
PoistaHeippa!
VastaaPoistaItse suhtauduin skoleliikuntaan kahden lailla, kun olin tottunut luistelija, ope sanoi jos täällä ois jäähalli saisin luistella kaikki liikkatunnit!
Ala-asteeella ei saanut narista mistään, traumoja jäi, kuten olin hukkua uimaopetuksessa ja hiihtokisat olivat hirveitä, asuin aluella jossa oli tilaa hiihtää, hain eräs sunnuntaiaamu kaveria hiihtämään, kukaan ei tullut joten hiihdin itse ja ihailin tuhansia pieniä timantteja hangessa, siitä virisi eräs runokin, nenussa tuoksui Vitalis, jota yhä nuuhkin kaupoissa, ja ajatus lentää sinne lapsuuden vapaa-ajan hiihtoon.
Vähän isompana hiihdin The Lost Islandilla metsissä ja kallioilla oli mäkiä ylös ja alas hiihdin 30km ja aika uupunu kun piti miettiä uskallanko laskea erästä mäkeä kotiinpäin, vai en..siinä jäiselllä tiellä sitten laskin vesi lentää silmistä vauhdilla huijaamatta pari kilometriä suoraan kotiovelle, siinä sitten olin WAU!
Mutta back skolehiihtoon, en erikoisemmin tykännyt hiihtoskaboista, vaikka edellisenä iltana laitoin kaikki aamupalalautasta myöten valmiiksi, huom! En ole varma kenen suksia käytin edes, mutta aamulla sitten valmiina kun ope laittaa matkaan kello kädessä, hiihdin ja suksien alle kerääntyi metri lunta, huudan edellä olevalle pojalla prk väisty, poika väistyi äimänkäkenä, olin satavarma että tulin toiseksviimeiseksi.
En tullut, hämmästyin palkinnonjaossa.
Koska alueella ei ollut oikein muuta talvisin kuin luistella tai hiihtää, ja uida uimahallissa.
Sitä piti normaalina toimintana, josta ei valiteta.
Aikuisenakin tuli hiihdettyä, mutta rajoitetuilla alueilla, aika raju tuo sun jäihin pitoaminen onni mukana!
Talvisin oli mahtavaa luistella isolla lammella jossa jää oli kirkas näki pohjaan! Vähän se pelottikin, oli mahtavaa luistella pitkin suurta lampea.
En kuitenkaan erikoisemmin enää hiihtele mutta luistelen paljon, paitsi nyt kun kipsi.
Kyllä me hiihdettiin vapaa-ajalla paljonkin ihan huvikseen, 40km johonkin kyläkauppaan ostamaan suffelia että jaksaa hiihtää takaisin, nyt en ymmärrä sitä intoa,
Merellä oli paksu jää ei pelkoa että räsähtäisi alla, alueen miesväki kävi pilkkimässä, kuulin että kaverin isä ois pudonnut jäihin ja hukkunut, hän joka vitsaili keneltäkäs pojalta oon karannut(oli nilkkaketju)
Railoja käytiin hiihtäen katsomassa, menihän siinä pieniä laivoja ees taas, isoja lohkareita, hiihdeltiin hautasaarelle joku herra sinne oli haudattu, kurkittiin pienestä ikkunasta uteliaina jos vaikka oliskin kummitus, alkoihan se vähän kammottaa, jonkilainen weird haju siellä oli, joten hiihdettiin äkkiä takas mantereelle. Miten päästiin railon yli ihmettelen yhä.
Hautasaari on pieni saari jossa mauseleumi, en yhtään muista kuka sinne haudattiin, mut aika jännää haudattu saareen, joku mahtava herra kai.
Traumat tuli jo 5v iässä mereen, oli uimakoulua josta karkasin pois, skolen uimatunnit tulin sen hukkumisen jälkeen aina sairaaksi. Trauma oli kova, mutta kaikken karmeinta oli suunnistus, ihan hirveetä, ensin syksyiseen metsään piti ensin kävellä, sitten alkaa suunnistaa, voi herzin aika, mentiin kaverin kanssa puun taakse ja odotettin että muut laukkaavat kuin hirvet soitimella ja kertovat meille rastit.
Nuuskin syysilmaa jossa tuoksui örkit ja tuntui tulevan kipeäksi. Suunnistustrauma on ja pysyy.
Skoleliikkatraumakerho olis hyvä. kaikki oli kamalaa paitsi se luistelu. Joten pääsenkö kerhoon?
Aatteles että hiihdin jopa veljen minisuksillakin, vapaaehtoisesti, sinne skolen mäkeen ja alas..mutta vastassa olikin hyppyri, enkä ehtinyt mitään muuta kuin hyppyristä etukenossa suoraan nassulle pitkin pituuttani, siinä makasin ja näin todistajan kirjastotäti oli ikkunassa ja nauroi ihan varmasti!
En edes manaillut kuka tumpelo on tehnyt juuri tuohon hyppyrin, mutta minnareita en sen jälkeen jalkoihin laittanut.
En pitänyt edes pesäpallosta jos ei ollut lyöjäjoukossa eli sisäjoukossa, ulosjoukkoon joutuessa menin toosi pitkälle ja rakentelin pikkukivistä mm nalleja, eihän kukaan lyönyt palloa niin kauas.
Kyllä pääset kerhoon, tervetuloa! :D Sinähän olet kuitenkin muuten hiihtänyt varmaan enemmän kuin moni koko elämänsä aikana. Tuo Hautasaari kuulostaakin kiehtovalta paikalta. Harmi, kun et nyt pääse urheilemaan mutta kohta sekin aika koittaa! Suunnistustrauman ymmärrän myös hyvin, pari kertaa itse metsään eksyneenä! Kaupunkisuunnistus sen sijaan on ollut hauskaa.
PoistaHaaveilin kans muuten minisuksista lapsena, mutta kokemuksesi perusteella onneksi en saanut niitä :D
Mut ihan kauheaa, kun valtaosalla on traumoja koululiikunnasta! Onko tilanne nykyään eri? Pahaa pelkään. Voi olla, ettei nykyään edes jakseta kauheasti liikkua, paitsi sormi swaippaa kyllä :D
Hiihtäminen! Löysin sen uudelleen koko muun Suomen kanssa toisena korona-talvena. Edellinen kerta suksilla oli lähes 20 vuotta sitten. Lapsena perheessäni hiihdettiin paljon, koulussa ei, koska olen käynyt peruskoulun + lukion Turun keskustassa ja en suunnilleen muista talvikoululiikunnasta mitään. Me olimme varmaan kaikkina vuodenaikoina sisällä homeen hajuisessa jumppasalissa. Hiihtäminen aiheena liittyy blogipostaukseen, mitä en ole itse saanut tehtyä. Nyt kirppissukset on jo kellarissa ja en saanut edes kuvattua niitä ladulla, mutta ehkä väkerrän edelleen postauksen, vaikka talvikin on taittunut kevääseen. Ensi talvea oodotellessa!
VastaaPoistaOoh, no siinäpä sitten on ollut hiihtämisen iloa kerrakseen! Innolla odotan tulevaa suksipostaustasi! Toivotaan, että lunta vielä piisaa. Kuvailit hienosti kokemuksen turkulaisesta liikunnanopetuksesta, sillä puolison kokemus on just tuo sama: ei ollut hiihto-opetusta! Vissiin ei juuri muitakaan talvilajeja, eli olette haistelleet hometta salissa. Ehkä parempi vaihtoehto kuin SA-INT ladulla!?
Poista