Identiteettiä ja rajoja etsimässä

Milan Kunderan Identiteetti osui silmiini yhdellä monista kirppiskierroksistani. Se oli selvästi lukematon. Mietin, ketä ei kiinnosta Kunderan tuotanto. Minä taas halusin maksaa kirjasta kaksi euroa, sillä vielä enemmän haluan pitää Kunderan jokaisesta teoksesta. Tämä on "väärä" lähestymistapa mihin tahansa kirjaan, mutta yksi kaikkien aikojen suosikkiteoksistani on saman kirjailijan Olemisen sietämätön keveys. Siitä pitäisikin kirjoittaa erikseen vaikuttavimpien kirjojen sarjaan, hieman laajemmin kuin sivumainintana. Koska se oli niin suuri lukuelämys molemmilla lukukerroilla, odotin jotain sen suuntaista myös Identiteetin kohdalla. Jo kirjan otsikko, loistava. 

Usein elämäni polulle valikoituu alitajuisesti teoksia, joita tarvitsen juuri niinä tiettyinä hetkinä. On suorastaan pelottavaa, miten kulloinkin kyseessä olevan kirjan sisuksista löytyy yllättäen jokin "ratkaisun avain" mieltä askarruttaneeseen kysymykseen. Tämä teos vapautti omaa käsikirjoitustani vaivanneen jumitilan, siis itseäni vaivanneen. Onko identiteettini jo tuo käsikirjoitus, olenko venyttänyt omia rajojani liikaa, uppoutunut liiaksi kuvitellun syövereihin? Onko keksitty identiteetti kuitenkin osa omaa, sillä itsehän olet sen keksityn keksinyt? 

Identiteettimme rajoja koetellaan, niitä peitellään ja tuodaan näkyviksi, niitä luodaan suhteissamme muihin ihmisiin. Identiteetin oletetaan usein olevan stabiili, ihminen on trendikkäästi "löytänyt itsensä". Mutta faktahan on, että me olemme kaikki hukassa, milloin enemmän, milloin vähemmän. On mahtavaa, millä tavoin Kundera pyörittelee tätä teemaa ranskalaisen pariskunnan rakkauselämän kautta. Silti jopa minä uuvuin hetkittäin ajatuskulkuihin, jotka saatatte tunnistaa esimerkiksi Woody Allenin elokuvista. Jollet innostu niiden dialogista edes Pariisiin sijoitettuna, Identiteetti ei ehkä ole sinun kirjasi. Mutta ai että, aloin nyt innostua tästä elokuvaversiona!! Woody, teethän viimeisen työsi tästä teoksesta!

Woodyn elokuvissa juoni koostuu pääsääntöisesti dialogista, miehellä ja naisella on ongelma, usein kuviteltu, ja sitä ruoditaan eri näkökulmista. Toinen on tulehtunut, toinen rasittunut, välillä kuitenkin rakastellaan ovea vasten. Tai no, jälkimmäistä harrastetaan enemmän Kunderan teoksessa, sillä Woodyn elokuvissa neuroosit ehtivät usein väliin (mikä elokuva se muuten oli, jossa Woody esitti pulassa olevaa siittiötä? Nauroin vatsan ruvelle!).

Kieltämättä tämän luettua mietin, vaikkei saisi, pohtiiko kirjailija mitään muuta kuin SITÄ. Vaikka todellahan hän nivoo SEN osaksi kaikkea muuta, Olemisen sietämättömässä keveydessä jopa politiikkaan. Mutta siinähän se elämän juju piilee, syömisessä, "naimisessa" ja tarpeessamme käyttää vessapaperia. En laita edellisestä Identiteetin viittauksesta lainauksia, sillä ne ovat usein niin pitkiä, että sinun pitää itse kokea nämä kuvailut, joita varmasti jokainen joskus sisuksissamme pohdimme. Ainakin me, joilla aivosolu on ylianalyyttinen ja päätyy sitten lopulta vuosien pohdinnan jälkeen hyvin yksinkertaiseen lopputulemaan. Identiteetin ytimestä löytyy kuitenkin kysymys, onko tuo toinen oikeasti se, joksi me hänet kuvittelemme. 

Oman pääsiäisidentiteettini osia ovat olleet bebeleivos, mämmiviineri ja pashapulla. Tänään tiedossa myös peri-italialaista mantelikakkua!

Teoksen juonta en avaa tämän enempää: keski-iän kriisistä ja kuumista aalloista kärsivä Chantal on ahdistunut siitä, että miehet eivät enää huomaa häntä. Hän mainitsee asian sivuhuomautuksena puolisolleen Jean-Marcille (joka on Chantalia hieman nuorempi). Tästä alkaa dramaan kaari, vaikka itse ehdin jo "innostua" tarinan liittyvän jotenkin alussa mainittuun kadonneeseen perheeseen. Mainittakoon, etten yleensä lue kirjojen takakansia kuin vasta lopuksi. 

Kirjan ensimmäinen puoliväli oli jännää pallottelua uskon ja epäuskon välillä. Joka toinen päivä ahmin kirjaa ja makustelin, ai että, ai että. Ja toisina päivinä taas manasin, ei Milan, en jaksa tätä, luovutan. Minulla meni hetki tajutessa, että tätähän hyvin usein on parisuhde. Taisteluväsymys kuuluu kirjan antiin, olen varma, että tekstin on tarkoitus välillä uuvuttaa ja herättää lukijassa kysymys: olenko minäkin tällainen? Olemmeko me kaikki sisimmissämme vain epävarmoja tunnustelijoita suhteissamme toisiin ihmisiin? 

Kirjassa näkökulmat vaihtuvat, välillä ajatuksiaan pyörittelee Chantal, välillä Jean-Marc. Tykkään tällaisista teoksista ja tämä on myös minulle luontainen tapa kirjoittaa, sillä minusta ei ole objektiivista kertojaa, on vain subjektiivisia käsityksiä todellisuudesta. Kuitenkaan en alussa jaksanut juuri näitä Jean-Marcin ajatuksia, minua kiinnosti enemmän Chantal. Minun täytyy varmaan lukea tämä kirja uudelleen etsiäkseni syytä sille, miksi Jean-Marc oli ärsyttävä. Ehkä minua rasitti myös jossain kohtaa sisäänrakennettu dialogi, minä kun näin tämän Woodyn elokuvana edessäni ja kaipasin selkeää elokuvallista kerrontaa myös dialogin suhteen. Tai sitten olin vain väsynyt ja silmäni harittivat. 

Yksi lempikohtaukseni sijoittuu kirjan keskivälin jälkeiseen suorastaan hykerryttävään kohtaukseen, jonka jälkeen ahmaisin teoksen miltei kertalaakista loppuun. Kohtauksessa Jean-Marcin ja Chantalin kotiin (jonka Chantal omistaa) saapuu "tunkeilija" Chantalin entisestä elämästä. Chantal ei ole kotona, Jean-Marc laskee sisään itse itsensä kylään kutsuneen henkilön lapsineen ja loppu on vatsalihaksia treenaavaa verbaliikkaa. 

Jossain kohtaa joku kysyi, varmaankin somessa, miksi jokaisessa nykyteoksessa on naisia pissalla. Että mikä trendi tämä on. Minua naurattaa tämä hirveästi lähinnä siksi, että tästä lausahduksesta on syöpynyt minuun suoranainen "pissaindikaattori". Lorotukselta ei voi välttyä tässäkään teoksessa, mutta muistutan tämän teoksen olevan jo vuodelta 1998! Tässä pissaaminen ei ole myöskään lainkaan päälleliimattua vaan se tehostaa tunnelmaa kuin dramaturgian oppikirjassa, jota en ole lukenut. Siis oikeastaan tässä kohtauksessa se oppikirja lojuu maassa ja se vettyy täysin syyntakeettomana syyntakeettomana lotorettuun pissaan. Hetkonen, voiko tavara vettyä pissasta vai pissyykö tavara? 

Niin mehevä kohtaus, myös siksi että tunnistan sen täydellisesti (älkää nyt silti minua liittäkö tuohon pissaan, pois se minusta). En lainaa tähän palasia kohtauksesta, koska minusta kirjan tehosta menetetään aina jotain, jos siitä näkee liikaa lainauksia. Siksi en juuri lainaa mitään, jos kirjoitan kirjasta. 

Painoin kyllä mieleeni lukuisia kohtia teoksista, kuten hienon niputuksen työnteon rappiosta, siitä miten ihmisten yhteinen intohimo on nykyään välinpitämättömyys: Nykyään me olemme kaikki samanlaisia, meitä yhdistää yhteinen välinpitämättömyys työtämme kohtaan. Jos tämä päti jo vuonna 1998, mikä onkaan todellisuus nyt? (Edelleen Gigantti-kokemukseni tuottaa minulle kroonisen ihottuman). 

Tällä kuvalla toivotan myös teille lukijoille hyvää pääsiäistä! Viinipullon korkki on etnalaisesta valkoviinistä, jota en kuitenkaan suosittele juuri Identiteetille, sillä täytyyhän tämän kanssa nauttia ranskalaista viiniä, bonuksena toimisi tsekkiläinen welschriesling! Lisäksi Etnan Carricante olisi liian selkeä ja tyylipuhdas valinta parisuhdekoukeroihin. Vaiko toimisiko se sittenkin tasapainottavana elementtinä?

Tämä on muuten ensimmäinen teos, jonka Milan Kundera kirjoitti ranskaksi. Hän muutti pois Tsekeistä Pariisiin vuonna 1968*, osallistuttuaan Prahan kevääseen. Ehkä tämä teos on jonkinlainen kunnianosoitus periranskalaisuudelle, kenties myös luontainen lopputulema ranskankielisellä kerronnalla. Kyllä minusta aina tulee piirun verran ranskalaisempi, kun sönkötän jotain ranskaksi. Mutta Kunderan on täytynyt jo ajatella ranskaksi, jotta tällaisen teoksen pystyy ranskaksi kirjoittamaan. Tämäkin on jännä juttu. Ihmisen ajatuskieli voi olla eri kuin se, jota puhumme. 

En anna tälle teokselle tähtiä, mutta kyllä tämä pääsee tämän vuoden parhaiksi luetuiksi, jo vain siksi, että minusta on niin nautinnollista lukea hyvin jäsenneltyä dadaa. Puhdasta ajattelua, pohdintaa, joka tulee ulos luonnostaan eri näyttämöillä. Suosittelen tätä teosta myös edullisena pariterapiana, ehkä tämän jälkeen ei koe tarvetta mennä oikeaan ja huomaa, että kaikki onkin ihan hyvin. 

Millaisia ajatuksia tämä teos herätti sinussa, vai oletko vielä lukenut tätä? 

Voit tutustua Kunderaan myös Yle Areenasta löytyvässä dokumentissa, jonka aion itse katsoa mitä pikimmiten! Miten tällainenkin helmi on mennyt minulta ohi?

* Vuosiluku 1968 mainitaan kirjan sisälehdellä, jostain syystä Wikipediassa vasta vuosi 1975. Ehkä vasta tällöin Kundera sai virallisesti asua Ranskassa. Tsekkoslovakian kansalaisuuden hän menetti vuonna 1978. Vuonna 1929 Brnossa syntynyt Kundera on yhä elossa!