The Happy Worker ylpeänä keittää: apurahakahvit!

Joskus mahdoton toteutuu. En tiennyt, että vaikeimmin saatavia apurahoja on mahdollista saada, saatikka että minä olisin yksi avustuksen vastaanottaja, mutta näin on päässyt käymään. Pitänee vielä sadannen kerran tarkistaa, ettei kyse ole huijausviestistä. Kirjoitan tätä euforian jälkeisessä lamaannustyhjiössä lähes täydessä cryokammiossani kellarissa, jonne tulin kirjoittamaan toista käsikirjoitustani. Eli en sitä, johon rahan sain. Tämä apurahakässäri on tietokirja, jota teen yhdessä kirjoittajakollegani kanssa.

Jospa heitän vielä lisää löytyä tälle lottovoiton todennäköisyyteen rinnastettavalle avustusosumalle. Kirjotin hakemuksen pari tuntia ennen haun umpeutumisaikaa helmikuussa! Mietin, kannattaako - ei sitä kuitenkaan saa edes valmiiksi saati hyväksi nopeasti ruuneperoituna. Ei ollut sisällysluetteloa, ei mitään. Mutta silti parissa tunnissa syntyi jotain, joka riitti vakuuttamaan raadin osaamisestamme ja ambitiostamme. Ajatelkaa, miten kalliiksi olisi tullut jättää hakematta! Kyse on kuitenkin viisinumeroisesta summasta. Eihän tätä voi tajuta!

Kerrankin esteetön baana!?

Samaan aikaan iloani laimentaa taho nimeltä TE-toimisto. Jotten menettäisi viime vuonna päivätöissä tienattua ansiokertymääni, on minun viimeistään nyt ilmoittauduttava työkkäriin (aiemminhan olen kirjoittanut pitkälti omalla säästetyllä rahalla). Tarkoitus olikin nyt alkaa hakea ehkä opettajan paikkoja syksyksi, joten toki minun silloin kannattanee työkkäriin ilmoittautua. MUTTA. Koko paletti menee sekaisin apurahakuviosta. Vaikka raha ei riitä puolen vuoden päätoimiseen työskentelyyn (kahdelle), se luultavasti katsotaan omalla kohdallani riittäväksi perusteeksi menettää kaikki raatamalla ansaittu kertymä. En tiedä vielä, odotan soittoa työkkäristä. Mutta omalla selvityslogiikallani olen varautunut pahimpaan, kuten aina. Eli itku lottovoittoon verrattavasta ilosta. Jotenkin tämä byrokraattinen kuvio on hyvin suomalainen.

Suomalainen sissi polkee suojausvarusteissa hienossakin säässä. Täytyy aina varautua kuraan niskassa. Taustalla ehkä yksi kaupungin turhimmista ratkaisuista: purettu upea talo (muistaakseni jokin siemenlabra 1800-luvulta), jonka muuria näkyy yhä mäessä. Talon ei ajateltu sopivan uutta kaupunginteatteria ja eittämättä upeaa, tyhjää parkkipaikkaa vasten. Googlesta ei löydy kuvaa talosta, vanhoista Turku-kirjoista kyllä. Höyrylaivasataman lipunmyyntikoju on yhä jäljellä. Nykyisin se toimii vessana.

Yritän nyt kuitenkin, ennen asian parempaa selvitystä ja toivon mukaan yksilöllistä ja inhimillistä ratkaisua, keskittyä tähän mahtavaan uutiseen. Tämä on yksi parhaita asioita, mihin kirjoitustaito on elämässäni johtanut. En voi ymmärtää, että säätiöltä heruu sievoinen summa vain hakemukseni perusteella. Tämä on vielä paljon suurempi tunne kuin sisäänpääsy yliopistoon, jolloin myös hihitin epäuskoisesti pääsykoevastauksiani. Mutta ehkä on niin, että ajattelun lahjat poikivat sivistystahoissa sittenkin enemmän kuin tietty protokolla.

Intohimosta olen paljon viime aikoina kirjoittanut. Jo Kunderan Identiteettiä (WSOY 1998) koskevaan blogikirjoitukseen sisällytin lainauksen, jonka mukaan intohimon (työelämässä) on korvannut välinpitämättömyys. Se on aikakautemme suuria ongelmia, vielä suurempien ohella. 

Olen todella kiitollinen, että Suomessa on mahdollista hakea avustusta taiteelliseen, tieteelliseen ja kirjalliseen työskentelyyn, johon juuri tarvitaan intohimoa. Siitä ei aina makseta. Parhaat rahat saa edelleen töistä, jotka pystyy tekemään täysin välinpitämättömällä energiattomuudella vailla merkityksen tunnetta.

Olen menossa katsomaan uuden John Websterin dokumentin The Happy Worker. Vaikka tämä käsittelee työuupuneiden, sielunsa kadottaneiden toimistotyöntekijöiden piinaa, samaistun juuri tänään toisella tapaa dokumentin nimeen. Miten onnellinen voi ollakaan työntekijä, joka työskentelee omalle itselleen ja ehkä myöhemmin muillekin lukijoille intohimonsa parissa.

Virallinen valvojani raipunkkari on yhä hengissä ja tuijottaa minua vaativasti silloin, kun yritän lipsua. 

Tietokirjan aihe varmaan kiinnostaa. Siihen liittyy historia, nykyinenkin tapa asua ja elää sekä kaupunki, josta kirjoitettava ei ole koskaan loppunut kesken. Uskoakseni juuri tietyn, aiemmin pitkälti edustamattoman ja tärkeän näkökulman takia saimme rahan.

On myös hienoa, että toiseen kässäriini tarvitsemani taustatiedot soveltuvat osittain tämän tietokirjan taustamateriaaliin. Kaikki linkittyy yhdeksi suureksi pyöräksi, jossa minä en juokse oravana keskellä, vaan olen itse se joka ajaa. Ja jos tänään vauhti sokaisee, huomenna olen varmuudella hypännyt pois pyörän selästä. Tiedän jo varsin hyvin, mitä on ruoskia itse itseään. Rahallinen avustus on balsamia haavoihin, kepin tilalla on mukava järsiä vaihteeksi porkkanaa. 

...tai kakkua. Tämä uusi Turun museokeskuksen teos liittyy osittain aiheeseen, itse asiassa molempiin käsikirjoituksiin. Qwenselin talon museokaupasta saa tämän tällä hetkellä edullisimpaan hintaan 34 euroa! 

Näin nopeasti minusta tuli ihminen, joka pesee lakanoita mummojen keskellä kello yksitoista päivällä ja kirjoittaa työkseen. Sen kunniaksi kastan kuivuneen, ikävä kyllä rusinattoman nisun kahviin ja makustelen toivottavasti viikonloppuna aukeavaa ökysamppanjaa, jonka tilasin vielä tietämättä tästä apurahasta. Paras etiäinen koskaan rakkaudellisten lisäksi!

P.S. Pitäisi varmaan mainita tahoja ja nimiä, mutta tämä blogi on anonyymi ja apurahaonni universaali. Sydämellinen kiitos kaikille apurahoista päättäville ihmisille!