Luettua ja koettua

Joskus ihmeitä tapahtuu. Huomaan lukevani taas yhtä paljon kuin ennen kuluttavaa työelämää ja viimeiset lukuhalut tappanutta gradupuserrusta. Silloin toki luin massiivisia lähdeteoksia jopa tanskan kielellä (toivottavasti kukaan ei tarkista kääntämisten oikeaoppisuutta) ja erinäisiä muita opintoihin liittyviä opuksia. Menetin kuitenkin kyvyn lukea mitään ylimääräistä. Koska en kuulunut heihin, jotka voisivat opiskella vailla työntekoa, rojahdin vain opintojen ja työvuoron jälkeen sohvalle katsomaan Beckiä ja syömään pakastepizzaa.

Tälläisella kaavalla elo jatkui vuosikausia. Jossain kohtaa gradu valmistui, minä niin ikään valmiina haudattavaksi. Työvuorot pitenivät, vuodet sekoittuivat toisiinsa minun hävitessä niiden hahmottamattomiin väleihin. Luin korkeintaan muutaman kirjan vuodessa, lomien aikana jos silloinkaan.

Huonojen kuvien aika. Kirjahylly on levittäytynyt lattialle. Etsin pitkään Donna Tarttin klassikkoa kirppikseltä, vihdoin sen eurolla löysin. Kohta luen sen. Rennyn ostin Prismasta vitosella! 

Nyt tuntuu oikeastaan, että olisin nuortunut takaisin aikaan, jolloin olin parikymppinen ja saatoin lukea vaikka kahteen yöllä. Nyt on toki otettava huomioon, etten voi pitää valoa päällä sinne asti enkä myöskään enää palaudu valvotuista öistä. Joskus muinoin kolme tuntia unta riitti palautumiseen ja migreenittömään elämään. 

Mietin, mikä tarkoitus tällä rappeutumisella on. Ehkä juuri se, että kirjoittaisin tästä blogiin. Instankin kaatui käyttökelvottomaksi, sain ilmeisesti jonkun bannin jaettuani stoorissa legendaarisen Oras-Pekan kuvan, eli 70-luvun kieltämättä mehevän mainoksen (jonka IG tulkitsi joksikin aivan muuksi). Miksi insta tuhoaa kaiken älykkään ja vaalii paljasta tissivakoa? Miksi Pekka mainostamassa bideesuihkua (kansankielellä en tohdi mainita) on liikaa mutta silikonia on aina liian vähän? Kyllä Pekka Installe silikonit näyttää, ainakin kylpyhuoneessa. Pekka voisi tulla meillekin uusimaan. Ostin silikonituubin viisi vuotta sitten ja löysin sen viime viikolla. 

Sentään löysin myös kadonneen Marimekon lahjakortin nipin napin ennen umpeutumistaikaa. Ostin heti paniikissa sillä tietenkin kippoja ja kuppeja, etten vain unohda sitä käyttää. 

Mutta minun piti puhua lukemisista. 

Viime vuoden alussa minun oli tarkoitus alkaa täyttää kirjamessuilta saatua lukupäiväkirjaa. Noh, tapani mukaan olen hävittänyt sen. Toisaalta mietin, miksi minun pitäisi listata minnekään mitä olen lukenut. Laitan nyt kuitenkin tähän muutamia nostoja tältä syksyltä. 

Arttu Tuomisen Häväistyt (WSOY 2022), kannattaa lukea. Toimiva dekkari alusta loppuun yhteiskunnallisesti merkittävästä ja kauheasta aiheesta groomingista. Kirjan pystyy silti herkempikin lukemaan paria pahempaa kohtaa lukuunottamatta. 

Sitten se Milan Kunderan Naurattavien rakkauksien kirja (1967 muistanko oikein). Minun on pitänyt kirjoittaa tästä erikseen, ehkä yritän sen vielä toteuttaa. Mutta kyllä Kundera on tässä kirjoittanut varhaista versiota tulevasta, 15 vuotta myöhemmin julkaistusta Olemisen sietämättömästä keveydestä. Ainakin tuo esiin samoja teemoja, lääkäriä ja stripparia viuhahtaa, knallia ja keppiä, varmaan jotain muutakin. Siinä tiivistetysti plus mehevät parisuhdedraamat ja roolileikit. Meidän ihmisten pitäisi varoa, mille kaikelle antaudumme, minkä kaiken kanssa leikimme. Tästä saisi vedettyä aasinsillan instaan, myös groomingiin, vaikkei se Kunderan kirjaan liitykään (onneksi). 

Tuntuu, että nykyään kirjojen aiheiksi valikoituu tosi rajuja juttuja. Telkkarista tulee vain tosi tv-murhaa ja toiselta kanavalta ankka-botoxia. Yritä tässä pysyä jotenkin tolpillasi edes makuuasennossa sohvalla. 

Koska sähkö on nyt kallista, näpytän tätä kännykällä sohvalla enkä avaa konetta. Rasittaa niskaa saman verran kuin kirjan pitäminen näköpiirissä. Kohta vaihdan luurin Perno Mega Cityyn, jonka olen juuri lukenut. En ole yli kahteen vuoteen lukenut mitään Turkuun liittyvää fiktiota, sattuneista syistä, enkö tiedä kuinka fiktiota tämä Perno lopulta on. Monet jutut voisivat olla meidän kaikkien kasarilasten elämästä. Ehkä se on tässä vähän vaivannut, olisin kaivannut selkeämpää tarinaa enkä muisteloa, joka tosin on kiinnostavasti lapsen näkökulmasta kerrottu. Ehkä odotuksiin nähden liian laimeaan kokemukseeni vaikuttaa väsymys ja se, että tämä on korjattu laitos. Olisin halunnut lukea tämän alkuperäisenä ennen kohua (Pernon asukkaat tunnistivat itsensä). Mutta suosittelen silti tätä teosta ajankuvan ja tunnelman takia, varmaan enemmänkin luettuani loppuun. 

Nyt niska palaa loppuun. Myös Eeva Joenpellon Johannes vain oli virkistävä lukukokemus, vaikka myös masentava. Mutta en nyt tähän hätään muista, eli olisi sille lukupäiväkirjalle ollut sittenkin käyttöä. Vielä etsin sen ja teatteriliput ÅST:n Draculaan! 

Eihän marraskuu ole ankea? Minusta ei, vain väsyttää ja tekee mieli suolaa ja sokeria. Mutta sellaistahan elämä on ollut jo viimeiset 15 vuotta!