Onko Suomi luokkayhteiskunta?

Olen käsittelyt blogissani jonkin verran, ehkä enemmänkin, yhteiskunnassa vallitsevaa eriarvoisuutta. Olen kiinnittänyt huomiota aiheeseen lapsuudesta lähtien ja lukenut myös paljon luokkaeroihin liittyvää kirjallisuutta. Sellaista vain ei ennen 2000-lukua kovin paljon ollut. 

Marraskuussa sain vihdoin luetuksi ikuisuuden lukulistalla olleen Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa (Kirjapaja 2007). Sen sisällössä ei ole mitään muuta vanhentunutta kuin KappAhl ja muutamat muut liikkeet, jotka eivät enää palvele keskuudessamme. Kirjassa tuodaan hyvin esille, millaista on eläminen rivien väleissä Suomessa, jossa luokkaa ei näkyvästi alleviivata. Se tekee kiistatta vallitsevan luokkajaon olemassaolon hyväksymisestä vielä vaikeampaa. Kuulut johonkin, joka vaikuttaa kaikessa mitä teet ja miten sinuun suhtaudutaan, mutta aiheesta ei puhuta. 

Asuntovaunu: toisille osoitus hyvinvoivaan keskiluokkaan noususta, toisille alaluokkaisen junttiuden symboli?

Ennen kun nyt. Luokkajaosta on tullut aiheena trendikäs. On jopa "muotia" kertoa kirjallisuuden keinoin luokkaeroista ja luokkanoususta, joka kuvataan pikemminkin selviytymis- kuin sankaritarinana. Natalia Kallion Kotileikki (Kosmos 2022) lienee tuorempia esimerkkejä. En ole vielä lukenut, mutta Perno Mega City lienee aika saman tyyppistä siaällöltään. 

Luokkaeroista itsessään on muoti kaukana, ellei sitten puhuta juuri oman vaatetuksen trendikkyydestä. Ehkä juuri nousuun aiemmista oloista on liittynyt vahvasti keskiluokkaistumisen luoma brändien korostaminen, halu ostaa vaikkapa Louis Vuittonin laukku merkkinä omasta kohentuneesta statuksesta ja kuulumisesta tunnistettavaan joukkoon. 1960-70-lukujen kertaustyylisten huonekalujen osto kaupunkilähiöasuntoihin liittyi juuri tähän. Vihdoin oli varaa ostaa hienon näköistä leikkiantiikkia koteihin, jotka oli hankittu Arava-lainalla. Maaseudun mahtitorppien ja Kruunuhaan jugend-talojen interiöörit olivat vihdoin kaikkien ulottuvilla myös betonilähiössä. 

Koti, jossa yritän epätoivoisesti kuvata kirjaa edes jonkinlaisessa valossa, on ollut kautta historian monen kerroksen väen asuttama. Yläkerrassa asui köyhemmät vuokralaiset (löysin juuri yhden kirkkopassin ja hyvin mielenkiintoisen leikatun lehtiartikkelin perheväkivallasta naapurustosta - onko se voinut liittyä jopa toiseen yläkerran asuntoon?) alakerrassa eli tässä olohuoneessa hyvin toimeen tuleva perhe, joka mahdutti neljä henkeä hulppeasti sataan neliöön. Tyypillisintähän oli yksi hellahuone ja kymmenen lasta. 

Luokkaretki-kirjan ovat kirjoittaneet kulttuuriantropologi Katriina Järvinen ja historioitsija Laura Kolbe. Teos alkaa herkullisesti kahden omakohtaisen ja lähes päinvastaisen kokemuksen pohjalta. Kolben lausunto liittyen 1960-70-luvun helsinkiläiseen yliopistoelämään on hyvä osoitus eri luokkiin kuulumisesta:

"Kasvoimme kuin itsestään snellmannilaisen velvollisuusprinsiipin toteuttajiksi." 

Tällainen kieli ei kärjistäen aukea ihmisille, jotka ovat asuneet maalla tai huonomaineisen lähiön vuokraluukussa. Tämä on yliopistokieltä, joka on rahakkaan kulttuurisen pääoman mukana perittyä. Ei ihme, että moni luokkanousun kokenut yliopistoon päässyt opiskelija tunsi olonsa vieraaksi ihmisten keskellä, jotka ovat aina eläneet jugend-salien kristallien katveessa. He ovat ehkä aina olleet tietoisia kirjallisista esikuvista, onhan heidän kodeissaan voinut olla jopa kirjastohuone, vähintään sivistyksellä täytetty Lundia-hylly. 

Samppanja ei kieli enää aristokraattisuudesta vaan keskiluokkaisesta "koska mä voin" -nautinnosta. Halkojen hakkuu muistuttaa kuitenkin siitä, mikä on suomalaisessa keskiluokkaisuudessa tärkeintä: kodin omistaminen. Vuokra-asujana "et ole mitään". Tässä on iso ero esimerkiksi Saksaan, jossa suurin osa asuu vuokralla. 

Kaikki teoksessa olisi jollain tavoin lainattavaa tai kommentoitavissa olevaa. Samaistun etenkin erinomaisesti kirjoittavan Katriina Järvisen kokemuksiin luokkajaosta, vaikkei oma taustani aivan yhtä "prole" olekaan. Omat vanhempani olivat syntyessäni nuoria keskiluokkaistuvia duunareita, jotka säästivät lähiön Arava-talon asuntoa varten. Isovanhempani olivat niin ikään 75-prosenttisesti duunareita. Mutta heidän vanhempansa omistivatkin sitten metsää ja maata, jopa hienon jugend-asunnon paikasta, jossa vastaava maksaisi nyt omaisuuksia. Tienestit saatiin metsäteollisuudesta, opetusalalta ja suuremman luokan maanviljelystä. 

Olen köyhtyneen suvun jälkeläinen, kuten jossain määrin Kolbekin. Hänen osa suvustaan menetti kaiken Viipurissa, jossa he viettivät herraskaista ja sivistynyttä huvilaelämää. Meidän sukuhaaramme kohtaloksi koitui pörssiromahdus vuonna 1929 sekä ilmeisesti liian höveli rahan lainaus työntekijöille. Niitä rahoja ei koskaan enää nähty. Sota voiteli loput ja vaati ihmishenkiäkin. 

Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa on erinomainen teos rakenteellisesta ja sosiaalisesta eriarvoisuudesta. Asuminen entisessä herraskaisessa puutalossa proletaarisenpunaisella seudulla on nykyisin vain keskiluokkaista, jonka ilmentymä on alesta ostettu Iittalan kynttilälyhty. 

Mietinkin kovasti tämän kirjan luettuani sekä jo aiemmin, mistä tietty perusluokkaani (alempi keskiluokka?) kuulumaton itsetunto tai omanarvontunto kumpuaa. Olen lähisuvun ainoa korkeakoulutettu eikä sukua voi pitää erityisen kunnianhimoisena. Iltasadut on luettu ja kotiin on tullut kirjakerhon kirjoja 1990-luvulla, mutta mitään erityistä kulttuuripääomaa en koe saaneeni veressä, joka on ollut punavalkoinen. Uskonkin, että sukupolvien takainen tietty status ulottuu itsetuntoon aivan samoin kuin ylisukupolvinen köyhyys vaikuttaa pitkälle tulevaisuuteen. Me kannamme henkistä perintöä sisällämme, kenties jossain määrin myös geeneissämme. Esivanhempani ovat olleet yhteiskunnasta ja (naisten) oikeusasioista kiinnostuneita omasta asemastaan riippumatta. On luettu sanomalehtiä, jonka tilauksesta on pidetty kiinni. Se on yleensä ensimmäinen asia, josta luovutaan, jos ja kun ei ole rahaa.

Teoksessa käydään läpi monia luokkajaon ilmentymiä koulutuksesta asumismuotoon, proletaarisesta "junttiudesta" porvariston hillittyyn charmiin. Sain edellämainitusta juuri vallan erinomaisen esimerkin, jonka kerron nyt tähän. 

Hiihtolenkin jälkeen kävin saunomassa järven rannalla, jossa on vanhoja puusaunoja, paljuja ja avanto. Arvaatte varmaan, että paljut kiinnostivat minua enemmän kuin avanto, vaikka miellänkin paljukulttuurin osaksi trampoliini- ja asuntovaunukansan statushuveiksi. En siis koe paljua omakseni, vaikka siinä lilluminen on toki parhaimmillaan nautinnollista. Palju on yhtä aikaa sekä junttia että luksusta, eikö? Junttiluksusta! 

Toisessa paljussa istui nuoria miehiä, joilla oli kehot täynnä ehkä kännissä otettuja tatuointeja ja kuvittelliset lippikset väärin päin. Miehet olivat jo hyvässä nousussa ja toivottivat kaikille ammeessa istuville tasapuolisesti "haistakaa p*ska". Huvitti ja järkytti, miten lähellä tämän paljun maailma oli sitä todellisuutta, jota lähdin kotikaupungissani pakoon. Paljusta huokui sivistymättömyys, mustavalkoisuus ja turhan ajattelun välttäminen, vaikka saatan olla aivan väärässä. Mietin näitä asioita juuri saman päivän aamuna ja iltapäivällä löysin itseni niiden ääreltä.

Vaihdoimme tutkimattomista syistä toiseen paljuun, jonka sisältö koostui suomenruotsalaisista miehistä. Ymmärsin heti, että nyt olemme todellisuudessa, joka ei näy edes Turun kokoisessa kaupungissa (ei tosin näy juuri se aiempikaan, josta huokui pikkukaupunkilaisuus). Ehkä nämä ihmiset viettävät aikaa nuorkauppakamarin kokouksissa tai kartanonrantojen illanistujaisissa. Jutuista päätellen osuin oikeaan. Eräs kartanokin mainittiin pariin otteeseen. Kuuntelin soljuvaa ruotsin kieltä ja katselin jotenkin aristokraattisen näköisiä profiileja höyryä vasten. Kellään ei ollut suomalaista perunanenää. Kun yksi kertoi kaverilleen elostaan Tammisaaressa, mietin, liitynkö keskusteluun. Olisin pärjännyt siinä ruotsiksi, mutta toki suomitaustani kävisi välittömästi ilmi. 

Ymmärsin, että vaikenemiseni johtuu luokkajaosta: koin olevani vähäpätöisempi ja kenties naurunalainen, jos yritän kertoa omalla ruotsillani oman kokemukseni asumisesta Tammisaaressa. Olen myös tottunut siihen, että vastoin kuin kuvitellaan, suomalaisen joka yrittää puhua ruotsia, halutaan mieluummin puhuvan suomea. Sillä ruotsia "pitää" joidenkin mielestä puhua täysin virheettömästi. Tästä on jopa ruotsia päivittäin käyttävä äitini ruotsinsuomalaisella taustallaan saanut kuulla.

Myöhemmin minua harmitti, etten osallistunut keskusteluun tasavertaisena, sillä todennäköisemmin minuun olisi kuitenkin suhtauduttu siten. Ehkä pienellä yllätyksellä siitä, että ymmärsinkin kaiken mitä altaassa puhuttiin.

Nykyään on muotia käyttää hirveää sanaa fleksaaja. Ehkä olen itse tällainen luokkakameleontti, kuulun vähän jokaiseen luokkaan ja vaihtelen "asemaani" suvereenisti. Samoin poliittinen väri on suvussamme ollut hyvin varioiva. Olen tottunut, että eri näkemyksistä voidaan keskustella, eikä kukaan ole toinen toistaan parempi. Ehkä tämän takia luokkaerot näyttäytyvät minulle korostetuissa muodoissaan naurettavina, jopa pelleilynä. On jopa säälittävää, että joku kokee niin tärkeänä omistamansa rannekellon näkyvyyden tai kokee vuokra-asumisen vieraannuttavana. Samalla minusta on hyvin outoa, että duunaripiireissä pidetään akateemista koulutusta brassailuna tai vaikkapa sitä, että olet suorittanut virkamiesruotsin ja syöt joskus sushia lounaaksi. 

Huomasin tämän joskus vanhassa työssä varsin hyvin. Jos ostat päiväysvanhan mikroaterian, se on ok. Mutta jos maksat kymmenen euroa tuoreesta sushista, "et kuulu meihin", vaikka nykyisin sushi on yleistynyt kaikkien repertuaariin. Silti fakta on, että köyhimillä ei ole siihen varaa ja sushin arvostelua kuulin vanhemmalta köyhyyden kokeneelta henkilöltä. 

Tietenkin esim. ruokakaupassa on paljon töissä akateemisia opiskelijoita. Taustoja on yhtä paljon kuin tuotteita. Toki tiettyjen rikkaimpien vanhempien opiskelijalapset eivät todennäköisesti hakeudu kauppaan töihin tai heidän ei tarvitse tehdä iltatöitä opiskelujen päälle. He hakeutuvat ennemmin pankkeihin, vakuutusyhtiöihin ja lääkärikeskuksiin voidakseen myös edetä myöhemmin urallaan. Näin kärjistetysti ilmaistuna.

Ehkä minulla luokkaseos näkyy siinä, että tyydyn mihin vaan enkä tavoittele liikaa. Minä vain olen kaikkien ilmiöiden keskiössä. Minulle akateeminenkin elämä on ollut tyytymistä. En tavoittele mitään, sillä kaikki on yhtä katoavaa. Silti tiedän olevani tietyissä asioissa niin hyvä, että koen suurimpana ongelmana etenemisessäni juuri sen, mitä muut ajattelevat minusta. Niin kauan, kun CV:ssäni oli tietystä koulutuksesta huolimatta tietynlaisia töitä, en edennyt urallani. Ihmisillä on tietty käsitys sinusta riippuen siitä mitä teet työksesi ja mitä olet tehnyt aiemmin. Se on minusta aina yhtä uskomatonta. Hyvin kapea-alaista, kuten ihmisen käytös usein.

Nyt, kun kuulun ilmeisesti valkokaulusluokkaan, ainakin väliaikaisesti ehkä vähän parempaan keskiluokkaan, olen huomannut huvittavan asian. Minuun suhtaudutaan kentällä niin, että mitä sinä teet täällä. Ei sanoin, mutta huomaan katseesta ja käytöksestä. Minut tunnistetaan muusta roolista, ehkä jotkut muistavat jopa ruokakaupan ajoista. Onkin vallan erikoista, että vain kassa onkin akateeminen ja kirjoittaa erinäisiä julkisia ja ei-julkisia asioita. Jos taas joku huomasi silloin minut liukuhihnan takana, ihmetys oli: mitä sinä teet tässä työssä. On tietyt lokerot, joissa ei nähdä olevan muuta kuin se, mitä halutaan nähdä. Erityisen nihkeän suhtautumisen olen huomannut tietyissä henkilöissä, jotka jo aikoinaan tekivät selväksi kuuluvansa parempaan luokkaan. Kaikki tämä on vain naurettavaa. Samaan aikaan oma kokemukseni on, että jo syntymästään hyvin rikkaat eivät tee eroa muihin käytöksellään. Ökyrikkain, jonka olen elämäni aikana kohdannut, pukeutui risaisiin toppalenkkareihin ja kauhtuneeseen takkiin. Hänellä oli risuparta ruokasattumilla ja kaikin tavoin vaatimaton habitus. Hän keräili arvotaidetta, josta kukaan ei tiennyt mitään. 

Monen rikkaan tausta saattaa olla maaseudulla, jossa luokkaerot ovat pitkään olleet luonnonmukaisia, kyseenalaistamattomia faktoja. Katriina Järvisen ystävän puheenvuorossa tästä on oiva maininta. 

Nauran istuessani bussissa telakkatyöläisten keskuudessa, jotka haisevat tupakalta, hieltä ja vanhalta viinalta. Imppaanko vai hengitänkö? Joku pelaa edessäni shakkia kännykällä. Tarkastelen miestä pidempään. Shakki vaatii älyä. Kun bussiin tulee lisää tilaa, hän pistää luurin pois ja kaivaa esiin arabian kielisen kirjan, joka ei ole koraani. Arabitaustainen telakkatyöntekijä, joka lukee proosaa ja pelaa shakkia ei ehkä istu monen kuvaan tukityöllistetystä telakkaduunarista. Miehestä huokuu arvokkuus. 

Suosittelenkin avaamaan silmät kaikkialla, missä liikutte. Katsokaa ihmisiä sellaisina, kuin he ovat, ei vain omien mielikuvien kautta. Stereotypiat ovat vaarallisia ja ne ylläpitävät luokkajakoa alueellisen eriarvoistumisen lisäksi. 

On asuinalueita, joilla on huono maine vain siksi, että parempiosaisilta seuduilta käsin on luotu se. Näissä lähiöissä asuu ehkä enemmän köyhiä ja maahanmuuttajia, jotka tyytyvät osaansa lähiössä. Palvelut ovat lähellä, ei tarvitse vierailla kaupungin keskustassa muiden sylkykuppina. Ehkä myös odotetaan turhaan, että olisi itse muille siinä asemassa.

Tilasin hiljattain pizzaa Foodorasta. Ensimmäinen kerta, koska oli nälkä, paljun jäljiltä hiukset märät, enkä jaksanut tehdä ruokaa. Tässä palvelussa luokkaerot korostuvat. Lähetit ovat usein maahanmuuttajia, koska palkkaus on niin surkea, etteivät kotoperäiset suomalaiset halua tehdä sitä työtä. Sama koskee nykyisin laivasiivoojia, jotka olivat ennen suomalaisia opiskelijoita. 

No, lähetti toi pizzat alistuneen näköisenä ovelle, tai pikemminkin välinpitämättömänä. Hymyilin ja toivotin hyvää viikonloppua, johon sain jotain muminaa vastaukseksi. Mietin, olinko lähetin mielestä jotenkin ylempiarvoinen asuessani omassa kodissani ja tilatessa ovelle pizzaa. Tuskin hän kiireeltään ehti edes ajatella asiaa. Ei kuitenkaan huolta, naapurin verho viuhui paheksuvasti. Kuulin oikein ajatuksen: niin laiskoja, että tilaavat pizzaa ovelle. Harmikseni hän ei nähnyt suksien roudaamista sisään ja ulos.

Me luokittelemme ihmisiä koko ajan karsinoihin, sekä hyviin että huonoihin. Ja se mikä on sinulle hyvä, näyttäytyy toiselle huonona juuri luokkaerojen takia. Teemme tätä jatkuvasti, vaikkemme haluaisi. Siksi on todella tärkeää tiedostaa tämä käyttäytymismalli ja siihen liittyvät vaikuttimet. 

Jollet ole vielä lukenut tätä kirjaa, kannattaa tehdä se nyt. Samaan aihepiiriin liittyy tieto-Finlandia-ehdokas Kahdeksan kuplan Suomi, jossa korostuu eri ammattiryhmien ja asuinalueiden eriarvoisuus. 

Uskotko sinä luokkajakoon? Miten se näkyy omassa elinpiirissäsi ja arjessasi?