Elämä on toisaalla (Kundera-pläjäys)

Tässä viime aikoina olen huomannut, että pidän usein sovinistien kirjoittamista kirjoista. En nyt väitä Milan Kunderaa sovinistiksi, mutta ainakin hänen miespuolisissa henkilöhahmoissaan on havaittavissa tietynlaista anteeksipyytelemätöntä käytöstä naissukupuolta kohtaan. Philip Roth taas taitaa olla kohujen puolesta oikeastikin mieskirjailija. Tunnustan myös pitäneeni Lauri Törhösen teoksesta Elämäni banaaninkuorena (arvio, klik), vaikken haluaisi pitää mistään Törhöseen liittyvästä. Seuraavana sovinismikirjallisuuden helmenä tahi painajaisena minua odottaakin saamani suositus: Alberto Moravian Minä ja hän, joka on miehen vuoropuhelu peniksensä kanssa. Takuuvarmaa viihdettä vai sielua riipivää masokismia!?

No, ihan tälle tasolle ei mennä Kunderan teoksissa, ainakaan lukemissani. Aloitin tämän Elämä on toisaalla (WSOY 1973/2022) -teoksen arvion kirjoittamisen muistaakseni jo viime vuoden puolella. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan! Tässä tekstissä minun piti suoltaa dadavirtaa myös novellikokoelmasta Naurattavien rakkauksien kirja (1967) , josta olen toki höpissyt aiemminkin. Ostin sen Turun kirjamessuilta ja maistelin sitä syksyllä pala kerrallaan. 

Yleisesti pidän novelleista ja myös näistä, mutta mielestäni Kunderan vahvuus on kuitenkin pitkä romaani. Naurettavien rakkauksien kirja on Kunderan varhaista tuotantoa, jossa tietty tyyli on vasta muotoutumassa. Siitä löytyy kuitenkin häkellyttävän paljon samaa kuin 15 vuotta myöhemmin julkaistusta Kunderan pääteoksena pidetystä Olemisen sietämätön keveys (1982). Kyllä se on myös minun yksi suosikkini kaikista lukemistani kirjoista. Kun luin sitä opiskelijayksiössäni, kokemus oli järisyttävä. VIHDOIN jotain saan jotain tällaista eteeni, jossa tasot ovat enemmän kuin osiensa summa ja jossa ambitioni, ihmissuhteet, politiikka ja historia kohtaavat samassa teoksessa! Vieläpä muuna kuin uhrikuvauksena, perheen menettämisen näkökulmasta etenkin toiseen maailmansotaan liittyvän ajan kuvauksena. 

Nykyisen painoksen kannessa on niin ikään "setämiehen" Pablo Picasson taidetta. Alempana on alkuperäinen kansi, joka tiivistää teoksen juonen ja sen, miksei se ole kelvollinen nykyaikaan. 

Mitä enemmän olen Kunderan kirjoja lukenut, nyt viimeisimpänä Elämä on toisaalla (1973, suom. 1977), huomaan kaikista löytyvän samoja teemoja. Kuitenkin aina vähän eri näkökulmasta siten, että kirjailija ei (välttämättä, huomaa kunderamaiset sulkeet) toista itseään. Laitan luuriini kirjoittaman listauksen vasta tämän jutun loppuun. 

Elämä on toisaalla sijoittuu juuri toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, jolloin Tsekkoslovakia sulkeutui marionettijärjestelmäänsä ja hormonien kahlitsema Jaromil huoneeseensa. Sitä ennen teos on tarina äidistä, joka ei halunnut valtaa, mutta jonka kokema vastarakkaudettomuus parisuhteessa saa hänet hallitsemaan poikaansa. 

Ellei nainen elä tarpeeksi kehollaan, hän alkaa pitää sitä vihollisenaan. Miten tämä näkyykään kasvatuksessa, kaikessa. Äiti päätyy taiteilijan hallitsemaksi vahanukeksi, vaiko sittenkin tulevaisuuden mahdollisuuksien kruununjalokiveksi. Äiti ei pysty olemaan kuin objekti marttyyripoikansa piirtäessä viereisessä huoneessa päättömiä ihmisiä, myöhemmin runoja, joita äiti ja taiteilija eivät kumpikaan ymmärrä. Jaromil on yksinäinen, mutta erityisyytensä tiedostava luova lapsi. 

Teos on kasvutarina suuren runoilijan Jaromilin elämästä, joka hapuilee rakkauden alttaria tietämättä, millä tavoin sitä kuuluu koskea. Ja kun vihdoin pääsee hipaisemaan, Neitsyt Maria (äiti) suuntaa punaisen laserkatseen suoraan kohti tai koko alttari murenee (suorituspaineet, väärinkäsitykset). Pojan rakkauselämä on äidille suuren ahdistuksen aihe, sillä se muistuttaa yhteiskunnan eriarvoisuudesta (kommunistinen kyttäyskulttuuri sekoitettuna tunkkaiseen porvarillisuuteen, jossa äiti Jaromilin mielestä yhä elää), omasta rakkaudettomuudesta, asioista joita ei voi kertoa paljastamatta juonta. 

Kuten jo varmasti on tullut selväksi, olen aina pitänyt Kunderan kirjoitustyylistä (liiallisine sulkeineen) ja tajunnanvirtaavasta kerronnasta, jolla kuitenkin on selkeä juoni. Ah, juoni, miten rakastankaan JUONTA fragmentaarisessa nykyajassa. Tässä teoksessa vilkkuu erityisen paljon nännejä (tämäkin on monissa leffoissa juoni), jotka varmasti haittaavat monia lukijoita, minua eivät. Tuskin teini-ikäisen pojan mielessä juuri muuta liikkukaan. Ehkä Kundera nautti tämänkin teoksen kirjoittamisesta knalli päässä. Se on kuitenkin sanottava, että tästä teoksesta EI löytynyt kävelykeppiä ja knallia, toisin kuin Olemisen sietämättömästä keveydestä ja Naurattavien rakkauksien kirjasta. Joskin taiteilijan ateljee, lääkärileikkejä ja erilaisia alistumisen teemoja. Nämä löytyvät kaikista kolmesta. Freud, kerro miksi. 

Nänni on kantava teema kirjan alkuperäisessä suomennoksessa. Uskon vahvasti, että nykyisen painoksen nännittömyys on WSOY:ltä tietoinen valinta, sillä wokekansa eli kuitenkin potentiaalinen osajakunta ei kestäisi "esineellistävää" nännikantta. 

Joskus olen rutissut ärsytyksestäni kirjojen kansien mainospuheita kohtaan. Nyt kuitenkin Newsweek osuu naulan kantaan: Hellä ja säälimätön. Tyhjentävä kuvaus teokselle, joka koukuttaa lukemaan itsensä hetkessä alusta loppuun. Kuin laittaisi lämpimän pyjaman ylle hytisevään kroppaan akuutista tarpeesta. Samaan aikaan palelet, kärsit, lopulta saat sen pyjaman ja lämpimän peiton, nautit sen alla kuitenkin kärsien siitä, että muistat aina sen masokistisen hytinän, johon et halua palata. Haluat vain kellua lämmössä, joka on turvan harhakuva. 

Pidin tästä kirjasta todella paljon, vaikken alkuun ehkä rakastanut sitä. En tiedä rakastanko vieläkään, mutta mieleen se on jäänyt leijumaan kuin pilvet Tsekkoslovakian yllä, joiden sisältöä yrität ennustaa. Juoksetko suojaan vai jäätkö tanssimaan sadetanssia? Onko suoja suoja ja mikä on tanssin tarkoitus? Kundera herättää aina suuren kyökkifilosofin sisälläni, mutta täytyy myös muistaa, että se oli ainut kymppini päättötodistuksessani kuviksen lisäksi. Ehkä tästä voi päätellä, miksi juuri nämä ateljeekirjat Tsekkoslovakiassa uppoavat minuun kuin veitsi voihin. En pety koskaan lukiessani Kunderaa. 

Tämä on uusi painos vuodelta 2022, joten ehkä tämä löytää uuttakin lukijakuntaa. Todella vähän nämä Kunderan kirjat näkyvät missään, en ymmärrä sille syytä. Ennen nännit houkuttelivat, nyt ne karkottavat ainakin woke-kansan. Mutta Kundera on paljon enemmän kuin nänni. Vähintään nännipiha, jonka voi nähdä universumin symbolina. 

(Kirjoitin tämän ilman kolmiolääkkeitä ja alkoholia).

Lopuksi listaan vielä tunnistettavat elementit, jotka ovat löytyneet kaikista lukemistani Kunderan kirjoista (Identiteetistä arvio täällä):

Alistuminen

Itseilmaisu

Vallankäyttö (politiikassa ja/versus parisuhteessa)

Kylpylät, lääkärit, sairaalat

Lihan ilot ja surut

Lihallisuus yhteiskunnallisessa murroksessa

Pyyteettömyys vs. suunniteltu toiminta

Epäsuhta rakkaus: voiko koskaan saada yhtä paljon kuin antaa?

Kommunistinen järjestelmä parisuhteen peilikuvana: epäluottamus, luottamus, petetyksi tulemisen tunne, tarve itseilmaisuun. Erityisesti tämä näkyy Olemisten sietämättömässä keveydessä. Knallin ja peilin (jonka päällä nainen tanssii) voi bongata ainakin siitä ja yhdestä Naurattavien rakkauksien kirjan novellista, jossa esiintyjänä on yllättäen sairaanhoitaja ja katsojina lääkärit. Sairaalan pukuhuone on amfiteatteri, joka on toisinaan taiteilijan ateljee. Kundera rakastaa näyttämöitä. Hän on takuulla ollut peep show`n vakioasiakas, mikäli Tsekkoslovakiassa tällaisia on ollut tarjolla. Pariisissa ainakin on! (jossa  Identiteetti on kirjoitettu) 

Lopussa näemmä onkin aiempaa blogitekstiä, en nyt kumita sitä pois, vaikka se on osin tårta på tårta:

Elämä on toisaalla vieraillaan niin ikään taiteilijan ateljeessa, samoin kuin Olemisen sietämättömässä keveydessä. Nuori poika Jaromil joutuu pettymään varsin suppeaan osaamiseensa, jota kuitenkin aiemmin äiti on ylistänyt maasta taivaisiin. Taiteilija näkee pojan kehittymisvaran, äiti kaiken siihen mennessä kehittyneen hyvän. Äiti myös kanavoi kaiken rakkautensa poikaansa, jota pojan isä ei olisi halunnut saada. Nainen rakastaa miestä, joka ei tunnu rakastavan naista kuten nainen miestä. Tapa, jolla Kundera luikertelee pettymystä tuntevan naisen päähän, on... en edes keksi yhtäkkiä adjektiivia. Mutta hän tietää mistä puhuu. Ellei nainen elä tarpeeksi kehollaan, hän alkaa pitää sitä vihollisenaan.

Äiti uskoutuu läheisimmälleen, pojalleen, joka tahtoo ymmärtää enemmän kuin hänen ikänsä sallisi. Poika janoaa ihailua ja kokea olevansa erityinen maailmassa, jossa kaikki on massaa. Samaan aikaan eletään yhteiskunnallisten murrosten keskellä, yritetään selviytyä ja yhtä aikaa ylläpitää liekkiä pienen henkilökohtaisen ihmisyyden kamarissa. Mutta vuoroin kukin kääntää kylkeään, unohtuu tarkoituksellisesti tai tarkoittamattaan.