Onko Ferrante Starnonen kepponen?

Myönnän kiinnostuneeni yhden Italian kuuluisimman kirjailijan Domenico Starnonen tuotannosta osittain siksi, että hänen on huhuttu olevan kirjoittaja Elena Ferrante -salanimen taustalla, tai sitten vaimonsa Anita Rajan. En kuitenkaan olisi löytänyt kirjailijaa ilman Kirja ja keittiö -blogia, jossa esitellään ihastuttavasti italialaista kirjallisuutta vuoroin italoherkkujen kera. Menemättä varsin aiheettomiin spekulaatioihin Ferranten henkilöitymästä, jo ensimetreillä Kepponen tuntui olevan kuin Ferranten kynästä. Aah, aaah, tätä lisää, aah. 

Tämän vuoden paras lukukokemus Elena Ferranten Hylkäämisen päivien lisäksi. 

Mistä Kepposessa on kysymys? Iäkkäämpi ja menestynyt kuvittaja Daniele Mallarico saapuu Napoliin tyttärensä Bettan luo hoitamaan tämän poikaa - omaa lapsenlastaan siis (napolilaisempi tapa kertoa asia vaikeamman kautta?). Vanhemmat lähtevät matkalle ja kontrolloivat vaarin (tytär siis isänsä) hoitamaan varsin pikkuvanhaa ja silti herttaista poikaa Mariota. Tämä osaa esittää parhaat kysymykset ja lausua filosofisia oivalluksia juuri silloin, kun vaari yrittää keskittyä työhönsä kustannustoimittajan prässäämänä. Aivan ensimmäinen tunne kirjasta olikin, miten hienolla tavalla tässä yhdistetään italialaisten rakkaus bambineja kohtaan lastenhoidon yhtäaikaiseen piinaavuuteen jatkuvien keskeytysten ja läsnäolon vaatimuksen takia. Jos tämä olisi suomalaisen kirjoittama, tästä todennäköisemmin huokuisi vain välinpitämätön lapsivihamielisuus, ei lasten näkeminen herttaisina älykköinä, jotka nyt vähän ärsyttävät setää. Annapas vaarin nyt nukkua suojautumatta mielikuvitushahmojen hyökkäykseltä. Toki, kun tarina etenee, tunteet saavat uusia sävyjä. Mutta älyttömän herkullisella tavalla. 

Teoksessa tuodaan myös esiin luokkayhteiskuntaa kerrostalossa. Pojan Marion vilpitön ämpärin lasku parvelleelta alakerrokseen on tuon parvekkeen pojalle vain keino saada ilmaisia heman-ukkoja, joita Marion äiti Betta käy sitten hakemassa, kun niitä ei omin päin palauteta. Näinhän se menee, kädet ovat kaikkialla maailmaa avoinna vastaanottamaan sitä mitä saa, vain tavoissa käsitellä lahjoja on eroja. Marion äiti on syyttänyt alakerran alempaan sosiaaliluokkaan kuuluvia varkaiksi, koska eivät ole palauttaneet leluja. Kun taas siellä näkemys on, lapsi ei ymmärrä, etteivät lelut ole hänen, eikä niitå voi häneltä välittömästi riistää (kun ei ole koskaan edes varaa sellaisiin leluihin, joilla lapsi haluaa innoissaan leikkiä). 

Kuten Ferranten kirjoissa, myös Starnone luo arjen yksittäisten hetkien ympärille tehokkaan draamallinen näyttämön. Kuinka moni oikeasti osaisi luoda näin upean tarinan sellaisen viikonlopun ympärille, jossa vaari vain hoitaa poikaa kotona, ytimessä vaarin ja pojan välinen dialogi? 

Suhtautumisemme lasten loputtomaan energiaan kertoo myös meistä itsestämme paljon. Miten meihin on suhtauduttu, kun itse olimme lapsia? Miten tekemiimme taideteoksiin ja oivalluksiin? Hieno taso kirjassa on jatkuva trapetsitaiteilu lapsen pullistuneen egon ja oman aikuisen mitättömyyden tunteen välillä. Daniele joutuu tekemään tiliä koko elämästään yhden viikonlopun pakottamana. 

Kepposessa tuodaan hienosti ja piinaavasti esille, miten vaikea on keskittyä luovaan työhön jonkun vaatiessa koko ajan jotain, tauotta. Varmasti moni luovasta työstä tai ihan vain omasta ajasta haaveileva vanhempi samaistuu teokseen. Toisaalta "muiden lapsia" on aina raskaampi hoitaa, kun joutuu kävelemään vielä enemmän sillä trapetsinarulla ja pelkäämään putoamista, Danielen tapauksessa napanuoralta (ellei se ole jo Napolin suuntaan katki). 

Itse en pysty nykyisin keskittymään lainkaan edes sairastuneen aikuisen tarpeista huolehtimisen rinnalla, mutta aikuisen kanssa voi todennäköisemmin luottaa yhteisiin sopimuksiin: kirjoitan nyt kaksi tuntia. Vaikka ahdistaisikin edessä olevat kotityöt, voi silti luottaa, ettei näppäimistölle ilmesty heman-ukkoja viiden minuutin välein ja kysytä samalla, milloin saan samanlaisen pippelin kuin isällä ja mikä on maailman tarkoitus. Loppukaneetiksi, "olet tyhmä". 

Jo lyhyt keskeytys voi viedä täysin sen maaperän, joka tuotti hedelmää. Ehkä tämä teos myös osoittaa, miksei aika monella luovan työn tekijällä ole lapsia, niin rakastettavia kuin he ovatkin. Luovan työn tekeminen vaatii ehdottomasti sitä, että joku toinen kantaa työskenmellessä päävastuun, mikäli se edes riittää. Varsin perhekeskeisenä pitämäni ja kenties yksi maailman tuotteliaimmista ja lahjakkaimmista muusikoista, Paul McCartney, on sanonut: luovan työn pahin este on lastenvaunut eteisessä. 

Ehkä tässä kirjassa "ongelma" näyttäytyy lähinnä hidasteena, tästä muutenkin puuttuu kaikki vastenmielisyys, joka koskee suomalaista lapsikeskustelua, vaikka tässä tuodaan paljon lastenhoitoon liittyviä kielteisiä tunteita esiin. Täällä lapsi tuntuu kuitenkin olevan välttämätön statuspaha, jonka pitää olla eri tavalla hiljaa uutisia katsellessa, kuin Marion Danielen halutessa seurata ohjelmaa. Tietyt asiat lapsia kaitsiessa ovat toki universaaleja, mutta kulttuurisidonnaisuurta ei voi olla huomaamatta. 

Tietysti, Suomessa ihmiset ovat mielestäni aika vähän kiinnostuneuta toisistaan, muuten kuin verhoa raottamalla, millaisen auton se ärsyttävä naapuri on mennyt hankkimaan - ehkä tämä tietty vastenmielisyys ulottuu myös lapsiperhe-elämään. Ja samaan aikaan Italiassa kärsitään aivan samoista alhaisista syntyvyyslukemista, johtuen ehkä siellä enemmän avioliiton vankasta statuksesta ja elintason kustannuksista (tiedän silloisen alle nelikymppisen miehen, joka asui vanhempiensa siivessä ja haaveili kyllä vaimosta ja perheestä, mutta rahaa ei ollut tavoitella näitä katkaisemalla napanuoraa). 

Minusta kirjat ovat parhaimmillaan juuri tällaisia: ne herättävät laajan pohdinnan aihepiirien ympärille. Rakastan Starnonen luomia ulottuvuuksia ja pakottamatonta kieltä, jossa ei ole mitään tekotaiteellista, halua olla jotenkin nerokas. En juuri erota tyyliä Ferranten tyylistä, ja uskonkin, että salanimen takana on Starnone yhdessä vaimonsa Anita Rajan kanssa. He työstävät kirjoissa yhteisiä Napoli-muistojaan, joita tästäkin löytyy reilusti. Tämä on taas kuin yksi ovenkurkistus yhteen napolilaiseen kerrostaloon siinä kehyksessä, jonka Ferrantekin on luonut. 

Tilasin juuri viinejä Italiasta, yksi on peräisin Napolin läheltä ja juuri se paketti on tietenkin lähetetty Helsingin sijaan Helsingborgiin. Minua vain nauratti tämä enkä edes ihmettele, vaikken näkisi viiniä koskaan. Mutta kun on kerran päässyt sukeltamaan Napolin syvyyksiin edes kirjallisessa muodossa, ollut osa tätä ihmisyyden amfiteatteria, se ei lähde sinusta. 

Tämän teoksen myötä aion ilman muuta lukea muutkin Starnonet, mutta eihän niitä ole suomennettu kuin kaksi! Tässä on nyt kova kehityksen paikka! 

Oletko sinä jo tehnyt kepposia vaarin kanssa? 

P. S. Kepposen loppuosa oli ainakin itselleni yllätys. Ja miten inspiroiva! Myös toteutukseltaan kokonaisuudessa.