Serkkuteoria ja teoria kaikesta

Jälleen syyllistyn kirjapostaukseen lukematta opusta vielä loppuun. Ei auttanut, vaikka luin Tommi Liimatan Serkkuteoriaa aamukahdesta neljään, en silti saanut kiehtovien aiheiden sarjatulta päätökseen. Mutta mietin kyllä takuulla aina, kuinka Liimatta pesi vauvansa kakkapyllyä Sagrada Familian edessä Evian-lähdevedellä. Koska parasta meidän lapselle. 

Kuinka tällaiseen tapahtumaan on päästy Ankkalinna- ja autostereoanalyysin jälkeen? Sen loistavan kysymyksen, koska saamme kirjallisuuskaanoniimme perussuomalaisen romaanin? Ellei Seitsemän veljestä sitä jo ollut. En ole lukenut, eikä valitettavasti kiinnosta vieläkään. Mutta Ryysyrannan Joosepin sentään aloitin. 

Liimatan teoksessa on viehättävää, ettei siinä tavallaan ole päätä eikä häntää. Vain punaisen langan korvaava c-kasetin ruskea magneettinauha, jonka kemiallisen koostumuksen hän tuntee itseäni paremmin. Mutta tiedän kyllä, mitä on kuunnella ovikellon soittoa, koiran haukuntaa ja äidin huutoa Bon Jovin kanssa samalla äänitetyllä raidalla. Elämäni suurin trauma on, että tuokin rätisevä äänitys on varastettu. Kun isän auto pöllittiin, kasettipesässä oli tietenkin laatuäänityksiä. Juiceakin olin äänittänyt. Rosvo vei renkaat ja kasetit, totesimme, kun auto myöhemmin löytyi rankana Raision asuntomessialueelta.

Serkkuteorian lukeminen iskostaa mieleen, että minäkin voisin kirjoittaa ylipitkän blogikirjoituksen kirjaksi. Kuvata nuoruuttani ja ehkä siten muitakin ysärinuoria sytyttäviä aiheita, pilkkoa teemat eri luvuiksi aina sen mukaan, milloin haluaa vaihtaa juttua Akusta Boney ämmään. Kyllä sitäkin tuli kuunneltua. Liimatta kirjoittaa niin hyvin ja vapautuneesti, ettei ole mitään ongelmaa lukea häneltä tajunnanvirtaa. Paljon mieluummin luen tällaista kuin yritystä olla fiksu ja vakuuttava. Serkkuteoriasta huokuu silti Liimatan sivistys, jota hänen ei tarvitse erikseen korostaa. Nautinkin, kun hän otti esiin aiheen, miten nykykirkat ovat ehkä muodollisesti laadukkaita, mutta ne eivät kosketa. Pitää uskaltaa suoltaa, suoli on sanoma. Pyyhitty lopputulos on vain... pyyhitty? 

Anteeksi, naurattaa. Tämä ei ehkä itselleni kovin harvinainen vertauskuva liittyy kuitenkin vahvasti tämän päivän agendaani töissä. Mietinkin, seuraavatko teemat toisiaan vai näkevätkö tietyt ihmiset punaisen langan kaiken välillä? Serkkuteorian jälkeen uskon jälkimmäiseen ja iloitsen samaistumisen tunteesta. Oikeasti, suomalaisia teoksia lukiessa se on minulle harvinaista.

Mikä se serkkuteoria sitten on? Ehkä tähän on vielä tulossa jokin loppuhuipennus, mutta teoksen 70-80-lukujen nuorison tärkeä folkloren jakamisen väline oli perinteinen suusta suuhun omien äänitysten lisäksi. Koska harvan lapsen vanhemmilla oli koulun jälkeen enää ystäviä, lapset seurustelivat serkkujensa kanssa. 

Kyselin vähän faktoja. Ehkä minun ikäpolven vanhemmilla jo oli ystäväperheitäkin, mutta heidän lapsensa sitten ajoivat "serkkujen" asiaa. Itselläni ei juuri edes ole serkkuja. Serkut tai vanhempien kaverien lapset olivat tärkeä viiteryhmä ja merkittävä nuorisokulttuurin muokkaaja. Mikä on hieno juttu, mikä taas ei. Saattoi olla hyväksytty serkkujen edessä, jollei koulussa. Todella älykäs ajatusrakennelma Liimatalta, kannattaa lukea se kirjasta. Haluaisin tiivistää teorian paremmin, mutta olen nukkunut vain kolme tuntia.

Siksi päätinkin unessa raskaan lukemisen sijaan näpyttää tästä kirjasta ajatuksia muistioon, joka onkin blogi. Päätin, luen loput pirteänä ja jatkan Rosa & Björkin kuuntelua. Se on onneksi tähän asti parempi kuin Hildur, vaikka kuulenkin setelinipun kahinan. Maistuisi se minullekin, joka olen kuluneen kevään aikana oppinut punnitsemaan, paljonko kirjoitettu sana painaa rahassa riippuen siitä, kenelle sitä tarjoat, kelle sen teet ja missä formaatissa. Minä ilmeisesti oletan, että jokaisesta aiheesta voi kirjoittaa Serkkuteorian. Tämä pitää kyllä ostaa omaksi, vaikka tuntuu pahalta, että Liimatan sanat olisivat 25 euron arvoiset. Toivottavasti hän saa kirjasta paljon tuloja jatkaa valitulla tiellä. Tämä oli ensimmäinen Liimattani ja hamuan nyt muitakin. Taidokasta, älykästä ja mikä tärkeintä, viihdyttävää ja hauskaa. Aivan tosissaan voi analysoida Ankkalinnan meininkejä. Joskus joku olisi ehkä ajatellut: kasvakaa nyt aikuisiksi. Mutta Liimatta todistaa, me olemme ikuisesti lapsia, halusimme tai emme. Onneksi minulla on kaikki Aku Ankan keltaiset nihkeät keräilykannet ja taskukirjat säilössä, ne mitkä ovat jäljellä. Kokonainen vitriini!

Oletko jo lukenut Serkkuteorian? Jollet, mitä vielä fundeeraat? Varmaan sitä, että mikä on teoria kaikesta? Se on se, että me kaikki kuolemme ja sitä ennen pitäisi yrittää elää vaikka kirjoittamalla tällaisia kirjoja, joita ei voi lokeroida.